IRC-Galleria

"Mitä meidän nyt käy?" Marinne kysyi minulta kerran vähän ennen nukahtamistaan.

Näin vastasin: "Kun ei tiedä tai ei luule tietävänsä, mihin seuraavaksi joutuu tai mitä seuraavana tapahtuu — silloin menee hyvin. Prekognitiot tuovat vain pettymyksiä tai kurjuuksia, toivottomuutta."

"Niin mutta miten meidän käy?"

"Marinne, sinä et ole ollut rehellinen itsellesikään, siksi valehtelet minulle vielä enemmän."

Marinne itki ja sydäntäni karmaisi. Hän halusi minusta yksityisomaisuuttaan. Hän ei koskaan ymmärtäisi aikanani kuinka omistamisenhalu oli hänen oman onnettomuutensa ensisijainen syy. Siksi hän alkoi puristaa minua yhä tiukemmin ja pian kävisikin kuin olisin märkää saippuaa. Siitä myös tiesin, mistä puhuisin seuraavana päivänä.

"Onko yli-ihmisyys sitten tunteettomuutta?" hän nyyhki.

Hän ei enää ymmärtänyt lainkaan.

Olemassaolevaisuusmietinnät saavatkin aina tässä ympäristössä ihan oman muotonsa. Voin esimerkiksi tietää, että moni henkilö tulee joka tapauksessa lukeneeni mitä kirjoitan, vaikka en sitä välttämättä koskaan kuulekaan. (Meinasin jo sanailla induktion, vaikka se olisikin ollut parodiointia sikäli, että induktiohan on "aina väärässä".) Onhan epätodennäköistä, että tuntemattomat kommentoisivat, varsinkin kun oikeastaan galleriassa kommentoimisen voitaisiin olevan julkisempi tilanne kuin kadulla - jokaisen tiedot ovat enemmän tai vähemmän kaikkien saatavilla. Kadulla törttöily kenties muistetaan, mutta tavallisesti ihminen ei sitten kuitenkaan muista kuin jotain epämääräistä, eikä varsinkaan voi tarkistaa kansiosta, että mikäskukas tämä joku olikaan...

On aika orpoa ajatella, kuinka hyvin jokainen on nähtävissä nettimaailmassa - ja usein juurikin niin, ettei voi katsella takaisin. Mitä enemmän ihmisiä on samassa kulhossa ja niin sanoakseni helposti tavoiteltavan matkan päässä, sitä harvempi on tosiolevainen ja/tai oikeasti tavoitettavissa ja lähellä.

Oli väkeä sakeasti toripäivänä liikkeellä, kun nousin tynnyrin päälle puhuakseni. Muutamat pysähtyivät jo ennen sanojani, sillä en ollut enää tuntematon.

"Tämä maa on Atlantis, eikä kenkään teistä kanna pelastusrengasta mukanaan. Harvoilla teistä on pelastusrengas edes kotonanne varaston perukoilla, mutta sitäkään ette usko tarvitsevanne. Sillä maa vajoaa vain vähän kerrassaan, niin vähän, ettette useimmiten huomaa sen lainkaan vajoavan! Olette kuten sammakoita, jotka laitetaan kattilaan haaleaan veteen, kun kattila laitetaan tulille!"

"Niin on tämä maa myös täysi lasituoppi kaltevalla pöydällä, jonka päällä jokainen esine liikahtaa kohti reunaa jokaisen pienenkin täräyksen myötä. Mutta pieniä ovat ne täräykset, joita jatkuvasti sataa, ja kun pidätte silmänne jatkuvasti vain pöytää katsellen, ette suinkaan edes huomaa kuinka lasi valuu reunaa kohti. Sehän on mielestänne ollut koskemattomana koko ajan siinä! Vaan niin kuin olen Väärä Profeetta, ovat sanani tärisyttämässä pöytää voimalla — huomatkaa, lasi putoaa minä hetkenä hyvänsä, minä suorastaan työnnän lasia reunaa kohti!"

Useimmat pysähtyneet jatkoivat kiireistä matkaansa, sillä eivät he sanojani käsittäneet. Eikä heillä olisi ollut aikaa selityksille, enkä siksikään mitään aikonutkaan selittää.

