IRC-Galleria

Lopetin lukuisia päiviä pitkäksi venyneen paastoni puhdistautuneena ja tunsin itseni raikkaan voimakkaaksi syötyäni vihdoin. Olin viettänyt reippaan kuluman yksin koirani kanssa ja tunsin syytä hakeutua ihmisten seuraan. Minulla oli tehtäväni.

Torilla muuan persoonaton hahmo heitti lantin kulkutien penkereellä soittelevalle leikarille. Lausuin tuolloin:
"Laupeudenharjoittaminen yksin ilman silminnäkijöitä aiheuttaa vain katkeroitumista. Niin! Antakaa almuja vain silloin, kun joku näkee. Muutoin sydämenne pakahtuu."
Persoonaton hahmo luikki tiehensä häpeissään, sanojani kuulematta. Minä jatkoin.
"Sen sijaan, jos rukoilet. Tee se kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään näkemättä. Älä harjoita uskontoasi julkisesti!"

Raivostuneesti löin maahan omahyväisen kaupunkilaismunkin sylistä kirjat. Hän oli niitä myydäkseen, ja hän oli pukeutunut kuin kuka tahansa.
"Anna antaaksesi, myy myydäksesi", tuhahdin. Mitä puistattavimpia olivatkaan nämä munkit, jotka tulivat hyvää tahtovana esiintyen, olivat muka antaakseen omaa sivistystään, mutta vaativat siitä jatkoksi rahaa. "Miksi et kerjää avoimesti, kun et kerta rukoilekaan? Painu siitä meditoimaan!"
Munkki poistui paikalta, mutta sain osakseni hyväksyviä katseita, sillä moni koki vaivaantuvansa heidän ahdisteluilleen kadulla. Tämä ei kelvannut alkuunkaan.

"Te hymyilette nyt, kun olen hätyyttänyt kiusankappaleen, mutta ette ymmärrä, että minä olen uusi kiusankappale. Paljon sitkeämpi kiusankappale. Sitä teidän silmänne eivät näe, sillä luulette olevan valoisaa, ettekä käytä lainkaan sauvasolujanne. Mutta teitä hävettää muutoinkin", karjuin nyt täyttä kurkkua, "sillä te ette siedä mitään sietämättömän samanlaisuutenne ulkopuolista, vaikka kaikki kuvittelette olevanne yksilöitä!"

Heitin rahamassistani puolet lanteistani katuleikarille, massini oli yllättävän pullea.

"Te heitätte vähästänne, mutta teette sen vain julkikuvanne tähden. Julkikuvanne, joka on julkinen vain itsellenne! Te ette tee sitä itse asian takia. Ette te musiikista välitä."

Pysäytin ohi kulkevan viikarin. Hänellä oli vyöllään laukku, josta kaivoin esiin kiekon. Kiekossa oli erään menestyneen yhtyeen tunnus ja nimi. Yhtye oli kuitenkin useimpien häpeilemä, sillä se oli aivotonta viihdettä. Myös viikari punastui, kun nostin kiekon korkealle pääni yläpuolelle.

"Musiikki ei ole häpeä, edusti se mitä tahansa. Kunhan se miellyttää."
Heitin loput lanteistani leikarille. Leikari sai kappaleensa päätökseen ja sanoi:
"Voitko olla hiljempaa, ihmiset eivät kuule soittoani."

"Totisesti! Kuulkaa te tätä leikaria, sillä kuunteleminen on merkityksellistä, vaikka kuultava ei olisikaan merkityksellistä", julistin ja poistuin. Mutta vaikka ihmiset korvat omaavatkin, eivät he kuuloaistia omaa.