IRC-Galleria

Jokaisella on päämääränsä, suunta kohti jotain mitä tavoitella. Päämäärä oli joko tiedostettava tai sitten ei, ei se juurikaan vaikuttanut kokonaiskuvaan. Päämääräni oli löytää rauha, sellainen josta yleensä saa lukea vain kirjoista tai nähdä se elokuvan kaltaisena. Tavoitteiden asettelu oli olennainen osa elämää, matkalla kohti sitä suurta päämäärää. Minun matkani on kestänyt jo vuosia, ja olen silti vasta alussa, otan vauvanaskelia kohti tuota suurta tuntematonta. Matka ei ole ollut helppo, ei päivää, ei tuntia, ei edes yhtä pientä hetkeä. Silti se on tehtävä, nyt tai ei milloinkaan.

Heräsin jälleen kouristuksen omaiseen tunteeseen, tunne oli kuin juuri olisi juossut niin lujaa että jalat eivät enää malttaneet pysyä vauhdissa, päähän iski tuhannet salamaniskut ja silmissä säkenöi. Kaikki tuo oli ohi muutamassa sekunnissa, vaikka olisin voinut vannoa että se kesti minuutteja. Sydämenlyönnit tasaantuivat, hiki ihollani viileni ja pystyin vihdoin nousemaan sängynreunalle. Minua ei pelottanut se mitä olin kokenut, pelkoni yleensä niin kuin tässäkin tapauksessa käsittelivät aina sitä mitä voisi tapahtua ei sitä mitä tapahtui. Käytin itselleni tästä aina esimerkkiä että kyllä ihminen saattoi pelätä kuolemaa eli siis sitä että kuolee mutta ei itse kuolemaa, tietysti tästäkin voitiin olla erimieltä tosin rehellisyyden nimissä se ei minua kiinnostanut tippaakaan.

Näistä päivistä ja hetkistä oli kirjoitettu paljon, saatoin tuntea kuinka joku ajatteli ”mikä tuo luulee olevansa?” Mitäkö minä luulin olevani, paljon sellaista mistä näillä kysyjillä ei ollut mitään tietoa. Nämä päivät, nämä hetket olivat minun, minun ikiomaa käsialaani.
Tunnen näin aamuisin kehoni erilailla, se on painavampi ja ehkä niin hullulta kuin se kuulostaakin kehoni tuntee enemmän.

Herään hiljaa
Sinun vuoksesi
En tiedä nimeäsi
En tahdo ikinä tietää

Olen vielä vajaa
Täynnä koskaan enää
Poista minulta tunteet
Jotka itse rakensit

Juon kahvia ja mietin niitä sanoja ”kofeiini ei tee sinulle hyvää”, mitä sitten se oli minun nautintoni ei sitä voitu kieltää. (Oletteko joskus vai kuulleet että joku laki kieltäisi kofeiinin nauttimisen). Kahvin juominen oli minulle yhtä tärkeä elementti kuin sydämeni tasainen joskus taas ei niinkään tasainen rytmikäs pamppailu vasten rintaani. Aamun ensimmäinen tupakka, se huumaava olo kun sekunnin murto-osissa nikotiini valtaa aivoni, eikä se silti sumenna minun näkemystä tästä kaikesta. Nämä minun aamun niin kutsutut rituaalit olivat olennainen osa minua, ne kuuluivat tähän matkaan, matkaan joka veisi minut totuuteen.

”Haluan kertoa tässä vaiheessa etten usko mihinkään absoluuttiseen totuuteen, ja totuushan on vain sana, sana jolla kuvaan jotain tulevaa josta en tietoisesti paljoakaan tunnista”

Olen lukenut paljon kirjallisuutta alitajunnasta, ja sen mahtavuudesta, tiedä häntä mutta kyllä siinä jokin totuus piili. Alitajunta työskenteli kuulemma parhaiten yöllä, minun alitajuntani oli yöllä niin hyvin ruokittu minun omilla ”selviytymistableteilla” että epäilin vahvasti että alitajuntani ei paljon työstänyt pikemminkin se nukkui syvää unta. Eli ehkä alitajunta minun kohdallani ei tarjoaisikaan niitä vastauksia joita hain. Entä jos minulla ei ollut oikeita kysymyksiä, ”kuka olen?”, ”mitä tahdon?”, ”mitä tarvitsen?”. Minun mielestä nuo olivat hyviä kysymyksiä, sellaisia joihin kipeästi tarvitsin vastauksia, mutta oliko niihin olemassa edes mitään vastauksia, entä jos kaikki vain OLI?...Ilman selityksiä ilman vastaväitteitä?

Kun muotoilin uudestaan noita kysymyksiä päässäni, tajusin että ei niissä ollut mitään järkeä, etsin kaikkea aivan väärästä paikasta, väärään aikaan. Tunsin inhoa itseäni kohtaan, minua hävetti oma olemassaoloni, enkä kuitenkaan edes ajatellut mitään itsetuhoista, tai rehellisyyden nimissä olihan sitä joskus tullut mietittyä että hyppäisin jostain korkealta, miltä se tuntuisi, oliko ne puheet siitä että elokuvan lailla kaikki menee silmien edestä, olin miettinyt että ihmiset uteliaina tulisivat katsomaan ruumistani, tähän asti ajatus oli jopa mielenkiintoinen mutta siinä vaiheessa kun ihmiset olisivat ympärilläni ja puhuisivat tyhmiä asioita, arvailisivat että miksi olisin hypännyt, tällöin olisin tahtonut avata silmäni ja sanoa ”vittu te ihmiset olette säälittäviä, ettekö jätä edes kuolleita rauhaan?”...Tämä pohdiskelu tuotti sen tuloksen että itsemurha tässä vaiheessa olisi aivan turha, kuin se että julistaisin maailmanrauhan, jota ei koskaan kuitenkaan tulisi. Ei, en minä silti noita ihmisiä rauhaan jättäisi minulla olisi siihen omat keinoni, niin uskon!

Minua on elämäni aikana sanottu kusipääksi, mukavaksi, komeaksi, rumaksi, tyhmäksi, viisaaksi ja niin moneksi muuksi, en jaksa ymmärtää tuollaista puhetta. Kun nyt katson käsivarsiani ja siinä tupakan polttamia arpia ja muistelen miltä tuntui työntää neula ihoni lävitse, ei se minua tee miksikään noista sanoista joilla kuvaatte minua, ne tekevät teistä arvostelijoita ja jopa tuomareita. Minä en ole teille mikään miksi te minua nimitätte, enhän minä ole edes antanut itseäni teille. Minua ärsyttää, sanon sen suoraan joskus tuntuu että pääni räjähtää tästä ärtymyksestä, eikä tuo ole mikään vertauskuva, jos ymmärrätte? Kuljen kadulla ja mieleni tekisi mennä keskellä ajotietä ja huutaa jokaiselle että mitä helvettiä te juoksette aikaa vastaan, lopettakaa tuo säälittävyys, kun istun syömässä mieleni tekisi nousta pöydälle ja huutaa että olkaa hiljaa, en tahdo kuulla teidän kertakäyttöelämästänne sanaakaan, minun ei tarvitse. Ja joka ainoa kerta nieleskelen tuon tunteen, ja saavun kotiin ja katson peiliin ja tajuan että olen yhtä lailla säälittävä, mutta en niin kuin te en koskaan.

On välillä vaikea hyväksyä että maailma on tässä ja nyt, ei se tarjoa minulle mitään mitä kaipaan. Katson luontoa ja se on sama kuin eilenkin, ei se anna sisäistä rauhaa minulle, kävelen enkä löydä se kuvaa ehkä parhaiten sitä tunnetta joka on sisälläni.
Kysyn välillä itseltäni että pitäisikö minun nauttia typeristä asioista? Sellaisista joista kuulen joka päivä, valitettavasti, ihmiset puhuvat kuinka tuli taas ryypättyä kolme päivää putkeen eikä muista yhtään mitä on tehnyt, naurettavaa. Ei sinällään en minä ole alkoholinvastainen ihminen, juon itsekin mutta enhän minä nyt muistiani halua juoda, ja siitä puhumattakaan että hymyssä suin toitottaisin sitä ihmisille ja vielä niin että jokainen sadan metrin sisällä oleva sen kuulee. Tekeekö tämä minusta negatiivisen ihmisen? Olenko tylsä? Minä sanoisin että jos niin ajattelette niin olkaa hyvä, en minä voi totuutta teidän niskaanne kaataa.

En yleensä tahdo moralisoida muiden ihmisten elämää, ei se kuulu minun luonteeseeni. Jos tässä maailmassa jotain moralisoin on se tämä koko maailma ja yhteiskunta jossa elän. Media käyttäytyy täysin moukkamaisesti, heitä ei kiinnosta kuin se mikä myy ja mikä nyt myy suuret onnettomuudet, tragediat ja lähinnä kaikki missä ihmisiä on satutettu. Ja todellako me haluamme lukea sitä? Mitä minä teen tiedolla että kuinka joku ihminen on paloiteltu yksityiskohtaisesti, en minä tahdo tietää. Tuskin minä yksin pystyn asialle mitään mutta kuten sanotaan joukossa on voimaa, mutta uskonko todella että ihmiset ajattelisivat yhtään niin kuin minä? En, en todellakaan.



Voisin hieman kertoa itsestäni tässä kohtaa, olen kai suhteellisen tavallinen nuori mies...se että käyn säännöllisesti psykiatrilla vahvistaa vain sitä missä tällä hetkellä mennään. Ulkopuolisen silmin elämäni näyttää varmasti oikein hyvältä, ehkäpä joku jopa sanoo että tahtoisi samanlaisen elämän kuin minulla, järkyttävää! Tämä elämä ei tunnu hyvälle ja enkä oikein usko että sen edes kuuluu tuntua, ne ihmiset jotka sanovat elävänsä onnellista elämää unohtavat täysin ne lähtökohdat ja elämän raadollisuuden jotka tekevät tästä elämästä sen mitä se on. Jos nyt sanot olevasi onnellinen, valehtelet itsellesi, mutta en minä siitä ketään syytä. Näistä sanoista voi paistaa sinulle ajatus että mikä minä olen tällaista sanomaan, ja että minä itse olen vain katkera omaan elämääni, saat toki luvan ajatella näin mutta olet kaukana siitä mitä minä tunnen.

Tuhanteen palaan
Onneni jaan
Jokainen nielty pala
Tahtoo lopettaa

Minun elämästäni on oikeastaan tullut surkuhupaisaa elokuvaa, draamasta komediaan. Se että oma elämäni ei tunnu edes oikealta ihmetyttää minua välillä suuresti. Tunnen että kaikki tämä ympärilläni oleva on koottu irtonaisista palasista, eli elokuvan otoksista, ihmeellisintä tässä on se että tuntuu että minun ympärille on kasattu ne epäonnistuneet otokset. Eipä sinällään ei tämä kovin käsikirjoitetulta tunnu, johdonmukaista on ainoastaan se että elämäni kulkee aamusta iltaan, mutta siihen se sitten jääkin. No mutta en kerro siitä nyt sen enempää ainakaan vielä tässä vaiheessa, palaan tähän ehkä myöhemmässä vaiheessa.