"Teillä on kiire kaikkialle, ja hyvin tiedätte, ettei millään ole perimmäistä tarkoitusta. Kiire on kuolemaksi ja vain kuolemaa kiire tuokin! Sitä suuremmalla syyllä teillä on kiire, sillä liikkeessä tuulen ujellus peittää kaikki muut äänet. Hiljaiset perivät melunne, te sukupuuttoon kuollut muflonilauma!"

"Minä sorran teitä sanoillani, ja te kuuntelette, koska kuvittelette viihtyvänne. Se on kaikki roskaa! Vain sorto ei ole roskaa, sillä tekin sorratte ketä ikinä kopenette, jos vain voitte luottaa siihen, ettei sorrettu kykene nostamaan tutkainta polkevaa jalkaanne vastaan. Muistakaa silti aina, jos ketä ikinä sorrat, sorsit aina myös tulevia sukupolvia."

"'Rakastakaa lähimmäisiänne', on teille sanotte, ja niin sanotte tekin. Te rakastatte vain lähimpiänne, sillä olette analfabeetikkoja kaikki, ettekä ymmärrä eroa. Taasen minä sanon teille ja hämmennän lisää: 'Rakastakaa kuin Jumala; kaikkia ja tasapuolisesti.'"

Sanottuani sanan "Jumala", tuhahti moni tarkkailemaan.

"Kun te ette siihen peloissanne ja itsetuntemattomuudessanne kykene, rakastatte ketä sattuu, ettekä ymmärrä kuinka jokainen, jonka tahdotte, on lähellänne."

Sisimmissäni tiesin hyvin, että tässä vaiheessa ihmisten päissä tehdyt hyväntahtoiset tulkinnat olivat johdetut täysin kuulijoiden omasta rajoittuneesta minäkuvastaan. Siihen ei mahtunut paljoakaan siitä, mitä perimmin tarkoitin tai epätarkoitin. Kuten tiesin myös, että siinä vaiheessa, kun jotain enemmän oivallettaisiin, oltaisiin minut valmiina syöksemään syvimpään kompostiin matojen evääksi.

"Kun sanani viittaavat promiskuiteettiin, sen koette omien parisuhteittenne uhkana teiltä-pois-asenteella. Sillä ainoat asiat, jotka tuolle joukolle - puhun todellakin teistä - ovat tärkeitä, ovat raha ja saavutetut perinteet. Eivät hyvinvointi ja rakkaus. Parisuhteistakin pidätte kiinni vain koska sen vaaliminen oli ollut niin työtäedellyttävää."

Tässä vaiheessa joku huusi: "Oi VP, Väärä Profeetta! Tänään irtaudun parisuhteestani, kuten sanoistasi olen inspiroitunut!" Hän sai pari tukijaakin ajatukselleen.

Nimittäin joka tapauksessa tällä hetkellä ihmisiä oli sankoin joukoin pysähtynyt, he kuuntelivat haltioissaan, vaikka olin jo lopettamassa sanojani. Kauan olin jo esiintynyt.

"Olen kuin taivaan portti, josta on rynnättävä heti kun se avataan. Ei pidä lähteä hakemaan lamppuja ja öljyä nähdäkseen holvieni pimeydessä. Jos niitä tarvitset, sinulla on ne aina mukanasi. Mikäli taasen synkeät mielikuvat eivät häiritse sinua, tunnet polkuni jo entuudestaan ja tiedät minun kulkevan valmiiksi rinnallasi."

Lopetin lukuisia päiviä pitkäksi venyneen paastoni puhdistautuneena ja tunsin itseni raikkaan voimakkaaksi syötyäni vihdoin. Olin viettänyt reippaan kuluman yksin koirani kanssa ja tunsin syytä hakeutua ihmisten seuraan. Minulla oli tehtäväni.

Torilla muuan persoonaton hahmo heitti lantin kulkutien penkereellä soittelevalle leikarille. Lausuin tuolloin:
"Laupeudenharjoittaminen yksin ilman silminnäkijöitä aiheuttaa vain katkeroitumista. Niin! Antakaa almuja vain silloin, kun joku näkee. Muutoin sydämenne pakahtuu."
Persoonaton hahmo luikki tiehensä häpeissään, sanojani kuulematta. Minä jatkoin.
"Sen sijaan, jos rukoilet. Tee se kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään näkemättä. Älä harjoita uskontoasi julkisesti!"

