Minulla ei ole tapana laatia muistokirjoituksia kuolleille julkisuuden henkilöille, joita en henkilökohtaisesti tuntenut ja pidän karoliinakestien muistoyhteisöillä huomiohuoraavia ihmisiä ärsyttävinä, mutta sen verran minulle tärkeä henkilö on poissa, että sanon muutaman sanan.
Eilen syöpään menehtynyt Christopher Hitchens oli kirjailija sekä yhteiskunta- ja kirjallisuuskriitikko, mutta minulle hän oli ennen kaikkea yksi "uuden ateismin" neljästä hevosmiehestä - itse asiassa suosikkini heistä.
En ollut jokaisesta Hitchensin yhteiskuntapoliittisesta näkemyksestä yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta myös silloin, kun olin hänen kanssaan eri mieltä, halusin ehdottomasti kuulla hänen esittämänsä pointin loppuun asti. Hitchens oli taitava puhuja sekä retorisesti rikas kirjoittaja, joka suhtautui käsittelemiinsä asioihin aina ihailtavan intohimoisesti.
Aikana, jolloin ateismia ajetaan ahtaalle ja paheksutaan suvaitsemattomuudestaan, ja vahingollisten uskontojen suvaitseminen on pop, Hitchens ei pyydellyt anteeksi, vaan puolusti kirjaimellisesti hautaan asti kantaansa sekulaarina antiteistinä, joka vakaasti uskoi uskontojen olevan pahoja ja vahingollisia taikauskoja, jotka auttamatta seisovat ihmiskunnan kehityksen sekä hyvinvoinnin tiellä. Kunnioitin ja kunnioitan Christopherin vahvaa moraalista selkärankaa, vaikka en aina allekirjoittanutkaan hänen voimakkaita näkemyksiään täysin absoluuttisista moraaliarvioista.
Yhtään ylidramatisoimatta, tulen ikävöimään Christopher Hitchensiä, sekä kunnioittamaan hänen uraansa inspiroivana ajattelijana sekä antiteistinä, joka osoitti, että ihminen voi erottaa oikean väärästä ja toimia moraalisen selkärankansa mukaan ilman "yliluonnollista Pohjois-Koreaa vahtimassa taivaista".
Ja jos Jumala kuitenkin vastoin kaikkia todennäköisyyksiä on olemassa, olen varma, että Hitch on hänet jo murskannut debatissa.
Kiitos kaikesta, Hitch.