Yksi asia joka minun mielestä on täysin vinksahtanut tässä yhteiskunnassa on kirkko ja sen tapa hoitaa asioita. Minulle itselleni kirkko ei edusta mitään, minun elämääni ei mahdu sen paremmin jeesus kuin jumalakaan. Raamattu on yksi helvetin epäoikeudenmukainen tarina ettei toista löydä mistään, silti sen nimeen vannotaan, minä ihmettelen että miksi? Mitä raamatussa on sellaista mitä tarvitsemme, ja älkää nyt luulko etten olisi lukenut raamattua sillä tapanani ei ole arvostella sellaisia asioita joista en tiedä. Onko raamattu antanut meille hyviä ohjeita? Kymmenen käskyä, naurettavaa kaikki nuo käskyt on rikottu jo monen monta kertaa, ja jos noita käskyjä ei olisi kirjoitettu hyväksyisimmekö tappamisen? En jaksa uskoa.
Kirkko on ollut aina hyvä yhdessä asiassa, pelottelemisessa, herkkäuskoiset todella luulevat elleivät he usko jumalaan ja tee niin kuin hän tahtoo he joutuvat helvettiin. Niin no toisaalta miksi minä tuhlaisin aikaani siihen että koittaisin käännyttää ihmisiä, tärkeintähän minulle on että itse olen löytänyt sen jonkinasteisen polun jota kulkea, ja siellä ei rukoilla!

Kymmeneen lauseeseen tiivistäen
Valhetta
Pelkoa
Ja te polvistutte, odotatte
Ettekä koskaan mitään saa

Kaikki tuntui lipuvan käsieni välistä, turhauttavaa sitä se kaikki oli. En löytänyt mitään hyvää tästä synkästä päivästä, muistin uneni jotka muistuttivat minua siitä mitä olin joskus ollut mitä olin menettänyt. Join kahvia ja ajattelin mitä tekisin, toisaalta tiesin ettei ajattelullani ollut mitään merkitystä tässä kohtaa koska joka tapauksessa en tekisi yhtään mitään, juuri niin en mitään. Oli niin typerän helppoa antaa vain olla, ajatellen että ehkä joku päivä sitten, ja paskat tiesin että valehtelin itselleni, ja olin jäänyt siitä jo niin monta kertaa kiinni. Monestihan elämä perustui valehtelulle, joku valehteli itselleen että ”ei nyt pari paukkua minusta alkoholistia tee” toistaen tuon lauseen monta kertaa päivässä, joku toinen taas saattoi miettiä ”olen niin onnellinen”, kun miettikin kuinka päin kannattaisi ranteet viiltää että pääsisi nirvanaan. Sitähän se oli, ja jokainen teki tätä, kukaan ei ollut poikkeus. Minulle valehtelu oli jokapäiväistä työtä, siis korostan että valehtelua itselleni, ja jotenkin tuntui ettei se edes pahemmin häirinnyt minua, eikä kukaan siitä ollut koskaan minulle tullut päätään aukomaan, tai no eipä tietenkään kuka nyt pystyisi ajatuksiani lukemaan? (Minä kyllä olin joskus, ehkä vielä nytkin uskoin tuohon).

Tiedättekö millainen on psyykkisesti sairas ihminen? Lukekaa vain eteenpäin minun tarinaani ja alatte ehkä tietämään ja ymmärtämään. En tiedä oletteko te jo huomanneet sen lukiessanne, en ole tuonut sitä vain vielä sen enempää esille, en pitänyt sitä niin oleellisena asiana. Niin millainen on psyykkisesti sairas ihminen? Minäkö joka en uskalla katsoa ihmistä silmiin, luulen kuolevani linja-autossa, tunnen kuinka te näette sisääni kuinka koko maailma on pelkkää unta? Ehkä, ehkä tuo on jotain sellaista jota kuvittelittekin mutta ette silti tiedä yhtään millaista se on, voitte vain kuvitella ja ajatella että onpa se kauheaa mutta totuus on jotain paljon karumpaa. Minusta tuntuu etten ole elänyt noin 4 vuoteen, en ainakaan sellaista elämää josta olen joskus haaveillut ja miettinyt. Minut on raiskattu henkisesti, ja niin monta kertaa että olen jo tottunut siihen sehän on minun osani, joten älä tuomitse minua minun mielipiteideni, tekojeni ja arvojen takia jos tuomitset tuomitse itsesi takia että sinun olisi helpompi olla. Nyt lopetan hetkeksi tämän aiheen, mutta varmaa on se että palaan tähän vielä uudestaan ja uudestaan.

Revin itseäni palasiksi
Huomaan
Että onni onkin jo paloiteltu
Jakouurteille
Joista minä
Joista sinä
Olet riippuvainen

Myönnän että minä olen itsekäs ihminen, ja luulen tietäväni melkein kaiken mitä täällä maan päällä on, ja kumma kyllä suurimman osan tiedänkin, uskoit tai et. Olen niitä ihmisiä jotka sysäävät vastuun helposti minua ympäröiviin tekijöihin, milloin sää on esteenä onnistumisille, milloin muut ihmiset ovat niin äärettömän yksioikoisia etten voi toteuttaa itseäni. Kyllä minä tiedän että kaikki lähtee itsestä ei se siitä ole kiinni, mutta kyllä sitä joskus kaipaa joitain lohduttavia sanoja kanssaihmisiltä, sellaisia pieniä asioita jotka saavat tuntemaan itsensä tärkeäksi. Ei sillä että minä kaipaisin sääliä, vihaan sitä.
Olen yrittänyt muuttaa elämääni, ja minua suoraan sanoen vituttaa tuo sana yrittää, enkö minä voi vain muuttaa elämää? Eikö ihminen pystykin ihan mihin vain kun vain haluaa? Näinhän meille kerrotaan, onko tuo vain jotain epätodellista positiivisuuden korostamista sanat joilla meidät saadaan pysymään tässä yhteiskunnan juoksumatolla, ettemme vain jäisi kotiin odottamaan sosiaaliturvaa? Ihan miten vain ei minun ole pakko olla se toukka isompien jaloissa jos en halua, kai minä nyt sentään saan edes jollain tasolla päättää omasta elämästäni siitä kuinka sen vietän, tai no tuhlaan se kuvaa ehkä paremmin tunnetilaani. Usein olen ihmetellyt että mikä ihmeen voima on tehnyt minusta tällaisen katkeran paskiaisen? Ja joka kerta tulen samaan tulokseen minä itse, itse kaikessa pahuudessa ja hyvyydessä. En yleensä jaksa paljoa perustaa sille pidänkö itseäni hyvänä vai en, sillä loppuen lopuksi siitä päättävät toiset ihmiset. Ajatellaanpa tilanne minä olen itse omin käsin rakentanut talon, siis alusta loppuun ja hetken ajattelen että ei helvetti minä olen onnistunut, ja sitten jokainen ihminen ympärilläni sanoo että tuo on hirveän näköinen talo, mahtaakohan edes pysyä pystyssä? Niin mitä minä silloin ajatellen, juuri niin kuin muutkin, tekisi mieli hakata koko talo maan tasalle, vaikka hetki sitten olin kehunut sen maasta taivaaseen.

Te ihmiset olette julmimpia ”eläimiä” tässä maailmassa, te ette syö elääksenne te elätte syödäksenne, minua hävettää teidän puolesta, ja sekin on jo liikaa teitä kohtaan. En tee teillä mitään, en tarvitse teitä. Te olette vain pelkkiä ruumiita jotka kävelette ohitseni, en moiti teitä mitä olette, moitin teitä siitä että te ette tiedä sitä itse.

Tänään oli kirpeä syyssää ja lähdin tavoista poiketen ulkoilemaan, kävelin ja pyörittelin asioita päässäni mitään sen ihmeellisempää tavoitetta tai päämäärää, oli ihanaa huomata että muita ihmisiä ei paljon sattunut minun reitilleni. Muutama ihminen käveli minua vastaan he eivät katsoneet minua, luultavammin vasta kun olin ohittanut heidät he kääntyivät ja miettisivät "että taas noita ongelmanuoria?” joka tapauksessa kyllä he minulle löysivät jonkin lokeron tästä yhteiskunnasta johon minut oli helppo sijoittaa. Se tosin oli vain totta että eivät he minua tunteneet, eivät tienneet mitä tein kotona palattuani kävelyltä, ja mitä minä? Turvauduin omaan taivaiseeni kahvikupillisen ääreen. Minulla on paha tapa, tai no ei ehkä niin paha mutta joka tapauksessa, tein kaikki asiat täysillä, kun join kahvia join sitten noin kymmenen kupillista päivässä, kun otin viinaa otin niin paljon kuin pystyin, tapani on viedä asiat äärimmäisyyksiin. Tästä johtuu se että minun on ollut pakko jättää jotkin asiat itseni ulkopuolelle en voi esimerkiksi kuvitella että polttelisin pilveä kerran kuussa, se menisi päivittäiseksi. Toisaalta tuohan on positiivinen asia, mutta vain niin kauan kuin säilytän itsessäni edes osan sitä tahdon lujuutta mitä nyt omistan. Asia näyttää taas luistavan siihen että minun on pakko ottaa myös kantaa tähän huumeasiaan. Minä en varsinaisesti hyväksy huumeita, mutta tiedän ettei niitä millään pois ikinä saisikaan, minua koskettaa huumeidenkäyttö vasta sitten kun se on joku minun läheiseni, näitäkin tapauksia on ollut. Mutta hyväksyn tapauksia kun minun lähelläni ihmiset ovat tykittäneet ränniin kamaa, ja ovat lopettaneet sen ja nyt he vetävät silloin tällöin myssyt, minusta se on oikeutettua. Mitään huumeita ei tulisi laillistaa, kannabis voi olla toiselle ihmisille harmiton huvi, toiselle ensimmäinen askel kohti kuolemaa, ja minä henkilökohtaisesti en haluaisi ottaa tuollaisia riskejä, toisaalta en yhtään ihmettelisi jos kannabis laillistettaisiin tulevaisuudessa, kyllä tämä yhteiskunta on niin helvetin kiero.

Minä lennän
Lisää keuhkoni janoavat
Kasvimaassani
On paljon onnea

Teille jotka petitte minut.
”Olin uskonut niin moneen asiaan, joista te halusitte minun luopuvan, kysyittekö? Annoitteko yhtäkään vaihtoehtoa? Olin esine, sellainen joka on kuin lasia mutta vielä hauraampaa, te lupasitte, te petitte, ja pyysikö kukaan anteeksi? Minulta? Ja kun nyt tahdon nousta, te murskaatte jalkani, niin etten tunne kuin kipua, mutta ette te häpeä, ette edes hautani äärellä, ja toivoin vaan että hautakiveni saa teidät kärsimään niin kuin tekin saitte minut, teidän katteettomilla lauseilla, sairailla sanoilla, näen mielessäni, teidän hymyn, tahtoisin hukuttaa ne, jos voisin itkeä, ei olisi janoa, jos osaisin kostaa, ei olisi peiliä, ja te vain osaatte elää, omaa valheen peittämää satujen onnenmaata, minä kuolen, te kuolette, mutta minä kuolen vihasta teihin, te ette ole mitään mitä minä, ettekä koskaan tule olemaan” TM

Viimeisien vuosien aikana minä olen synnyttänyt suhteellisen oudon riippuvuussuhteen minusta on tullut peilinarkomaani, tarkkailin itseäni aina julkisissa paikoissa sellaisissa missä nyt yleensäkin oli ihmisiä, minulla oli aina mukanani peili josta tietyin väliajoin tarkastin olinko normaali oliko minussa jotain outoa minkä muut ihmiset olisivat voineet tiedostaa, aika harvoin näin itseni jotenkin erilaisena, mutta silti se ei yleensä helpottanut minun olotilaani. Tässä yksi päivä matkustin linja-autolla (saanen sanoa että vihaan linja-autoja mitä suuremmissa määrin), matkalla vihasin niin itseäni, koko olemassaoloani kaikkea mitä tunsin ja kokemuksia omistin. Tunsin kuin jokaisessa ruumiinosassani kiehui pahaa verta, ja mieleeni takoi tuhannet salamaniskut, sydämeni lyönnit olivat sekaisin niin kuin jokin paha voima olisi määrännyt sen epätahdikkaat lyönnit. Tunsin itseni petetyksi, katkeruus valtasi jälleen mieleni ”minkä helvetin takia minun piti kärsiä?” kysymykset satelivat päähäni olisiko vain parempi lopettaa, hypätä linja-autosta ulos ja jäädä tielle makaamaan odottamaan viimeistä kiusausta. Mutta kuitenkin, niin kuin aina minä nielin tuon kaiken alas jatkoin matkaa en saanut mitään mutta en myöskään menettänyt. Elävien kirjoissa pysyin, tai no se on jokaisen oma vapaa tulkinta.