Raivostuneesti löin maahan omahyväisen kaupunkilaismunkin sylistä kirjat. Hän oli niitä myydäkseen, ja hän oli pukeutunut kuin kuka tahansa.
"Anna antaaksesi, myy myydäksesi", tuhahdin. Mitä puistattavimpia olivatkaan nämä munkit, jotka tulivat hyvää tahtovana esiintyen, olivat muka antaakseen omaa sivistystään, mutta vaativat siitä jatkoksi rahaa. "Miksi et kerjää avoimesti, kun et kerta rukoilekaan? Painu siitä meditoimaan!"
Munkki poistui paikalta, mutta sain osakseni hyväksyviä katseita, sillä moni koki vaivaantuvansa heidän ahdisteluilleen kadulla. Tämä ei kelvannut alkuunkaan.

"Te hymyilette nyt, kun olen hätyyttänyt kiusankappaleen, mutta ette ymmärrä, että minä olen uusi kiusankappale. Paljon sitkeämpi kiusankappale. Sitä teidän silmänne eivät näe, sillä luulette olevan valoisaa, ettekä käytä lainkaan sauvasolujanne. Mutta teitä hävettää muutoinkin", karjuin nyt täyttä kurkkua, "sillä te ette siedä mitään sietämättömän samanlaisuutenne ulkopuolista, vaikka kaikki kuvittelette olevanne yksilöitä!"

Heitin rahamassistani puolet lanteistani katuleikarille, massini oli yllättävän pullea.

"Te heitätte vähästänne, mutta teette sen vain julkikuvanne tähden. Julkikuvanne, joka on julkinen vain itsellenne! Te ette tee sitä itse asian takia. Ette te musiikista välitä."

Pysäytin ohi kulkevan viikarin. Hänellä oli vyöllään laukku, josta kaivoin esiin kiekon. Kiekossa oli erään menestyneen yhtyeen tunnus ja nimi. Yhtye oli kuitenkin useimpien häpeilemä, sillä se oli aivotonta viihdettä. Myös viikari punastui, kun nostin kiekon korkealle pääni yläpuolelle.

"Musiikki ei ole häpeä, edusti se mitä tahansa. Kunhan se miellyttää."
Heitin loput lanteistani leikarille. Leikari sai kappaleensa päätökseen ja sanoi:
"Voitko olla hiljempaa, ihmiset eivät kuule soittoani."

"Totisesti! Kuulkaa te tätä leikaria, sillä kuunteleminen on merkityksellistä, vaikka kuultava ei olisikaan merkityksellistä", julistin ja poistuin. Mutta vaikka ihmiset korvat omaavatkin, eivät he kuuloaistia omaa.

Oikeastaan huomaan, että ajatteleminen on inhottavaa, sillä lopulta päädyn aina tulokseen, että kaikki on ihan yhtä turhaa paitsi mikä huvittaa. Mikä vääryys. Ihmiset, jotka kaupungissa asuivat, olivat lähes kaikki nopeasti tavatut, sillä heitä ei ollut montaa persoonallisuutta. Lähes kaikki olivat tyhjiä ja apaattisia, pursuilevia ja tuskaisia. Minun ei ollut halua puhua heidän kanssa, sillä näin nopeasti, ettei heillä ollut minulle annettavaa, vain heillä olisi paljon minulta imettävää. Vain San Francisco oli inhimillinen olento, joka saattoi hellittää ahdisteluani ja saattaa mieleni rauhaan, mutta minulla oli tehtävä, jota saatoin vain toimittaa.

Kerta kukaan ei saapunut leposijalleni eikä Ääni ohjannut minua nyt, päätin lähteä Ilon Temppeliin pelaamaan. Kenties henkeni oli vielä liian jäsentymätön kohdattavaksi.

Ilon Temppelissä muuan nuorikko tuli luokseni: “Opettaja, tunnen suurta vetoa erääseen kylämme tyttöön. Kuinka tiedän onko se ihastusta vai vain ruumiillista himoa? Olen rukoillut täällä joka päivä, mutta en ole saanut vastausta sielussani.” Hän oli kuullut puheeni aiempana päivänä.
Vilkaisin nuorikkoa, hänen silmänsä paloivat epätoivosta ja tunteiden leiskunnasta, joten vastasin: “Laske siemenesi maahan tyttöä ajatellen. Mikäli tämän jälkeen yhä haluat pidellä tyttöä tykönäsi, olet ihastunut.”

