IRC-Galleria

Jonnekin ihmiskohtaloiden taa
ihmismerten jotka sadoin sydämin sua koskettaa.
Et kauaksi mutta teet lähtöä.

Et pakkaa vaan suutelet,
en ole surullinen vaan iloitsen.
Kuinka sinunlaisia on.
Kuinka tunnen jo nyt
etten koskaan enää
katso yötä yksin.

Kuinka me näemmä aina toistemme läpi
ja kuinka aina tulen hymyilemään
kyyneleissäsi kun sinulla on raskasta.

Sinä olet minulle aina iso hali
kun olen ihmeissäni vailla suuntaa
itseni kanssa.

Teet lähtöä jo
vaikka päivämme ei ehtinyt edes illan haavaan.
Ja toisaalta tässä kesässä oli
sanottu jo kaikki tarpeellinen.

Ja henkisesti niin pieni mies
että menee kusen mukana
joka päivä uudestaan
ison huuhtelun mukana-
niin kusipää se on.

Se on niin kusipää
ettei tiedä siitä koskaan
itsekään.

Minulle ei riitä
tää tasainen keinunta
tää myrsky.

Tää molli,
duuri,
pelkät muistot
tai ääni.

Ei mulle tunnu riittävän
taivaalta tähdet tai tuhannetkaan kesäyöt.

Kaipauksessa on pohjatonta tarkoitusta.
Niinkuin nälkäiset parvet hakevat parempaa huomista.

Mulle vois riittää silti
sun silmät
sun sydän,
mielestäs jokin murunen.
Yks aurinko jossa sun kanssa kylpeä.

Tai talvisen taipaleen purenta
jos sä oisit mukana.
Mulle riittäis Jocelyn Pook, jos mä voisin sen soittaa sulle-
sinä oikeana hetkenä
jolloin mulle
ei ois enää muuta kuin yksi.
En kirjoita tätä loppuun.

Tulee kun jo alkuun heitellään pitkiä hyvästejä
kun muijalla viiraa
ja lapset lakkaavat tottelemasta.

Kun juhannuksena havahtuu oksennuksestaan miettimään
sinulle vuosia toisen syöttämää tarinaa
kuinka huono isä sitä onkaan.

Kuinka kokee tuon auringonlaskun jotenkin syykseen-
kuinka häpeää sitä että on hauskaa
ja pihvit ovat perfect.

Onnentunteita puskee pintaan varmaan liian harvoin.
Meren euforiaan tekee mieli hukkua,
juoda sitä suolaa ahnaasti kuin kolmen tähden jallua.

En minä vaan voi
lakata rakastamasta
vaikka sinä menit sinne-
ja sinä sinne.
Sinä olet vielä tapaamatta
ja sinuun ei sanani rohjennut siellä saunassa tänään
minua vastapäätä vaikka näin tatuoinnestasi että olemme
juopuneet samasta terästä.

Ajaudun tasaisin väliajoin rantakallioon, valveille ja sattuu
pyhimpään
kun tuhlaan kesää.
Kun heitän minusta sinkoavia haaksirikkoisen rakkauden varoja
taivaan aaltoon
kaikkien nähtäville mutta ei kenenkään käsiin koskettaa.
Älä koskaan unohda minua.

Ja meidän yltäkylläisyydestä valuu veri
sitä mukaa kun kylkiluut purkautuvat jossain kohtaa luiden läpi
kaasujalkamme painaa entistä enemmän.

Kaikkea on jo hyödytöntä opettaa.
Tai jos opettaisi vain nopean kuoleman
tai että deeleistä aivot niin juntturaan että
hetkeksi unohtaa
kuinka riistetään ja käydään sen perään kirkossa.


Ikäänkuin henkisellä puolella olisi jotain annettavaa
ikäänkuin olisi jostain huolissaan.

Siitepölyparvia
katupölyä
joku epidemia
ja mereltä puhaltaa kylmää.

Nenä tukkeessa-
nasolin
keuhkot haukkovat tyhjää-
ventoline
räkä valuu, kurkkuun kipeään-
finrexin.

Perse sentään pysyy auki.

Kaatopaikka estää näkemästä taloasi
internetissä parasta ovat virukset.
Tekstiviesteillä otetaan ja jätetään
etkä sinä rakasta minua enää.

Meillä ei ole maailmaa jonne lapsia opettaisimme
tivoli pyörii turhaan.
Täällä hymyillään vain kameralle
ja sinä et mene yhtään eteenpäin lukiessasi
toisen kirjoittamaa,
kirjaa sinusta.

Ja jos ne olisivat täällä-
nauraisivat.
Mutta kun täällä ei ole kuin omat syntimme enää.
Hippipaska katoaa ulkoa-opetellun romantiikan
taakse kun realismin varjot heittää taivaalta kylmää vettä
ja kuolemaa.
Älä mene mihinkään.

1990-luvun komiikan mesterit eivät voineet edes käsittää
kuinka Pahkasikaa eletään.
Kuinka sinä zumbaat ja menet saunaan ja olet siksi meitä muita ylempänä.
Kuinka opiskelet filosofiaa elämättä päivääkään.
Ja kuinka vain jatkuva talouskasvu on sinun onnesi tae.

Haista paska maailma,
en minä sinulle ole vihainen mutta
olisit vienyt meidät kaikki jo aiemmin
tästä luonnottomasta.

Röngten on kuin halli
jonne ovat seisahtuneet lapsuuden traumat
kivun ja onnettomuuden hajut
ja sairauden kliininen maailma.

Kone rekisteröi ahdistavan tarkkaan
sinut läpivalaisee
mitään ei jää huomaamatta
ja vitsaillen ohikulkevilta lääkäreiltä
puuttuu vain viikate olalta.

Nuo modernit tuomionjakajat.
Suunnaton valta.
Sairaalan käytävät liukuhihnoja tuonpuoleiseen.
Kaikki mahdollisimman steriiliä
tuonpuoleisten bakteerien vaikea pesiä.

Ulkona paistaa aurinko mutta se ei ole meille.
Taide ei ole meille.
Meille on vain tämä sanoinkuvaamaton hiljaisuus päässä-
tämä itsetutkiskelun paikka.
Paikka jossa on myöhäistä kaikki.

Yön mukaan syvenee
sana kerrallaan
mieli ajattomuuden vaippaan
ja nimettömät runot puskevat
seinistä pimeitä aaltoja
aivohappoalkemiaa,
itsetuhon tuotoksia
pysähtyneisyyttä kysymykseen miksi.

Miksi tämä kaikki
mikä vaiva on elää
kannatella energiaa
luotu kuolemaan
tuntemattomaan
kun eläessään vain nimettömät runot
puskevat seinistä
hakemaan vastauksia.

Ja lapset sukupolvi toiselta viisaampina
samaan seinään pysähtyy
kuluttavat planeettaa toisten
lentää taivaan läpi
tuhon voimaa pois,
pakoon.

Köyhä kansa
lopuillaan raskaana
ymmärtää.
Ja myöhäisimpänä aamuna runoille
annetaan nimi.

Yö kykenee vain osaan siitä
loittonevista toisistamme
kuinka yksin tulemme olemaan.

Siitä esimustasta olemattomuudesta
joka jatkuvasti aikoja vartioi.
Yö ei ole vielä edes avain porttiin.

Heitämme jäähyväisiä koko elämän
niin valossa ettemme huomaa sitä
itsekään.

Huomaa kun erkanemme
koko ajan pois.