Mietin mitä minulla olisi annettavaa kaikille muille ihmisille? Vai oliko minun edes tarkoitus antaa mitään, yritinkö vain epätoivoisesti löytää itselleni jotain ihanuutta sitä totuuden voimaa joka rakastaisi minua koko elämäni? Kyllähän minulla oli jotain annettavaa, ajattelu. Ihmisten tulisi ajatella niitä asioita jotka he ovat unohtaneet, asiat joille he olivat kääntäneet selkänsä, sillä sille miltä te olette sulkeneet silmänne on silti ympärillänne, jos ette hyväksy sitä se vainoaa teitä aina, näin minä tahdon uskoa. ”Minulla on sydän, sen voin antaa, mutta sillä vain yhden ihmisen elämän pelastaisin, mutta en voi antaa silmiäni joilla näen, voin antaa vain näkemykseni, ja te päätätte lopun”

Jos sinä nyt luet tätä ihmettelen suuresti, sillä tämä yhteiskunta antaa niiden ihmisten puhua jotka ovat ”jotain”, turhia julkkiksia, missejä vuodelta kaksi ja kolme. Niin se vain on ne joilla oikeasti on asiaa unohdetaan tai no ei heitä tarvitse unohtaa kun ette koskaan edes ”tapaa” heitä. Surullisinta tässä on se että jos tappaisin kymmenen ihmistä, ja sen jälkeen haluaisin kertoa omasta elämästäni ja siitä kuinka minua on kohdeltu väärin se kelpaisi teille, te jonottaisitte tyhminä kun kirja tulisi myyntiin, kenties haluaisitte nimikirjoituksenkin jos se nyt vankilasta käsin olisi jotenkin mahdollista, kuunnelkaa itseänne te tarvitsette kymmenen ihmisen hengen ennen kuin suostutte kuuntelemaan? Olen niin pettynyt teihin, miettikää vielä toinen kerta, minä en aio tappaa ketään mutta jatkan kirjoittamista koska uskon vielä jossain epätodellisuuden rajamailla että joku ihminen täällä tahtoo kuulla minun ajatukseni.

” Te luette murhista, te katsotte niitä, hetken vihlaisun tunnette, ei teidän elämäänne, kun heräätte ja lastenhuoneenne tyhjyyttä koristaa, vannotte kostoa koko maailmalle, te itsekkäät”


Tänään silmiini pisti taas jostain lehdestä järjetön ajatus, joku niin sanottu julkkis kertoi että uskoo kohtaloon, ei muuta kuin onnea hänellekin. Minun elämääni on vaikea sovittaa tuollaista ajatusta jostain kohtalosta, tässä maailmassa on paljon asioita joita en voi järjellä käsittää mutta tuo kohtalo on kyllä täysin ihmisen luoma puolustusmekanismi sille mitä vastoinkäymisiä hän tulee kokemaan, ihminenhän yleensä tuo uskonsa kohtaloon esille positiivissa asioissa, kohtaloa oli se että tapasin elämänkumppanin jne. Mutta entä kun naapurisi saa jostain päähänsä että nyt kyllä naapurin likalta lähtee henki ja kaivaa aseen pöytälaatikostaan harvoinpa silloin omaiset myöntyvät että kohtaloa se oli, niin pitikin tapahtua, ei, ei todellakaan näin. Jos mietitte hetken aikaa huomaatte että te uskotte vain silloin asioihin kun niistä on teillä jotain hyötyä, ja näin voimme taas todeta kuinka itsekkäitä ihmisiä olemme. Viimeisien vuosien aikana olen ajatellut niin paljon, että ihmettelen suuresti että mieleni on edes jollain asteella mukana tässä yhteiskunnan velvoittamassa maailmassa. Ja myönnänhän minä että suurin osa ajatuksistani koskee itseäni mutta kyllä minä aika paljon muitakin ihmisiä huomioin, etten minä nyt sentään täysin narsisti ole. Haluan olla esillä, mutta en sitä itse toitottamassa turhanpäiväisissä haastatteluissa haluan olla jotain teille, ajatuksen lahja, tai ainakin jotain sinnepäin.

Olen tässä alkanut miettimään että kuinka paljon minun tulisi kertoa teille henkilökohtaisesta elämästäni ja historiasta, juuri nyt en usko että se teitä kiinnostaa ehkä kuitenkin tuon sitäkin puolta itsestäni esiin tässä ajan myötä? Uskon että teidän olisi ehkä helpompi hyväksyä minun sanomiseni jos ”tuntisitte” minua hiukan enemmän. Tämäkin on vain oletus ja lopulta te itse siitä päätätte, koska teidän ei ole pakko lukea tätä te voitte ottaa tämän koko opuksen kauniiseen käteenne ja polttaa sen niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, toisaalta sen tuhoaminen on mahdotonta koska tämä ”opus” elää nyt jo, ja niin myös jatkossa.

Olin niitä ihmisiä jotka eivät titteleistä perustaneet, minulla ei ollut tapana nöyristellä kenenkään edessä vain sen tähden että yhteiskunta oli luokitellut hänet minua ”ylempiarvoiseksi”, kiistelin asioista oli sitten kyse kadulta löytyneestä alkoholistista tai jostain professorista joka tutki jotain niin suurta ja hienoa ettei minun aivokapasiteetillani voinut edes sellaista ymmärtää. Kunnioitin toki tiettyjä ihmisiä mutta siihen vaikuttavat tekijät eivät olleet millään tavalla rinnastettavissa esimerkiksi koulutukseen tai taloudellisiin meriitteihin. Arvostin ihmisiä joilla oli sanottavaa, olivatpa he kirjailijoita, muusikoita tai taiteilijoita. Minun käsitykseni maailman suurimmista ihmistä on se että siihen ei ole vaikuttanut mitenkään taloudellinen hyvyys, esimerkiksi minulle joku Bill Gates on aivan yhdentekevä ihminen vaikka maailman rikkain ihminen onkin, minä arvostan niitä jotka oikeasti ovat saaneet jotain aikaan täällä maailmassa. Ajatellaanpa Hitleriä, hänellä ei ollut mitään varsinaista koulutusta vain ajatukset, ja paljon hän sai aikaan ja selvennän nyt heti että tuo mieshän oli varpaista päähän täysi paska mutta se ei kiellä sitä mitä hän sai aikaan hyvässä että pahassa. Ihmiset joilla on näkemys, ne nousevat esiin ja ovat niitä maailman suurmiehiä.

”Täynnä kysymyksiä, en löydä tietä ei sekään minua, turha katsoa jos pelkää, turha anoa jos epäröi, kaiken saava pahuus, se on enemmän, se on väärin, se vain on”

Tässä vaiheessa pysähdyn jälleen, juon kahvia ja mietin että mitä helvettiä minä taas kirjoitan, mitä hyötyä teille tästä on. Tämähän on vain minun omaa terapiaani, yritän auttaa itseäni. Olenko todella niin halpamainen ettei minua kiinnosta teidän muiden hyvinvointi, ei niin saisi olla, olenko itsekäs? Tavallaan kai olen vain niin yksinäinen itsesäälissä rypevä mies ettei minulta voi enempää edes odottaa. Poltan nyt tupakkani loppuun ja toivon että löydän vastauksen, vastauksen joka auttaa minua eteenpäin tällä matkalla jonka olen valinnut tai joka on valinnut minut.

”Savuna näen sen mitä teen, tuhottuna odotan onnea, ja sitä ei ole kuin saduissa, ja niistä jokainen on vain sarkastista hymyä, ei totta, ei valhetta, ja minunko pitäisi vain nukkua?”

Minä arvostan ja kunnioitan ihmistä ihmisenä, siis yleinen käsitykseni ihmisistä on suhteellisen ruusuinen ja myötämielinen. Kuitenkin on niin paljon ihmisten ajatuksia, tekoja, luuloja joita en voi missään määrin kunnioittaa saati sitten arvostaa. Minua ärsyttää suunnattomasti ihmisten luokittelu normaaleihin ja epänormaaleihin, kuka tulee minulle kertomaan mikä on normaalia. Ne puheet joita olen kuullut siitä että mikä on normaali ihminen ovat saaneet minut sille kannalle etten edes tahtoisi koskaan olla normaali, en ainakaan teille. Ihmiset jotka ovat hieman erillään yhteiskunnan normaalikäsityksestä leimataan huonommiksi ihmisiksi, sellaisiksi joille voidaan nauraa tai heitä voidaan vihata. Minua puistattaa ihmiset jotka nauravat kehitysvammaiselle ihmisille, koska hän käyttäytyy hieman eri tavalla kuin on jossain sanottu että tämä on normaalia. Yksi päivä jälleen kuljin linja-autossa ja matkustajana oli kehitysvammainen ihminen, tiedän hänet, tosin en tunne. Ja eikös jotkut puoli aivosolua omaavat jätkät nauroivat tälle ihmiselle ja puhuivat vierustovereilleen että ” kattokaa tota, heh heh”, Olen jo niin monen monta kertaa meinannut nousta penkiltä ja sanoa näille jätkille että pitäkää päänne kiinni ja katsokaa peiliin. Näen mielikuvissani tuolloin että otan näitä jätkiä rinnuksista kiinni ja sanon että jos tuo ei lopu niin saatte niin turpaanne että siinä on jälkipolville kerrottavaa, mutta tekisinkö näin? En! Mitä se hyödyttäisi, joutuisin vain itse ongelmiin ja nämä jätkät eivät todellakaan muuttaisi sen paremmin käytöstapojaan sikäli elleivät he makaisi sairaalassa yksin pitkän ajan ja huomaisivat millaista elämä on kun ei ole sitä turvaverkkoa ympärillä. Minä välitän ihmisistä, ihmisinä, kukaan ei ole minun silmiini hyvä tai paha, kunnes näen hänen arvomaailmansa ja tekonsa. En voi sanoa vain teille että muistakaa myös niitä ”heikompia” ihmisiä, jotka itse asiassa eivät olekaan ehkä niin heikkoja kuin luulette, älkää aliarvioiko, älkää säälikö se on pahinta mitä voitte tehdä, kohdatkaa ihmiset ihmisinä jumalauta.