Nuorikko ei ollut ainut, joka tuli luokseni, ja niin oma rukoiluni ja pelaamiseni jäi rungottomaksi.

En tiedä oliko sieluni murskana vai vain ruumiini vai molemmat, mutta tiesin etten omannut minkäänlaista eksistenssiä herätessäni tietoisuuteen. Oli vain tyhjyys, mitään ei ollut. Mitään ei ollut minussa, kun ilmestyin erämaahan. Olin vain sovittu kokoontumispiste, jonne kaikki palaseni tulisivat minä hetkenä hyvänsä. Ylitajunta poltti minut olevaksi ja henkiset salamat jyrisivät.

Matkan päässä on kaupunki, tiedän sen, enkä tiedä mitään muuta päämäärää. Muutaman määränpäätietoisen askeleen jälkeen Ääni alkoi puhua minussa minulle mairealla äänellä:
“Paratiisi on poistunut ulottuviltasi, sillä sen portit ovat haihtuneet sinusta. Olet siis vihdoin vapaa kulkemaan, ja valitset kaupungin. Ja kaupunki onkin suositeltavin, jos ei ainut, kohteesi tämän kaiken jälkeen. Sillä vaikka autiomaassa siintää sielusi koti, vain sivilisaatiossa voit elää tehtävääsi.”

Kolmesataa päivää ja yötä olin kiusannut itseäni Maailmanlopun Mykelön kestittävänä erämaassa, ja vihdoin saatoin astella kuolleen maan reunalle. Katharsis oli ohi. Minusta tulisi yli-ihminen.

Olen tässä tuuminut, että Sakariaanian perinnetietoutta on syytä kerätä talteen, kerta Sakariaanian valtiota ei ole enää vuosikausiin paikallista aikaa ollut. Nomadikansoilla kun ei ole ollut tapana hirveämmin välittää kirjoitetun historian ja vastaavan säilymisestä, joten suullisen kansanperinteen säilyminen on aina kyseenalaista. Eli pyrin tästä eteenpäin kirjoittamaan sakariaanisen filosofian erästä perus"teosta" (sitä kun ei teoksena ole ollenkaan), eli Väärän Profeetan muistelmia. Tai niin kuin Sakariaaniassa on kutsuttu, "tarina Ha'badza Kalfasta", tai ihan vain "Ha'badza Kalfa", joka tarkoittaa Väärää Profeettaa. Katkelma kerrallaan, jossain määrin sitä mukaa kuin kansan šamaaneilta saan iltanuotiokertomuksia raapustettua ylös ja toimitettua julkaisukuntoon.

Sakariaanian reaktoriskandaali alkaa selkeytyä epäselkeydeksi ja hallituksen aikaansaamattomuudeksi. Jos onkin ymmärrettävää, että kansa on hallitukseen tyytymätön, ei kansa sitä tajua, että itse se on sen valinnut, eikä enää käy vetoaminen edustuksellisen demokratian puolesta syrjään siirtyneisiin voimakkaisiin johtajiin. Joskin on myös ymmärrettävää, ettei kansalta tule olettaakaan, että se ymmärtäisi tehneensä huonoja päätöksiä. Yli kahden portaan järjestelmät ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi henkilölle, jonka älykkyys ja/tai tietoisuustaso on vain keskivertoinen, ja jotta moniportaiset järjestelmät toimisivat, tulisi suurimman osan järjestelmän jäsenistä ymmärtää koko ketju.

Uskon jo vakaasti, että Sakarilan demokraattinen keskushallinto romahtaa ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa. Erinäköiset yleiset ristiriidat, demokraattien kykenemättömyydet ja virallisen tiedonkulun hitaus ja kankeus ovat liian repiviä ylläpitämään jotain näin vanhanaikaista kuin demokraattista tasavaltaa*. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että koko tynkä-Sakariaania hajoaa. Luulen, että uuden sotilasjuntan sijaan tulee jotain maanläheistä niin kuin sakariaanien muuttumista nomadikansaksi, ja eipä se mikään hassumpi asia olisikaan.

