IRC-Galleria

Kaiteelta katson, ne leijailevat alas tummaan veteen.
Kuin lumihiutaleet.
Syntymätodistus, silppuna kuohuihin.
Se on niin pienestä kiinni. Irrotanko vai takerrunko?
Kauniisti ne kieppuvat, kuin perhoset. Taidan opetella lentämään.

Kokematon, jakamaton.
Elämäni elämätön .
Unenomainen, kuoleman kaipuu.
Uupumuksen nujertama.
Vailla halua. Vailla janoa.
Vailla mitään.
Ojentaisin käteni,ja hyppäisin syleilyysi.

Mielikuva menneistä.
Nainen nukkuu vieressäni. Niin lähellä, ja jotenkin kaukana. Hän lähtee aamulla töihin.
Oikeastaan minulla ei ole häntä ikävä koko päivänä. Illalla hän saapuu kauppakassien kanssa, hymyillen. Tuo hymy on vain kaunis naamari, jonka takaa en löydä kokonaista ihmistä, vain sirpaleita edellisestä elämästä. Hän siis nukkuu. Minä en. Nousen, avaan DVD:n, katson pornoa ja masturboin. Hetken ilo, häpeän tunne ja tyhjyys. Ja inho itseään kohtaan. Uni ei tule heti. Ja olen kuin unessa. Ei tämän näin pitänyt mennä, eihän rakkaus koskaan kuole? Eihän? Pettynyt. Pettynyt. Itseensä, vaikka kaikkensa on antanut. Ja saanutkin paljon. Mutta siltikin, se ei riitä. Ahneus. Itsekkyys. Tukahduttaminen.
Kuinka kaukana tämä kaikki on siitä kun istuimme kahdestaan katon harjalla, tähtiä katsellen? Toistemme lämmössä, kaakaota juoden, onnellisina siitä hetkestä. Vain me kaksi ja tähtien haikea kutsu.
Todellisuus, on kuitenkin tässä ja nyt. Ei ole edes naisen tuoksua jäljellä. On vain parisänky, yhden hengen patjalla, ja muistot.
Kaikki kaunis on katoavaista.

Aamuyön angsti, uni ei tule.
Elämä sentään menee, omalla painollaan. Välillä kaikki tosin tuntuu unenomaiselta, ja herkkyys on hukassa, luovuuden odottaesssa ja kerätessä ideoitaan alitajuntaan.
Haaveiden hautasmaa.Mielen haamut menneisyydestä ovat nousseet haudoistaan, taas, ne nauravat minulle!
Haluaisin kokea sen kaiken tässä ja nyt. Sen elämän jota olen etsinyt. Rakkautta, toveruutta, luottamusta ja luovuutta, kaiken ollessa kevyttä.
Miksei minulla ole aikaa ja voimaa siihen mitä oikeasti haluan? En siis halua tarpeeksi? Ihminen tekee sen mitä oikeasti haluaa, kaikki muu on selittelyä. Jos haluan tarpeeksi, olenko itsekäs ja ahne?
Vain unissani olen todella vapaa. Ja elämän tuntuessa unen kaltaiselta, huomaan olevani taas uupunut. Suorituspakko. Pakko suoriutua, mistä? Tuottavuudesta? Vai elämästäkö?
Vai siitä ettei uskalla löysätä, ja elää oikeasti.
Yksin tänne tullaan ja lähdetään, lappu jalassa, alastomana.

Itkeminen puhdistaa sielua tuskasta ja surusta.

Et halua antaa itsellesi anteeksi, ja raahaat itseäsi kuilun reunalle.
En voi takertua, ja yrittää pelastaa sinua.
Minun täytyy siis päästää irti. Koska olen jo käynyt pohjalla.
Siellä on rauhallista pudotuksen jälkeen.
Ei kiire minnekään.

Päivän kauneus
ohi kiitävä.
Rakkauden kaipuu,
sydäntä viiltävä.
Totuutta en unohda,
se on elämä.

Vitutuksen kautta ihminen, mies, tekee, parhaimmat oivalluksensa.
Ja oivallusten kautta pääsee parhaiten uudelle tasolle, vitutuksessa.
Kohti uusia stratosfäärejä, näin mennään.
Korkealta maailma näyttää kaareutuvan, ja taivas on tumma.
Kaikki näyttää pieneltä, ja asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen.
Mun selästä kasvaa savuavista kuopista jo uudet siiven tyngät.
Ja taas kohti aurinkoa! Täysillä. Ei sisua,ei kunniaa, ei menestystä. Vain sydänverta, hikeä ja kyyneliä.

Olen kulkenut pitkään yksinäisellä tiellä,
itseäni etsien.
Sielustani poimin avaimen kultaisen,
avasin lukkoni,
ja en minuuttani kiellä.
Kuinka saisin sinut lähelleni,
että näkisit sieluuni,
et enää pelkäisi,
kulkisit sydämeni kultaisesta ovesta,
hakisit minut pois yksinäisestä huoneesta,
valolla täyttäisin sielusi,
ja saisit minut elämään taas.
Voisimme kaiken jakaa,
kokonaisena,
matkaamme jatkaa.

Totuus on tuskaa.
Elämäntuska todellisuutta.