”Jos ette voi parantaa maailmaa, ei se tarkoita että sitä täytyisi entisestään pahentaa”


Oletko sinä yksi niistä ihmistä joka ajattelee että mitä maailmalla on minulle annettavaa? Jos olet, mieti mitä sinulla on maailmalle annettavaa, jos et anna mitään et voi myöskään saada. Ei tarvitse lahjoittaa miljoonia köyhille, mutta kun seuraavaksi kuljet kadulla makaavan ihmisen ohi kysy häneltä voitko auttaa häntä jotenkin. Tiedättekö se että elämä koostuu pienistä asioista ei ole valhetta näin todellakin on mitään ei olisi koskaan tapahtunut ellei joku olisi ottanut ensimmäistä askelta, minä koen tekeväni tällä hetkellä yhtä niistä monista pienistä asioista, minä kirjoitan. Se ei välttämättä sinusta tunnu mitenkään merkitykselliseltä tai käänteentekevältä mutta usko pois kyllä se on, sinäkin tällä hetkellä saatat tehdä niitä elämän pieniä asioita vaikket välttämättä edes tiedosta sitä.

”Elämässä on monta tietä, niiden varrella polkuja, on oikeampia ja väärempiä, mutta valitsetpa minkä tahansa näistä muista elää se tie ja polku rakkaudesta ihmisiin, sellaisiin kuin sinäkin, koska jos jonain päivänä joku kulkee tietänsä jonka varrella olet ja ohittaa sinut, ei sano sanaakaan, ymmärrät mistä puhun”

Kello ei ole vielä kovin paljon, kun istun juomassa kahvia tämän näyttöpäätteen ääressä. Tiedän kuitenkin ettei tämä päivä ole sen merkityksellisempi kuin aikaisemminkaan. On sanottu että jokainen päivä on lahja ja siitä tulisi olla kiitollinen, mutta kenelle minun pitäisi olla kiitollinen? Jumalalle? (jota ei edes ole)? Kenen eteen menisin ja polvistuisin riemuissaan siitä että minulle on annettu tämä päivä? Ei, en jaksa kiittää edes itseäni.

Mitä minun pitäisi tehdä? Minne mennä? Aivan turhia kysymyksiä minun elämässäni, ei minun tarvitse mennä ei tehdä, ei mitään. Niin eikö se riitä että vain olen? Ihmiset ovat yrittäneet saada minut vakuuttuneeksi että jokainen päivä on elettävä täysillä, ja lähinnä tällä hetkellä minä vain mietin että miksi puhun mielessäni koko ajan itselleni, olenko pikkuhiljaa menettämässä viimeisenkin rippeen mielenterveydestäni? En sitten tiedä miksi pelkään öisin että huominen päivä onkin ehkä jotain aivan toista mihin olen tottunut, toisaalta ehkä pelkään eniten sitä että seuraavatkin päivät ovat juuri sitä mihin olen tottunut. Olen vihainen olen ärsyyntynyt ja lopen kyllästynyt tähän minua ympäröivään paskaan.
Mistä minä saan olla siis kiitollinen? Minun mieleni on kuin tuo kahvikuppi vieressäni jos en koko ajan muista sitä se jäähtyy ja lopulta se on täysin kelvoton suoriutumasta siitä tehtävästä mihin se on tarkoitettu, ja koska minun mieltä ei voi uudestaan mikrossa lämmittää en tiedä mitä ajatella?

Tahtoisin niin kovasti vastauksia, kysymyksiä minulla jo on. Olen etsinyt vastauksia itsestäni mutta se ei ehkä ole oikea ratkaisu ehkä minun täytyisi etsiä vastauksia teidän kauttanne. Olen toki monesti teihin pettynyt, mutta entä jos joku teistä voisi minua auttaa?

Hätähuudot, pääni sisällä
Minä vastaan
Aina väärin
Ja sinä joka voisit auttaa
Et ole edes vielä syntynyt

Minä en ole nämä sanat joita kirjoitan, en ole kokonaisuus jonka ne muodostavat, toivon vain hartaasti että olisin jossain tuolla rivien välissä, ja joku minut löytäisi. Minä olen itseni hukannut, ja en voi siitä täysin itseänikään syyttää, te jotka olette hajoittaneet minua löytäkää itsenne, en tahdo teille muuta kuin samaa kuin minullekin, loputtomat minuutit, paniikin joka syö teidät pala palalta. Kärsikää!

Mitä teiltä omasta elämästänne puuttuu ihmiset? Minkä helvetin takia te olette aina niin kiinnostuneita toisten tekemisistä, eivät ne teille kuulu. Mitä ihmeellistä siinä on että tupakoin omassa pihassani?, silti te katsotte minua niin kuin ette ennen olisi vastaavaa nähnyt. Minkä takia ostatte lehtiä sen perusteella että lööpeissä lukee ”Missi paljastaa totuuden” , minkä helvetin totuuden? Säälittävää ajatella että me löydämme oman elämämme jonkun toisen elämästä, kun luette lehtiä ja siellä jollain ihmisellä menee todella huonosti te olette aidosti onnellisia että teillä menee paremmin ja kun taas luette jostain rikkaasta ihmisestä te olette katkeria ja haukutte häntä vaikkette edes tunne häntä. Onko tämä utopiaa? Ei todellakaan näinhän te teette lähes päivittäin. Minä en ole julkisuudenhenkilö, miksi te minua seuraatte minun tekemisiäni, enkö minä saa olla rauhassa? Julkkikset valittavat samasta asiasta, mutta he ovat tiensä valinneet minä en. Katsokaa peiliin ei todellakaan ole huono ohje teille ihmisille jotka tunnistatte itsenne tästä.
”Olen narsisti, jos haluatte
Olen laupeudenlähettiläs jos tahdotte
Olen homo
Olen hetero, kuinka vaan
Tehän sen päätätte”

Minun on ehkä välillä hieman vaikeaa tuoda niitä asioita esille joita tahtoisin, se johtuu lähinnä siitä tulvasta joka virtaa mielessäni siitä on pirun vaikeaa löytää niitä pisaroita joista kertoisin. Mieleni ei kestä välillä tuota paineella tulevaa virtaa, silloin on parempi vaipua ajatuksiin, ei kirjoittaa! Ja juuri nyt tunnen kuinka päässäni padot murtuvat, nyt on parempi lopettaa.

Tässä viime päivinä olen vasta todella tiedostanut sen tosi seikan että olen aika helvetin yksin tässä maailmassa. Minä kääriydyn omaan sänkyyni jossa omistan kaksi peittoa ja monta tyynyä, en tarvitse toista peittoa vaikka sitä käytänkin, minun vieressäni on tilaa mutta sitä ei käytetä. Olen pettynyt kun kukaan ei minulle valita arkipäivän asioista ei ole ketään kenen kanssa väitellä, miten siis itse voisin toteuttaa itseäni ja herjata toista ihmistä siitä että lykkää kahviinsa maitoa joka on epämiellyttävä asia joka tuhoaa koko kahvin perusajatuksen, jos kahviin kuuluisi maito olisi se jo siinä valmiina, perkele.
Mutta eihän minulla tosiaan ole tuota vastapuolta jolle valittaa, ja täytyy tässä sanoa että olen aika kova valittamaan, ja tuntuipa sinusta miltä tahansa minulla on siihen oikeus ja syy. Tahtomattani olen nähnyt vähän aika sitten elämän päättymisen siis noin konkreettisen elämän, oma elämäni kun on loppunut jo hyvän aikaa sitten. Tiedättekö te miltä kuollut ihminen näyttää? Minä tiedän, ne kellertävät kasvot ja kylmän ihon. Ja kaikkiaan ei tuo kokemus minua muuta, ei millään tavalla mutta saa se minut hiljaiseksi ja miettimään että tuossako todella on kaikki? Kaikki mitä elämä tarjoaa, syntymän ja kuoleman.

Viime viikot olen ollut erittäin väsynyt, ei minulla varsinaisesti ole ollut mitään otetta maailman menoon, kunhan olen pyörinyt oravanpyörässä sen kummempia ajattelematta, ainoat hetket kun on täytynyt miettiä ovat koskeneet lähinnä ahdistuksen tuomaa painoa. Ainoa asia mistä nyt olen nauttinut on uni, voi että kuinka mahtavia unikuvia olenkaan saanut osakseni, uni on aivan liian aliarvostettu asia, ehkä sellaiset ihmiset jotka kärsivät unettomuudesta ymmärtävät mistä puhun?

Olin tässä jokin aika sitten ystäväni luona, tavanomaisesti iltamme oli kyllästetty tuosta suomalaisten viisasten juomasta, minulla on yleensä tapana mennä näihin tilanteisiin sillä oletuksella että saan tukea ja jotain neuvoja elämääni, harvemmin näin kuitenkaan on käynyt. Ei silti en minä voi ystävältäni vaatia mitään parantajan roolia, suuri apu yleisesti on jo siinä että tietää toisen kuuntelevan. Olen varmasti aika raskas ystävä, mutta uskon että sillä ainakin tulee huomaamaan sen onko ystävät aitoja, ei minua jaksaisi kovinkaan montaa päivää jos ei oikeasti välittäisi minusta ja siitä mitä minulla on sanottavaa, koska loppuen lopuksi minun puheeni on helppo kuitata vain sanomalla että ei vittu kiinnosta. Toisaalta olen kyllä jo huomannut että en vedä paljoakaan tällaisia ihmisiä puoleeni.

”Elämä on kuin perseen pyyhkiminen , santapaperilla. Mitä siistimpää siitä yrittää tehdä, sitä enemmän vain sattuu”

” Minua ei ole koskaan kunnioitettu niistä asioista joista olisin halunnut, ei minua ole kiitetty silloin kun olisin sitä tarvinnut, en ole kuullut anteeksipyyntöä kun minua eniten on satutettu, mutta miksi se tästä muuttuisi, paremmaksi? Pahemmaksi? Sitä en voi tietää, en ehkä välttämättä edes halua, mutta se mikä on varmaa on että en jää tähän paskaan makaamaan loppuiäkseni”

Kuinka minä olin päätynyt tällaiseen tilanteeseen, minun nuoren ihmisen täytyi todella miettiä että mikä tässä elämisessä kannatti ja mikä ei? Yksinäisyyteen olin jäänyt, ja sitä alkoi pitämään itselleen perustarpeena, roikuin vain täällä mukana ja välillä toivoen että oma tekemäni ”hirttosilmukkani” kestäisikin vastuksen jonka minä sille annoin.
Tänään ensimmäistä kertaa lumi peitti maan, jälleen sillä tavalla ettei sitä heti osannut tunnistaa samaksi kuin se vielä pari päivää sitten oli ollut. Talvi kuulemma toi aina jotain mukana, minulle se tosin merkitsi kylmyyttä, itse asiassa talvi minun kohdalla vei enemmän kuin antoi. Eihän minulla ollut varsinaisesti mitään talvea vastaan, mutta se kertoi minulle jälleen siitä että maailma oli jatkanut kulkuaan, minä en!