* Demokraattinen tasavalta = selkeän enemmistön päättämä tasapäistäminen, eli tasasorto sekasorron sijaan.

Heräsin aamulla 4.57 suunnattomaan jysähdykseen, jonka kykenin unenpöpperöisyydessä paikallistamaan seinän taakse. Hämmennyin katsoessani aikaa, mutta päätin mennä katsomaan, sillä pelkäsin pahaa - simapullon räjähdystä. Oli sattunut pahempaa. Koko simavarasto yhtä lukuunottamatta oli räjähtänyt. En jäänyt siivoamaan, vaikka tiesin senkin virheeksi.

Päivällä sitten siivosin joka puolelle vessaa levinneet sirpaleet ja nesteet sikäli kuin kykenin. Onneksi vessan ovi oli vain raollaan. Neljät pullonpohjat saatoin löytää, muutoin olutpullot olivat korkkeja lukuunottamatta hajonneet pääosin alle 1 cm halkaisijaltaan oleviin sirpaleisiin, hyvin vähän oli yli 2 cm koon kappaleita säästynyt, eli kokonaispaine on muodostunut suureksi. Luonnollisestikaan sanomalehtipeitteet ovat olleet täysin yhdentekeviä. Alueelta löydettäneen saastuneita kappaleita vielä viikkojen jälkeen, joten suihkussakäynnissä on oltava erityisen varovainen.

Mielenkiintoista on kuitenkin tämä ilmeinen ketjureaktio, jossa oli noudatettu turvamääräysten mukaista väliä pullojen kesken. Voisiko olla niin, että juuri väli pullojen välillä aiheuttaa tilaa lyödä viereinen pullo rikki?

Viime aikojen onnettomuuksista on onneksi saatu runsaasti uutta tietoa. Turvajärjestelyjen parantaminen on tietenkin ilmeistä, ja esimerkiksi vastaisuudessa en usko olevan luvallista valmistaa oluttakaan ilman olutkoria (miten sitten tehtäneen puolen litran kärjillä). Oleellisempaa on kuitenkin ehkäistä onnettomuuksien tapahtumista. Ensinnäkin tietenkin hiivaa tulee simaan hiukan vähemmän - tai annetaan käydä pidempään ennen pullottamista. Toisekseen vielä tärkeämpi ja aidosti uusi huomio (ainakin hypoteesi):

!!! Yleisesti tiedetään, että sima pullossa on valmista, kun rusinat nousevat ylös. Sen sijaan kun paine simapullossa kasvaa vaaralliseksi, rusinat laskeutuvat takaisin alas pohjaan. Tässä vaiheessa on syytä raottaa korkkia. !!!

Näin toissapäivänä unen, josta muistan poikkeuksellisen paljon.

Uni alkoi yllättäen sotatilanteesta, jossa olin upseerina johtamassa alle kahdenkymmenen hengen osastoani väijyttääksemme saattuetta. Oli talvi. Kun saattueväkeä alkoi kulkea edessämme olleen aukion takana kulkevaa tietä pitkin (etäisyyttä ehkä 100-150 metriä, aukion leveys ehkä 50 m), avasimme luonnollisesti tulen. Jalkamiehet tietenkin lakosivat, mutta ajoneuvot olivat pääkohteena. Niitä oli ainakin kuorma-autoja, panssarivaunuja ja kevyempiä panssariajoneuvoja. Ongelmaksi muodostuivat kuitenkin singot - ne olivat vanhoja KES 75 -kertasinkoja (eli amerikkalaisia LAW 72 -sinkoja, joita käytettiin Vietnamissa), emmekä muistaneet kuinka niillä tähdättiin. Kukaan ei osunut, etäisyydet arvioitiin päin honkia eikä ennakkoa osattu ottaa lainkaan, ja useat saivat aseen ampumakuntoon vasta kohteen jo mentyä aukion ohi. Nappasin itsekin singon, mutta hyvä että muistin kuinka ase laitetaan ampumakuntoon. Kaikki olivat todella hitaita, kuin vahvassa rauhoittavassa lääkityksessä, ja tajusin sen johtuvan unesta. Tajusin, että näen unta, ja siksi kaikki on hidasta. Uneni siis oli myös valveuni.

