IRC-Galleria

Taas se tuli. Suunnaton ikävä. Haluaisin niin nähdä äidin ja isän. Ehkä jopa uskaltaa halata heitä. Mikä tähän orpoon oloon auttaa? tähän tunteeseen, ettei kukaan välitä, vaikka minulla on tieto siitä, että kyllä välittää. Se ei vain auta, pelkkä tieto ei riitä. Ehkä vaadin liikaa? Haluaisin olla tuntematta näin, todella haluaisin, mutten voi. Tämä tunne asuu minussa, minä olen sen koti. Enkä tiedä haluanko koskaan päästä tästä tunteesta eroon, ehkä en. Se on jo niin tuttu minulle, että tuntisin oloni tyhjäksi ilman sitä. Ainainen ikävä ja kaipuu, suru sielussa. Nyt minä tiedän miltä se tuntuu kun jokin syö ihmistä sisältäpäin, aiemmin luin siitä tunteesta vain kirjoista, nyt saan tuntea sen itse. Pelkään vain, milloin se syö minut aivan loppuun. Tuleeko minusta vielä joskus pelkkä tyhjä kuori? Älä anna sen tapahtua.

Uskon että tämä ikävä on jo päästämässä minusta irti. Neljä ja puoli vuotta on kulunut, en jaksa enää itkeäkään. Odotan sitä päivää kun ryhdyn elämään täydellä liekillä ja tällä nuoruuden riemulla joka asuu minussa myös, aivan ikävän naapurissa. En usko, että nuoruutta on tehty ikävöimistä varten. Uskon, että voin jo päästää irti. Ennen kuin palan aivan loppuun, enkä anna itsestäni muuta kuin tyhjän kuoren. Sitä en halua. Haluan elää.