Yritin miettiä jotain oivaltavaa, jotain sellaisia sanoja jotka muuttaisivat minun elämäni ja ehkä jopa teidän, mutta tuntui mahdottomalta saada mitään selkeitä ajatuksia. Sitä leijui noiden lumihiutaleiden tavoin ja vaikka näyttää siltä että ne leijuvat sopuisasti ja rauhallisesti maahan totuus oli että jokainen hiutale kilpaili toista vastaan täysin tietämättöminä ettei niitä odottanut mikään parempi paikka, kylmä routainen maa joka tulisi vielä ne tuhoamaan. Minä olin kuin lumihiutale? Tekikö se minusta hullun, vai ajattelevan yksilön, vaikea sanoa...Se on teidän käsissäni, kerron vain totuuden uskokaa tai katukaa, olen alkanut olemaan kyyninen teitä kohtaan, niin kuin te olette minulle jo useat vuodet olleet. Minusta ei tee sen parempaa ihmistä se mitä ajattelen teistä, kun sitä ei kukaan edes tiedä, se mitä ajattelette minusta ei muuta sisimmässäni minua, olette silti osa minua, peilikuva helvettiin.

Levollisin mielin join kahviani (levollinen ei ole se miten te sen koette), katselin ympärilleni. Niskassani oli helvetin raskas paino siltä se tuntui, värit silmissäni olivat kirkkaammat ja ääriviivat epäselvempiä kuin aikoihin. Skitsofreenikko voi nähdä asioita mitä muut eivät, tosin häneltä ne kielletään, mutta ainakaan vielä tällä hetkellä minun näkemystäni ei ollut kielletty. Kun kuljen teidän lähellä, älkää yrittäkö väittää ettettekö te katselisi minua ja tarkkailisi, niin te teette. Te pidätte minua outona, äläkä väitä vastaan!!! En jaksa sitä valhetta.
Olin muutama viikko sitten bussipysäkillä ja minun kanssani samaa autoa odotteli vanhempi nainen, ensin hän katsoi minua päästä jalkoihin, hymähti hiljaisesti, kestin sen vielä jotenkin, sama tapahtui lähes välittömästi, silmäni olivat täynnä vihaa yritin katsoa häntä niin että hänen päänsä sekoaisi ja hän joutuisi kärsimään, paskat hän mitään kärsinyt sama tekopyhä ilme kasvoillaan hän astui linja- autoon, kun minulta taasen oli viety pala sisimmästäni.

”Kiitos sinulle, kiitos kun tuhoat minua? Toivottavasti sinua odottaa paikka missä huudat yksinäsi ikuisuuden ja kukaan ei sinua koskaan tule kuulemaan”

Fyysinen kipu ja paha olo maksimoi henkistä kipuani aivan uskomattomalla tavalla. ”Pienikin flunssa ja olen valmis mestattavaksi”. Ei sitä turhaan sanota että fyysinen hyvinvointi heijastaa myös henkiseen, ja toisinpäin....Tämä minun elämäni on ihanaa psykosomaattista riemunjuhlaa. Tällaisina päivinä kun olen kuumeessa tunnen että pääni räjähtää, ja katselen sen jälkeen aivon rippeitä lattiassa, ei kai tuo mahdollista ole mutta helvetin todelta se tuntuu.
Ihmiset aliarvioivat minua, ja luulen että jatkossa tuo asia ei muutu, ehkä osasyy on siinä että minä olen antanut siihen mahdollisuuden, odotan vain päämäärääni kun nousen ylös enkä koskaan enää saa tältä maailmalta turpaani. Tässä välissä voisinkin kertoa suhteestani tuohon ihmiskunnan hienoon keinoon millä täällä pyöritetään kaikkea, väkivalta! Minun ystävät, siis ne harvat jotka kulkevat rinnalla ainakin osittain, ovat sanoneet että minä olen väkivaltainen, niin no ainakin kun juon viinaa. Kaunistelematon totuus on se että minussa asuu helvetin väkivaltainen tunne, hakkaisin varmasti paljonkin ihmisiä kun vain siihen pystyisin tai lähinnä uskaltaisin, haaveilen että minulla on kroppa täynnä testosteronia ja silmissä hulluutta, sitten kaikki ympärilläni ovat vaarassa. No nyt takaisin maanpinnalle siis tosiasia on se etten minä ole ketään koskaan kunnolla lyönyt, ne tappelut joihin olen joutunut ovat olleet tyyliä että vastapuoli lyö nyrkillä pari kertaa kasvoihin ja minä en tee yhtään mitään, en mitään sitten sitä miettii ensin että hei eihän tuo nyt niin sattunut, ovatko elokuvat johtaneet minut harhaan minunhan pitäisi lentää kaaressa monta metriä, vasta hetken kuluttua tajuan että minulta on viety valtaa, jotain minun sisältä. En nauti siitä!
Jälkeenpäin sitä sitten mietti miltä tuntuu sammuttaa savukkeita käsivarsiin, ei juuri miltään, ja sen takia tämä kaikki on aivan liian yksinkertaista. Tässä suhteeni väkivaltaan, päätä sinä loput.

” Teille jotka olette vieressä”
” Kiitän teitä, hiljaisuudella, sellaisella jolla minulle on suurin merkitys, te kuljette osaksi minunkin tielläni, joka on pimeä ja tuskainen, tahtomattanikin olen satuttanut teitä, huutanut, raiskannut, ja silti rakastan teitä, sillä jollain epärealistisella tavalla jota ei voi aina ymmärtää, ehkä ei tarvitsekaan, te olette valittuja ja tulette löytämään kyllä sen ”totuuden”...Rakastan teitä”

Ei ole kolmea jos ei neljättäkään, ja istuin baarissa kossuvesi seuranani. Jälleen minulle näytettiin paikkaa tässä maailmassa, etten vain hetkeäkään tuntisi itseäsi joksikin tämän kaiken keskellä, niin minulta kysyttiin että miksi sinä noin teit? koska minä voin niin tehdä ja käsivarsi tuhkakuppina ei vaikuttanut ollenkaan huonolta idealta, en edes tuntenut sitä.
Sitä menettää lähimmäistensä luottamuksen, minuun petyttiin ja syystäkin, mutta en ole koskaan sanonut että luottakaa minuun olen hyvä ihminen, en ole kaikkea tuota olen sellainen vain teidän pilvilinna-ajatuksissa! Olen pettynyt itseeni niin useasti, että välillä tuntuu ettei muiden pettyminen minuun tunnu enää miltään, olen omaa ilmaa ja sitä hengitän.
Sain tässä maistaa jollakin tavalla julkisuutta, ilmaista viinaa sitä glamouria jota aina hehkutetaan joka paikassa, hmm totuus ei ole lähimainkaan sitä. Sitä glamouria en löytänyt julkkiksista jotka tahtoivat minulta pilveä (jota minulla siis ei ole), se ei löytynyt ilmaisesta viinasta, se kaikki löytyi niin läheltä, minun ystävistäni minun oli vain tarvinnut matkustaa monta tuntia ymmärtäneeksi se. Me olimme, Me olemme GLAMOUR!

” Kirjoitan sinulle viestiä, tavallisia sanoja, ja kuitenkin tahtoisin sanoa niin paljon enemmän, mutten minä voi, olet liian kaunista minun rumuuteeni, pysyn aina valovuoden päässä sinusta vaikka istuisin vieressäsi, tiedän paikkani, paikan johon me kuulumme, rumuuden keisarit”



Niitä asioita mistä vain haaveilee ei voi koskaan saada, eivät haaveet ole tehty toteutettaviksi ne ovat vain niitä asioita jotka johdattavat meitä huomiseen. Meidän pitää tahtoa, tahtoa asioita joita haluamme ja toteuttaa ne. Minä tahdon paljon, tai teidän mielestä se ei kuulostaisi siltä minähän tahdon vain niitä asioita joita te kaikki jo melkein omistatte. Te haluatte kaunista pintaa, te tahdotte katteettomia sanoja, turhanpäiväisiä ajatuksia......Pintaa, Minä vihaan sitä, oma pintani on raiskattu enkeli.
Juon nyt kahvini loppuun, koska se ei ketään haittaa eikä kiinnosta, paitsi minua...Oman maailmani napaa!

” Sukellan syvemmälle
Olet polttanut kynttiläni loppuun
Sinä et puhaltanut
Että olisit voinut vain hetken katsella
Annoit palaa, ja otit kaiken siitä
Kunnes sillä mitään et tee
Sydäntä ei enää ole”


Tunnen jälleen itseni viisaammaksi, siis niin kuin ajatteluni ja maailmankatsomukseni olisi jälleen esittänyt uuden esityksen kaikista niistä vääryyksistä ja vinoutumista jotka oma elämäni suloisesti minulle tarjosi. Olen ilmeisesti pettynyt liian monesti tunteakseni enää sellaista yksittäistä tunnetta että ”ei helvetti ei näin saa käydä”, sitä omalla tavallaan eli pettymystä. Suurin huolenaiheeni oli lähinnä se että en tuntisi enää niitä pieniä tyytyväisyyden kokemuksia, ja pettymys olisi normin mukainen olotila minulle.
Minulle on kerrottu paljon siitä kuinka huonosti ihmisillä on asiat, eivätkä ne kuitenkaan auta minua, päinvastoin tulen entistäkin surullisemmaksi, ilahduttavaa on ollut huomata että pystyn vielä itkemään. Kyynisyys ei ole saanut mieleni joka sopukkaa, ainakaan vielä. Miten minun helvettini voisi koskaan parantua toisen ihmisen helvetillä? En käsitä tuota yhtään, ehkä minua viisaammat ihmiset voisivat kertoa mistä siinä kaikessa on kyse, harvoin vain tapaan sellaisia ihmisiä.



Seuraava kappaleeni on osoitettu yhdelle tärkeälle ihmiselle minun elämässäni, tarkoitukseni ei ole väheksyä teitä muita, mutta ehkä tämä saa teidät näkemään minua uudessa valossa, ja toivottavasti paremmassa.
Sinä joka luet tämän tiedät jo entuudestaan paljon siitä minun kuuluisasta sielunmaailmasta. Pidän sinua eräänlaisena kohtalotoverina, sinulle on suotu liikaa ajatuksia kuten minullekin mutta sinä pystyt tavalla tai toisella käsittelemään niitä suhteessa paremmin kuin minä. En tiedä onko naiivia sanoa että me olemme aikalailla samalla aaltopituudella, mutta siltä minusta todella tuntuu, ja vaikket ehkä uskalla tai halua lähteä yhtä ”syvälle” kuin minä, omistat silti hyvin paljon sitä mitä minäkin. Tavalla tai toisella meissä kummassakin elää vahvasti kaksi puolta, sinussa on rakkautta mutta löydän myös vihan sinusta. Varmasti juuri niin kuin sinäkin minusta jo niin monet kerrat. Monesti tunnen etten yksin ole mitään mutta kanssasi minusta kasvaa suurempi ihminen, minulle on käyttöä ja arvoa, ja sinä johdatat minua. Suurin ero meissä on että sinä katsot maailmaa avoimin silmin, minä en! Mutta mikä se on meiltä viemään hetkemme, minun mielestä ei juuri mikään. Uskon että löydät itsesi tästä, koska minä löysin siitä itseni ja sinut, ja olen melko varma että aaltopituutemme kohtaavat juuri tälläkin hetkellä.