Ryhdyin korjaamaan asiaa (osumatarkkuutta), arvelin itse kykeneväni parhaiten, ja ammuin singon toisen perään, ja vähitellen aloin saada otetta muistikuvista kuinka tähdätä - etäisyys alkoi olla kohdallaan ja aloin saada liikkuvan kohteen ennakoinninkin lähemmäksi. Puhumattakaan siitä, että aloin ehtiä saada asetta kantokunnosta ampumakuntoon ennen kuin kohdeajoneuvo oli puolivälissä aukiota. Ennen pitkää kuitenkin (tässä vaiheessa olimme jo muuten viidakossa tai metsässä ainakin, kesäisesti) saattue oli mennyt varsin vahingoittumattomana ohitse ja perässä tuli valtava määrä siviileitä. Karnevaaliväki kulki ylitsemme ja kaikkialle ja huomasimme olevamme humussa. Vähän aikaa huilattuani sekavan väen keskellä käskin ottamaan touhun kokonaan alusta, kun ei toiminut.

Tällä kertaa sain jo osumia singoilla johonkin rekan peräosaan, mutta en riittävän hyviä osumia. Singot loppuivat. Päätin rynnäköidä yksin yllättävällä eleellä pelkkä rynnäkkökivääri kädessä rynnäkköpanssaria vastaan. Hyppäsin vaunun päälle, koputin luukkua ja laskettelin sarjan sisälle luukun auetessa. Valtasin vaunun, joskaan en ihan tiennyt miten sitä käytetään ja kutsuin osastoani mukaan suojaamaan ja katsomaan löytöä. Karnevaaliväki palasi, ja tällä kertaa jäimme juhlaan.

Aikamme juhlittuamme, tapasin täällä muun muassa hemaisevan nymfomaanin, joka kiehnäsi kimpussani kiltisti sanottuna ehdotellen yhtä sun toista ja jolla oli mielenkiintoisen tunnistettavat piirteet. Voisin miltei piirtää hänen kasvot, jos osaisin. Siis aikamme juhlittuamme vedimme haarniskat niskaan ja käteen miekat ja kilvet. En ole varma muutuinko jo tässä vaiheessa parrakkaaksi kääpiöksi.

Kävimme luolastoihin, ne olivat hyvin onkaloisia ja pyöreäseinäisiä, paljon tasanteita ja kumma kyllä oli myös valoista. Ensimmäisessä kerroksessa (tämä luola nousi ylöspäin) oli valtava auditorio. Sisäinen mentori, joka ilmestyi minulle jokaisen kerroksen kynnyksellä, kertoi minulle tästä muinaisesta koskemattomasta paikasta. Auditorion sali oli tyhjä, mutta paikkoja oli varmaan tuhat. Meitä oli useita kymmeniä seikkailijoita. Kivisille istuimille ei tulisi istua, sillä silloin nukahtaisi ikuisiksi ajoiksi, ellei joku käy herättämään. Jotkut meistä kävivät istumaan ja nukahtivat. En herättänyt ketään vaan jatkoin matkaa seuraavaan kerrokseen.

Toisessa kerroksessa piti olla vihreä lohikäärme, mutta sitä kukaan ei löytänyt. Kaikki luulivat tätä viimeiseksi kerrokseksi (pitää huomioida, että tämä oli erityinen kerrostuma pitkän luolastomatkan takana) ja etsivät lohikäärmettä. Minä tunsin kuitenkin, että tämä ei ole edes toiseksi viimeinen kerros ja päätin etsiä tieni kolmanteen kerrokseen. Löysinkin sen, ja nousin yksin ylös.

Kolmanteen kerrokseen tajusin tietyn tyhmyyden. Olin yksin ja täällä olisi omakotitalon kokoinen musta ötökkä, hiukan muurahaisen ja Starship Troopersin ötököiden välimuoto. Itsekseni en sille pärjäisi ja arvelin piileskellä kunnes keksisin parempaa. Ötökkä näytti välillä hyvinkin pikselöityneeltä, kuin se olisi ollut otus muinaisen Commodore 64:n pelistä. Uni katkesi, kun kelloni soi. Kovin mieluusti olisin jatkanut unessa, vaikka niin kauan kuin vain se jatkuisi.

Huomioitavana seikkana mainitsen vielä, että lopussa välillä heräilin, katsoin kelloa ja todettuani että aikaa on, päätin jatkaa samaa unta.