IRC-Galleria

On aamu, kylmä ja kalsea.

Väsyttää ja viluttaa ja peittokin on mytyssä lattialla. Lakana on kietoutunut ympärilleni kuis saaliinsa kiinni saanut käärme. On paha olla.

Nousen ylös, vaikka mieleni tekisi jäädä sänkyyn odottamaan parempaa huomista. Tossuissani ja risaisessa aamutakissani taaperran keittiöön, hieroen unihiekkoja silmistäni.

Kahvinkeitin puhisee ja minä istun pöydän ääreen. Tuijotan ulos harmauteen. Eilinen keskustelu ystäväni kanssa palaa mieleeni.

"Miksi sinä vaan lillut ympäriinsä, ajelehdit kuin kaarna avomerellä. Et vaivaudu tekemään mitään parantaaksesi asioitasi. Tee jotain! Miksi?"

Komentaa minua kuin koiraa 'Istu! Anna tassu!' Jokatapauksessa sanat iskevät syvälle. 'Mitä sekin luulee tietävänsä?'

Otan mukillisen kahvia ja palaan edelliseen paikkaani pöydän ääressä. Alkaa sataa.

Päivät ovat kaikki samanlaisia, seuraavat toisiaan tylsinä ja tavallisina herättämättä suuria tunteita. Ne ovat täynnä taisteluita. Itseäni vastaan, KELAa vastaan, inspiraationsa menettänyt kirjailija ei ole kovin korkealla heidän listoillaan, itsehän olen kuulemma tilanteena aiheuttanut. Tuntuu kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan ainoana aseenani katkennut kynä. Olen kuin kynnetön kissa.

Nousen ja vaellan koneeni viereen, painan sen päälle ja sen käynnistuessä haen lisää kahvia, mustaa ja vahvaa. Kai minä edelleenkin toivon, että kupin pohjalta, kitkerän juoman alta, löytyisi jonkinlainen totuus, inspiraatio. Kuppi kourassani haahuilen takaisin koneeni viereen ja istahdan tuolle tuttuakin tutummalle tuolille, johon on painautunut täydellisesti takamukseni kuva.

Post-it lappuset peittävät osan ruudusta, no enpähän koko ajan näe tuota kursoria, joka vain ilkku minulle tyhjältä ruudulta. Huokaisen taas ja asetan kuppini pöydälle. Pöyräytän tuoliani ympäri aina uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa oksettaa. Mutta ruudulle en saa aikaisekse ainuttakaan sanaa, en edes pientä ja kivulloista.

Kahvikuppini on taas tyhjä, pakkohan sitä on lisää saada. Kun palaan koneeni viereen, sivu on edeleen valkoinen, ei edes toiveajattelulla saa sitä täytettyä. Tuijotan tyhjyyteen ajatellen omiani. Tunnit vierivät verkalleen ohi, minun sitä tajuamattani. Ei minua kiinnosta, enkä välitä, sillä ilman sanojani en ole mitään.