”Kirjoitan sanoja paperille,
paperille joka ei vielä ole mitään.
Sanani ovat vain minun hiljaista huutoani,
tyhjään.
Tiedätkö sinä herätät ne henkiin,
etkä sinä tarvitse sanoja,
kuten en minäkään enää.
Ja tiedätkö?
Joskus saat minut jopa itkemään,
sanoista”






Minusta on osaksi tullut kaikkea sitä mitä olen aiemmin vihannut, sellaista mitä en olisi itsessäni hyväksynyt enkä suodattanut. Maailma kuvainnollisesti raiskaa minua muottiin joka tekisi minusta sellaisen kuin te haluatte. Minulla ei ole tarkoitus antautua, olen hyväksynyt sen että minua käytetään hyväksi, onpahan minusta silloin edes jotain iloa teille. Mutta ette te koskaan saa minulta pois mitään otettua, ehkä turmelette ulkokuoreni, ehkä häpäisette olemukseni, mutta se mikä minä olen on tuon yläpuolella, minuuttani ette koskaan voi saada, te ette ole edes vielä nähneet sitä. Ja nyt se joka ajattelee kuinka typerä olen kertoessani tätä voi tulla puhumaan minulle, ja lupaan vakuuttaa kaiken sanomani alle tunnissa, en juokse enää pakoon olen tehnyt sitä koko elämäni nyt on aika vastata teoista ja sanoista, en jaksa enää pelätä.

Kuulin eilen järkyttävän uutisen, tai siis ei se varsinaisesti uutinen ollut vaan lause jota pelästyin. ” Ihminen tulee sellaiseksi mitä hän ajattelee”, nyt sitten mietin että minä ajattelen olevani outo, yksinäinen ja jopa sairas ihminen, sellainenko sitten olen? Ovatko pelkät ajatukset tehneet minusta kaiken tämän mitä nyt olen? Paljon kysymyksiä, aivan liian paljon.
En voi millään täysin uskoa tuohon, se on minun puolustukseni, eihän se voi olla niin yksinkertaista ajatella että jos minä vain pitäisin itseäni terveenä ja hienona ihmisenä niin todella olisin sellainen? Kuka poistaa tuskan mielestäni, minä itse vai? Ihminen joka on sairastunut HIV- virukseen yksi aamu herää ja sanoo itsellensä ”minulla ei ole sitä enää, piste” Ja hän on terve!? Sanon nyt suoraan olkaa te hiljaa jotka puhutte noin, se ei mene niin ei koskaan. Yksiselitteisesti ihminen ei ole sitä mitä hän ajattelee, kyynisesti ajatellen ihminen nyt vain ”on”.

Oletko koskaan tuntenut kuinka sydämesi tuntuu repeävän kehostasi, et saa hengitettyä koska tunnet että rinnan päällä olisi kasa kiviä ja ajatuksiin nousee nyt tämä kaikki loppui? Uskon että teistä monet ovat kokeneet tämän jossain tilanteessa, olette esimerkiksi ensimmäistä kertaa pitämässä luentoa isolle ihmismassalle, nousette ensimmäistä kertaa teatterinlavalle tai ehkä olette suorassa televisiolähetyksessä? Minusta tuntuu samalla linja-auto pysäkillä, kaupassa, koulussa, kotona ja joka helvetin paikassa, joten yrittäkää suhtautua minuun sitä kautta. Minä olen tyytyväinen että voin kirjoittaa tästä, olkaa te tyytyväisiä että voitte elää elämäänne, kai te osaatte sitä arvostaa?



” Lopulta on jäljellä vain muistoja,
muistoja eilisestä, kaukaisemmista asioista.
Sinäkö sanoisit minulle,
nauti elämästä, elämästä jota minulla ei ole,
mutta sinähän tyydyt vain itseesi,
Joten voitko lopettaa seuraamiseni”


Se muistuttaa jollakin tavalla unta jos sitä nyt täytyy edes määritellä. Sitä kulkee kuin jossain harsomaisessa tilassa, vaikka kaiken järjenhän mukaan tämä on vain elämää! En koe eläväni, en ainakaan niin kuin ajattelisin että tämä on elämää, muistutan räsynukkea jota kiskotaan suuntaan ja toiseen ja vaikka tahtoisinkin en voi sille asialle mitään. Olen vain pelinappula joka aina heiton jälkeen siirtyy joko eteenpäin tai taaksepäin, eikä minulla ole aavistustakaan siitä kuka noppaa heittää. Huomaan näyttäväni säälittävältä kylmä puukonterä vasten ihoani, minun ei edes pitäisi päästä näin pitkälle, minähän halveksin tällaista? Minä pystyisin lopettamaan maailman vaivattomasti, maailman joka on pääni sisällä ja täten ollen ainoa mikä minulle on edes olemassa. En halua antaa teille sitä iloa että tuhoaisin ainoan maailman joka on edes jollain mittausmenetelmällä arvokas.


Kävelin tänään kadulla ja olen melko varma siitä että samat ihmiset tulivat useasti minua vastaan, en tiedä onko kukaan muu pannut asiaa merkille no joka tapauksessa, kuulin etäisesti naurua enkä voinut olla ajattelematta että mistä kanssaihmiset saivat vahvemmat aamuvitamiinit kuin minä? Jotenkin ei ollut soveliasta nauraa, kun minä laahustin painot niskassani kohti päivän päämäärää numero 20 vai oliko se nyt 21? Minusta tuntuu että lyyhistyn koko ajan pienemmäksi mietin tänään ruokapöydässä että miltähän tuntuisi kun koko paikka räjäytettäisiin ilmaan? Ehtisinkö tuntea jotain ainutlaatuista? Lentäisinkö mahdollisesti? Ja samaan aikaan kaikki vieressäni ahmivat suuhunsa jotain epämääräistä etäisesti ruualta muistuttavaa kasaa. Että entä jos jonain päivänä olen niin pieni ettette te edes huomaa minua?

Suurimman osan päivästä yritän nukkua, se on yksi minun harvoista selviytymiskeinoistani. Unessa maailma ei tuomitse minua ja toisaalta minäkään en tuomitse itseäni. Uni on minulle se tyhjyys ja toisaalta täyttymys jota odotan siihenkin hetkeen kun avaan silmäni, mutta kuten aina ei niin tapahdu, olen maailmani vanki, ja pakko myöntää että ainakaan nyt en voi sille asialle yhtään mitään.

Kaikki oli piilotettu minulta, se onni ja tyytyväisyys josta te tunnuitte ammentavanne elämäänne. Olen pudonnut teidän kyydistä jo ajat sitten, ja joskus mietin että siitä asiasta pitää olla vain kiitollinen. En ole saanut teiltä minkäänlaista vastakaikua avunhuutoihini. Miksi minun pitäisi yrittää miellyttää teitä, tehdä jotain teidän vuoksenne, saatte sen mitä olette pyytäneet. Maailma on pieni paikka, maailma ei ole mikään konkreettinen kokonaisuus mihin kuuluu vettä ja maata, se on aivot pienine synapseineen. Kaikki asiat ovat mielessämme, eikä niitä muualla tarvitsekaan olla. Toisten maailmat ovat hieman rajoittuneempia kuin toisten, toisten maailma elää auringosta toisten synkkyydestä, ja eikä kummassakaan ole mitään väärää, jos täällä nyt ylipäänsä on mitään väärää tai oikeaa.
Elämä ei ole niin mustavalkoinen kuin monesti ajattelemme, moraalia on monenlaista ei ole yhtä oikeaa totuutta, ei ole väärää ja oikeaa on vain eri tulkintoja siitä. Minä vastustan kaikkea sitä tekopyhyyttä joka ympäröi meitä, halveksin ihmisiä jotka julistavat jotain asiaa suurella äänellä, eivätkä ole edes nähneet kyseistä asiaa sisimmässään. En kestä jatkuvaa osanottoa ihmisiltä jotka eivät kärsi niin kuin se jolle ne osoitetaan, ennen kuin itse kärsii on aivan turha esittää empaattista ihmistä, sillä ei minun maailmassa ole mitään merkitystä.

Luin tässä yhden yleisönosastokirjoituksen (teen niin aika usein koska on mielenkiintoista lukea ihmisten vääristyneitä lauseita), siinä käsiteltiin tai no sivuttiin jotenkin stressiä ja sitä että pelko on se asia joka johtaa siihen, eli pelko oli negatiivinen asia. Täysin käsittämätöntä kun todellisuus on se että ilman pelkoa emme ole mitään, pelko vie meitä eteenpäin, se on asia joka estää meitä täysin pysähtymästä. ”Ilman kuolemanpelkoa, ei ole mitään järkeä elää”, mistä nauttia? Elämästä? Miten nautit elämästä jos se on sinulle pysyvä tila? Kuolemaa ei olisi, eihän silloin olisi elämääkään!
En tarkoita että pelko olisi aina hyvä asia, kuten minulla jos pelko rajoittaa liikaa jokapäiväistä toimintaa ja estää asioita. Toisaalta voimmehan olettaa että ilman minun pelkoa en olisi tässä kirjoittamassa, olisi kai minulla muutakin tekemistä? Elämä ei saa nojautua pelkoon eikä onneen, kaikki on kiinni tasapainosta.





Mitä konkreettista kristinusko on tehnyt maailmankaikkeuden aikana? Minun näkemykseni on ettei mitään sellaista mikä olisi missään muodossa edistänyt maailmaa, ajattelua saati ihmisiä sinällään. Olen edelleen sitä mieltä että tämä kirkon rooli perustuu pelottelun keinoon, jos ihminen todella uskoo sen kaiken puheen helvetistä ja taivaasta tekee hän mitä vain välttääkseen ikuisen kadotuksen, antamaan vaikka kaiken maallisen omaisuutensa, jolla ei kirkon mielestä ole mitään merkitystä, kuitenkin kirkko kerää älyttömän suuret taloudelliset hyödyt näiltä ihmisiltä jotka ovat pelossa, ihminen on saatu uskomaan tähän ”Jumalaan” ja menettänyt ainoan tärkeän uskon, uskon itseensä. Olen varmasti selkeä vähemmistö, kun ajattelen näin, minun täytyisi sanoa että kumpikin ajattelu on yhtä oikea mutta en sano niin. Usko ”Jumalaan” ei ole tehnyt mitään meidän elämämme hyväksi, minulle ”Jumala” ei merkitse mitään. Uskovaisuus on mielenterveysongelma joka vain hyväksytään tässä yhteiskunnassa, toisin kuin muut samanlaiset ongelmat.

En ole teille ihmiset katkera, olen vain sitä välillä itselleni. Jokaisen teistä on helppo kieltää sanani ja lauseeni, mutta hyödyttääkö se teitä. Älkää sulkeko silmiänne minulle, olen olemassa joka tapauksessa. Yksi päivä tässä sain kuulla hienon tiedon tai ei se varsinaisesti hieno ollut mutta se vahvisti jo minun aikasempaa käsitystäni. ”Masentunut ihminen näkee maailman todellisuudessa, ”terveet” näkevät sen harson läpi koska eivät halua nähdä kaikkea sitä pahuutta ja vaaraa joka ympäröi heitä. Ihminen puolustaa itseään, valehtelemalla, minä en tee sitä, en ehkä ole yhtä onnellinen kuin te mutta minun maailmani on sentään totta.
Sitä miettii mitä yritän todistella teille, mutta mitä enemmän mietin asiaa huomaan että teen tätä suurimmaksi osaksi itselleni, tämä on minun elämääni tai jotain siltä väliltä. Minusta pääsee helpolla eroon, ei vain lue tätä, mutta minä itse en pääse eroon itsestäni tahdoinpa tai en. ”Minun elämäni ei lopu siihen että suljen silmäni, se alkaa siitä”


Minun on vaikeaa hyväksyä maailmaa tällaisena kuin se on, joten ainoa keino parempaan on yrittää luoda omaa maailmaani. Jollain osa-alueilla olen siinä osittain onnistunut toiset taas no ovat niin isoja ja konkreettisia että niiden muodon muuttaminen tai vaihtaminen ei tunnu edes mahdolliselta. Mutta totuushan on että kun asiaa pitää mahdottomana, niin siihen ei ole olemassakaan ratkaisua, vaikeisiin asioihin sen sijaan on. Asennoitumisestahan monet asiat ovat kiinni, ja asenteet taas, en osaa sanoa. Ehkäpä se on maailman näkeminen tavalla tai toisella?

Olen pyytänyt vain vähän, enkä ole saanut sitäkään

Olisi typerää väittää etteikö minun elämässäni sillä mitä olen saanut olisi suuri merkitys, se taas on eriasia onko se materiaalista vai jotain aivan muuta. Omasta mielestäni olen pyytänyt pieniä asioita sellaisia jotka sisälläni kasvavat suuriksi ja luovat jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta ja pyyteetöntä välittämistä, ja olen joskus pienen hetken luullut saavani jotain sen kaltaista kunnes se kaikki illuusio on rikottu kylmästi eikä kukaan ole kysynyt minulta siihen lupaa. Täällä on rikos hakata ihminen, nyrkein mutta sanoin ei! Onko se oikeutta sinä saat tuhota toisen sisältä etkä joudu mihinkään vastuuseen, jos joku on niin sinisilmäinen että uskoo ettei sisältäpäin voi kuolla on väärässä, se on mahdollista ja se on helvetti arkipäivää täällä.

Minua pidetään monesti yltiönegatiivisena ihmisenä, en tiedä tasan tarkkaan mistä se johtuu? Siitä kun pohdin paljon asioita, hymyilen harvoin, suren ja elän tunteella? Näinhän se voi olla olen kuin tavallaan liian erilainen siitä muotista jota pidetään iloisena ja hienona ihmisenä. Mutta ei minun mielestä ihmisen hienous tule välttämättä esille jokapäiväisessä käytöksessä, ei kai se etten naura kaiken aikaa ja kerro juttuja jostain julkkiksesta tee minusta jotenkin huonompaa ihmistä, toivottavasti ei. Itse koen että minua on vaikea lähestyä, en tiedä sitten johtuuko tämä kaikki ulkoisesta olemuksestani? Kuitenkin se mitä edustan ja tuon esille on sellaista pohdinnan riemujuhlaa ja ajatuksen lahjaa, kuka sellaista ihmistä kaipaisi baariin bailaamaan? Kahville juoruilemaan? Eli tässä ei kyllä tiedä ketä syyttäisi, itseäni vai muita?
Olen kysynyt näitä asioita useilta ihmisiltä ja varsinkin kauniimman sukupuolen edustajilta, ja he sanovat etteivät näe minua vaikeasti lähestyttävänä, siis ei helvetti mutta eivät edes nämä ihmiset minua lähesty. Ja kuinka moni todella sellaisista puolitutuista vastaa rehellisesti? Kun asia on siinä että vastauksia kaunistellaan eikä kerrota totuutta, ja kuitenkin minä itse ajattelen että he ajattelevat minusta negatiivisesti niin ketä helvetti se hyödyttää. Valkoiset valheet eivät helpota kenenkään elämää. Eivät ainakaan minun!!

Miten meidän kaltaiset ihmiset pystyvät koskaan sellaisiin tekoihin joita kaipaamme ja tahtoisimme pystyvämme tekemään? Kun meille väitetään että ihminen pystyy ihan mihin vain haluaa tulee vain katkeraksi kun huomaa ettei se olekaan totta. Kaikkein pahimmalta juuri tuntuvat ne asiat jotka kuulemma ovat mahdollisia, totuuksia joita meille syötetään. Itse joutuessaan seinää vasten ja huomaten ettei asiat mene niin kuin kerrotaan on aika yksin tai itse asiassa todella yksin. Vertaistuki on erittäin tärkeää, näin on kerrottu, pitäisiköhän minun perustaa kerho nimellä ”maailman murjomat ihmiset”?? Mitä enemmän mietin, mitä enemmän ajattelen sitä syvemmälle minä olen menossa ja minä en tiedä tällä hetkellä yhtään mikä minua odottaa tuolla jossain.

Meidän elämämme on kertakäyttöistä, se on tehty meille kertakäyttö tarkoitukseen. Kertakäyttöastiat, kamerat, rakkaudet ja kaiken huippuna elämät. Meidät on tehty tarvitsemaan pieniä nopeita asioita jotka tuovat sen ”tarkoituksen” heti, meille ei olla suunniteltu maailmaa jossa odotetaan, kaikkeen täytyy mennä nopeasti ja saavuttaa kaikki. Missä on tilaa ajatukselle? Pohdinnalle? Elämän perusasioille? Minä en tiedä, tiedätkö sinä? Ihmiset eivät nykyään varsinaisesti seurustele, niin tai no jos siihen lasketaan se että nähdään kuppilassa juodaan drinksut ja mennään panemaan? Sitten ollaan niin sanotusti ”yhdessä”. Missä on se aika kun kädestä kiinnipitäminen oli iso juttu, se ihastumisen tunne kun tunsi sydämensä halkeavan onnesta? Kihloihin mennään vain koska se nyt sattuu olemaan kivaa, kun sen pitäisi olla lupaus naimisiinmenosta, ja jos sinne asti päästään ollaan hetki yhdessä ja erotaan, ja kuka nyt voi tulla sanomaan minulle ettei tämä ole kertakäyttöelämää, kaikki asiathan puoltavat sitä. Toisaalta minä voin muuttaa näitä asioita omalta osaltani, sinäkin voit jos tahdot vaikka henkilökohtaisesti en oikein usko että ihmiset muuttuvat tämä kaikki on niin syvällä teissä!

Elämäni on saavuttanut tietyn pisteen, sitä huomaa ettei elämässä enää niinkään kaduta ne asiat mitä on tehnyt vaan ne mitä on jäänyt tekemättä. Kuulostanko jo vanhalta ihmiseltä? Tosin en pidä sitä tärkeänä ikä on vain luku ei yhtään sen enempää, en tuomitse ihmisiä iän perusteella, en koskaan. Sitä on pettynyt päiviin kun ei ole tehnyt oikeasti yhtään mitään, maailma kun on opettanut että aina pitäisi tehdä ja saada aikaan jotain! Kun päiväni on perustunut siihen että juon kahvia, poltan tupakkia ja kirjoitan sitä tuntee syyllisyyttä, miksi minusta ei ole mihinkään, mikä minussa on vikana. Mutta kun minä en todellakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä, jotain mikä olisi teille hyväksi ja eduksenne, vai?
Olen hieman edistynyt omassa elämässäni, olen hiukan pystynyt saavuttamaan tavoitettani, se on että minun ei tarvitsisi miettiä mitä muut minusta ovat mieltä, olen saanut rohkaistua itseäni ja pystyn sanomaan ihmisille asioita suoraan juuri niin kuin ajattelen. Tähän päivään mennessä olen aina joutunut valehtelemaan itselleni, olen sanonut ihmisille asioita jotka eivät ole totta, tai lähinnä en ole uskaltanut kertoa tunteistani. Nyt asiat ovat hieman muuttuneet, siis toki vain siihen suuntaan että pystyn sanomaan asioita, mitään muuta se ei ole sitten muuttanutkaan. Otetaan esimerkki tästä minun rakkauselämästäni, tai siis eihän sitä tavallaan edes ole, mutta tunteita minulla on. Olen kertonut tunteistani, vastakaikua tosin en ole saanut, mutta askeleen lähempänä olen sitä mikä minusta on tulossa. Se että miltä tulen teidän silmissänne näyttämään on aivan usvan peitossa, en osaa sanoa sitä nyt ehkä sitten joskus.

Ihmiset pitävät minusta yllä ennakkokäsitystä, tämän ikäinen mies kun puhuu tällaisista asioista pohtii asioita joita monet pitävät sen tyyppisinä että ”mitä mietit tuollaisia, eläisit!” . Eivät ihmiset ole valmiita ottamaan vastaan minunkaltaista ihmistä elämäänsä, enkä kyllä ihmettele sitä, elän niin eri aaltopituudella jopa omassa stratosfäärissä!

”Kaikki mitä olen pyytänyt, on liian hiljaista sinun korville,
Huudan, etkä kuulee sanaakaan,
Kävelet pois minusta, vaikket siellä ollutkaan,
Hukutan murheeni, ei saa näyttää, ei kertoa,
Yksinäisyys on tauti tarttuva”

”Vain minun takiani”

Sitä tuntee jälleen pettyneensä, kaikki se minkä vuoksi tuntee elävänsä syyt siihen miksi jatkaa ovat muille täysin yhdentekeviä asioita. Yritän valistaa ihmisiä, yritän enkä saa mitään otetta heihin. Mietin onko tämä vain minun tapani saada ihmisiä ympärilleni omaan tyhjyyteen kurjuuteen, en tiedä enkä taida halutakaan.

Ihmiset ovat menettäneet läheisyyden tärkeyden, tai sitten he ovat vain käsittäneet sen hieman eri tavalla kuin minä. Mikä ihmisiä oikeuttaa käyttäytymään minua kohtaan kusipäisesti, minä en tee sitä arvostan todellakin ihmistä ihmisenä ja jos en jostain syystä arvosta en tuo sitä esille häntä kohtaan. Otetaan hypoteettinen ajatus jos minun ystäväni tuntee jonkin asian tärkeämmäksi kuin minut sillä hetkellä, saa hän kohdella minua kuin paskaa!!! Kaikki tämä ei vain mahdu minun ajatusmaailmaani, ei todellakaan. ”On ihanaa nähdä läheiseni onnellisina, toivon vain etten unohtuisi siihen suureen kaaokseen joka on tulossa”

Elämä kärsii ulkokuorestaan, siitä kauneudesta josta puhutaan. Jos kysyn ihmisiltä että kumpi on tärkeämpää ulkoinen vai sisäinen kauneus sanoisin että yli 90% sanoo sisäisen kauneuden olevan tärkeämpää, ja kuinka he valehtelevatkaan sitä tosin en tiedä valehtelevatko he itselleen vai minulle? Tästä elämästä on tehty vain kauneuden tavoittelua, meille myydään tuhannet vinkit kauneuteen, kukaan ei myy ajatuksia, ajattelun mahdollisuutta tälle elämälle. Voitteko kaikki todella sanoa olevanne tähän suuntaukseen tyytyväisiä? Yhtenä päivänä ette pääse edes lähikauppaanne koska teillä ei ole tarpeeksi isot rinnat tai atleettista vartaloa, naurakaa vain mutta sinne olemme menossa kovaa vauhtia. Elämä kun itsessään on kaunis ja samalla ruma, me olemme kaikkea siltä väliltä.

”Haudataan kasvomme
Eivät ne meitä lohduttaneet
Alennusmyynneistä uutta paskaa
Ja sitä riittää,
Sinulle ja minulle”


Elämässämme on paljon asioita jotka vain ovat sellaisia luonnostaan, asioita joille me emme voi mitään. Se miltä näytämme, kuulostamme ja tunteemme emme voi näille asioille mitään se ei vain ole mahdollista. Monesti olen miettinyt miksi en ole sitä tai tätä, tietäen sisimmässäni että se ei veisi minua yhtään eteenpäin se vain osoitti että olin jäänyt alkuasetelmiin. On varmasti muitakin ihmisiä jotka tuskailevat tällaisten asioiden kanssa, tuskin olen aivan yksin toisaalta tunnen että päämäärämme ovat aivan erilaiset mikä sinällään on hyvä asia, jos kaikki tavoittelisimme samoja asioita kukaan ei niitä tulisi saamaan, kilpailu ei luo lopullista hyvyyttä.
Kahvini on tänä aamuna ehkä kuumempaa kuin aikoihin, näin voisin vannoa vaikka lämpötilaa tosin en ole mitannut. Niin ihminen keskittää ajatuksia ehkä hieman epäolennaisiin asioihin kun tuntee ympärillään suurta merkityksettömyyttä. Heräsin tänään yksin vuoteeltani joka ei suurempi yllätys minulle ollut, ja luulen että näin on parempi eipähän minun tarvinnut olla vittuuntunut toisen ihmisen tekemisistä, vain omistani! Päivän ensimmäinen savuke eikä kukaan ollut vieressäni moittimassa kuinka hitaasti poltan ei ollut puhumassa jostain hypoteettisista asioista jotka yöllä olivat nousseet mieleen ja niitä olisi nyt syytä minulle suureen ääneen toitottamaan. Kaiken tämän väittelyn kysymysten tulvan sain yksinkin aikaan, eikä siinä ollut mitään epänormaalia minun elämässäni.

Nautin kun pystyn tuomaan itseni esille niissä puitteissa kuin tahdon, pätemisen tarve on suuri ei siksi että tahtoisin toisten ihmisten tulevan surullisiksi vaan koska sisimmässäni tunnen olevani oikeassa. Tahdon ajaa eteenpäin niitä asioita, jotka niin monet ovat valitettavan monet ovat täysin unohtaneet. Elämästä on muodostunut monelle itsestäänselvyys se vain on ja sitä pidetään etuoikeutettuna. Ainoastaan kun tragedia koskettaa tarpeeksi läheltä ihminen tuntee pienuutensa ja sen kuinka kaiken voi menettää, mutta kuten tyypillistä ihminen unohtaa tämän se saattaa kestää päiviä, kuukausia joskus vuosia silti unohdatte. Minä tunnen menettäneeni kerran jo kaiken sen mitä minulla oli mitä minulle oli annettu, sen päivän jälkeen elämästäni ei ole kukaan voinut viedä mitään. Täytyy käydä pohjalla tietääkseen mistä puhuu!
Onko tämä kaikki ympärilläni vain omaa epävarmuutta, pyrkimystä siihen että uskaltaisin? Uskaltaisin elää elämää joka on MINUN. Minun elämääni kun ei vain ole annettu sitä ei ole ennalta määrätty se ei ole mikään helvetin lahja joltain suuremmalta voimalta, elämä on pääni sisällä, ajatuksissa tummanpuhuvissa mietteissä. Ulkoiset asiat elämässä ovat vain rekvisiitta josta on helppo kiittää tai syyttää, kuinka vaan samaan lopputulokseen tulemme kaikki.

Onnellisille ihmisille

Minun elämääni ympäröi useat ihmiset joista käytän ilmaisua onnelliset ihmiset. Minulle ne edustavat omanlaista tekopyhyyttä ja kaiken pahuuden kieltämistä. Tällaisista ajatuksista paistaa tietysti läpi helpolla katkeruus näitä ihmisiä kohtaan, mutta ei se ole niin en ole katkera en tahdo olla samanlainen kuin he, tahtoisin vain heidän olevan edes hieman sitä mitä minä olen, mitä minä edustan.

Nautin todella paljon kun saan puhua tärkeiden ihmisten kanssa, nostaa niitä asioita esille jotka koen vääräksi, asioita jotka puhuttelevat. Tuttu lause tosin minun korvaani on että ” ei puhuttaisi enää näin haikeista asioista, nautitaan” , se lause on pahempi kuin tuhannet nyrkiniskut kasvoihini. En toisaalta osaa moittiakaan näitä ihmisiä koska rakastan heitä, todella ehkä he eivät tosin sitä itse tiedosta.

Minulla on paljon viharakkaus suhteita ihmisiin, tahtoisin heidän olevan jotain muuta kuin he ovat. Vihaan heidän käytöstään ja suppeaa ajatusmaailmaa ja toisaalta tahtoisin sulkea heidät syliin ja kuiskata korvaan kuinka tärkeitä he ovat. Suljen korvani heidän keskusteluiltaan en jaksa uskoa heistä sitä mitä he ovat, saan itseni vihaiseksi kaikella tällä saan itseni vajoamaan kohti omaa mielisairautta tai terveyttä.

Minut on saatu tuntemaan syyllisyyttä siitä mitä olen, onko tämä oikeus joka on minun kohdalla tapahtunut? Yksikään kysymykseni ei vie minua eteenpäin, aika on minulle pysähtynyt, kaikki liike jonka ympärilläni näen on vain jotain sairasta näytelmää. Maailma on niin erilainen minun silmieni takana. Minun elämästäni on tehty väärää, sellaista mitä te ette voi hyväksyä, ja annatte minulle tunteen onko elämäni todella sen arvoista että se kannattaisi katsoa loppuun, teidän epäilyt ja vastaväitteenne tekevät elämästäni helvettiä. En ole mitään ja samalla aivan kaikkea.

Päivät joita en tahtoisi olevan

Katselen ikkunasta ulos ja tuuli on niin vaisu etten näe sille mitään tarkoitusta, niin kuin se näyttäisi minulle sitä kaikkea tarkoituksettomuutta jota muut eivät näe. Mitä enemmän seuraan tuulta sitä varmemmalta tuntuu ettei tälle kaikelle ole tarkoitusta, eikä edes pidä. Tunnen pientä häpeää ajatellen että voisin tehdä jotain hyödyllistä juuri tällä hetkellä, istun vain ja pohdin tätä ylitsepääsemätöntä maailmaa, joka silmissäni näyttää kauniin raiskatulta. En pysty estämään tuota hiljaista tuulta, niin ei pitäisikään en voi ohjata ihmisiä jotka kulkevat ohi pelkistetty ilme kasvoillaan, tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa että hävetkää mutta mitä heidän täytyisi hävetä, onnellista elämäänsäkö?

On helppo olettaa että ahdistuksessa ja masennuksessa oleva ihminen piristyisi jos vain tekisi sen eteen jotain lähtisi pihalle tekisi kaikkea mukavaa, mutta asia kun on niin ettei silloin maailmassa ole sanoja kuin mukava tai piristyminen. Minäkin lähden ulos, kävelen enkä edes tiedä miksi, ehkä se että minulle on sanottu että se helpottaa, mutta paskat se mitään helpota samat mielikuvat kelautuvat edessäni olin sitten raikkaassa tai tunkkaisessa ilmassa. Ja kun lopulta palaan takaisin kotiin mikään ei ole muuttunut, ei mikään.
Ahdistus on sitonut minut niin kierolla tavalla kahleisiinsa, sitä tahtoo repiä itsensä irti ja toisaalta ei tahdo menettää sitä koska se on ainoa asia minkä omistan, minä olen ahdistunut, ahdistus on osa minua. Nämä kaikki asiat ovat pääni sisällä mutta se ei ole vain pääni sisällä, se on maailma, minun ikioma katkeran suloinen universumi.

Minusta tehdään itsesäälin ruhtinasta, aina valittamassa jokaisesta pienestä asiasta mutta onko todella näin? Elämästäni on raukkamaisesti viety kaikki ilo ja onnistumisen tunne ja tahdon jakaa sen käsittämättömän tuskan osaksi teidän kanssanne. Minä en sääli itseäni, vihaan ja joskus jopa häpeän mutta en sääli, siihen on vielä askelia ottamatta. Ihmisten elämyshaku on kasvanut aivan järkyttäviin mittasuhteisiin, ihmiset televisiossa haluavat mennä kidutettavaksi, viitaten tässä yhteen surullisenkuuluisaan vankilaan. Mikään ei ole ihmiselle pyhää viihteen maailmassa, en usko että menee kovin kauaa enää kun televisiossa näytetään sotaa johon halukkaat ovat päässeet mukaan, kenties me saamme kännyköillä äänestä kuka kuolee seuraavaksi? Helvetin sairasta mutta valitettavan totta.
Mutta mitäpä näitä miettiä meillä on hieno maailmaa, ihmiset ovat viisaita, ja paskat apinatkin johtaisivat paremmin tätä maailmaa tosin en tiedä onko tuo loukkaus ihmisiä vai eläimiä kohtaan?

Kohti todellista minuutta?

Harvoin tulee mietittyä todella millainen ihminen sitä oikeastaan on, sitä kun täytyy peilata muiden ihmisten kautta. Mikä sitten saa nämä asiat mieleen? Onko se jokin pakonomainen tarve löytää itsensä uudesta kuvasta, luoda se muotti mistä on tullut? Sitä löytää toisen ihmisen kautta jokaisen heikon puolensa, voi sitä itsesäälin määrää joka kylmällä olemuksellaan tekee minuun tuloaan. Enkä ole sitä, en tahdo, joten voinko vain hävittää ne ihmiset elämästäni jotka saavat minut näihin ajatuksiin.
Niille ihmisille joille tahtoisin jotain olla, ovat pyörittäneet maailmansa omaan näkökenttään, ei heitä kiinnosta kuinka virun vuoteessani ajatellen vain pakokeinoja ja mahdollisuuksia ikuiseen unikuvaan. Mutta ihmiset jotka saavat päiväni mustanpuhuviksi leimautuvat minuun kuin olisin sen heille velkaa, ja sitä mitä minä en tarvitse, sitä te ette voi vain tulla kaatamaan niskaani.

Aurinko paistaa pitkästä aikaa, ja siis aivan kirjaimellisesti. En tiedä kuinka paljon se minua sitten loppuen lopuksi helpottaa, ehkä paljonkin, turha sitä kuitenkaan minulta on kysyä, teidän asia se on. Se että minä olen hauskaa katseltavaa säälittävine ilmeineni, sanoineni ja tekoineni saa aikaan vain niin voimakasta vihaa että kehoni reagoi siihen suuresti. Olen kasvattanut itselleni vihan, se on ihan käsinkosketeltavaa, toivon vaan että se ei saa minua täysin valtaansa.
Musta kahvini ei maistu aivan samalle kuin se on niin monine muine lukuisine päivineen maistunut, turha varmaan tästä vielä suurempia johtopäätöksiä on vetää, voihan olla että kahvinkeitin ei anna aina parastaan, niin enhän minäkään.
Ulkona pakkanen lyö tasaista viimaa kasvoilleni kun poltan savukkeeni, ja vasta siinä vaiheessa ymmärrän kuinka tärkeä lämpö oikeastaan onkin, mutta kun taas kesään odotan sen tärkeys on hävinnyt tyystin, kuuluu perusluonteeseeni ettei voi olla tyytyväinen siihen mitä on, mietin vain miten voisi olla ja ehkä siinä ongelmat piilevätkin.
Valvon päiväni, valvon ne merkityksineen!