Lepää rauhassa meidän ikuinen villivarsa Lalli <3
Aivan käsittämätön fiilis vieläkin. En vaan voi sisäistää sitä, että mun tappelukaveri on poistunut. Enkä voi sisäistää tätä tunnetta. Välillä niin vihasin tuota elukkaa ja huusin äitillekki, että en koskaan ottais itelle tommosta saatanan luupäätä, minkä kanssa ei voi edes ratsastaa normaalisti.
Yleensä tultiin kentältä pois hermot riekaleina, itkun kanssa tai hysteerisesti nauraen. Maastoreissutki oli välillä yhtä tuskaa ku pojalla oli aina niin saatanallisen kiire kotia, että piti kaikki puskatki ottaa matkalla mukaan tai sitten listiä Salla puuta vasten.
Vasta vähän aikaa sitte löydettiin Lallin kanssa todelliset yhteiset sävelet. Opin, että Lalli on oikeasti todella omalaatuinen ja herkkä ratsastaa, vaikka muuta voisikin luulla. Pidätteet alko menemään läpi oikein ja hevonen alkokin yhtäkkiä vastaamaan istuntaan ja painoon kunnolla.
Kaikista ihmeellisintä on se, että en todellakaan uskonu Lallin kuolevan ensin. Kaiken järjen mukaan sen ois pitäny olla Iippa, jalkapuoli lämpönen, eikä Lalli joka oli niin elämää täynnä ja aina ollut täysin terve. Tähänkin löytyi eläinlääkäriltä aivan luonnollinen selitys; Tämän vuoden poikkeuksellista märemmän syksyn takia hevosten aitaukset on märempiä, joten ne ei verryttele normaalia määrää aitauksessa ja tästä sitten johtuu niin monet ähkytapaukset. Kuulemma noin 40% ähkytapauksista on jouduttu lopettamaan suolenkiertymän takia, näistä yksi myös meidän Lalli ja Manu.
Oon tässä jo jonkun aikaa ootellut sitä maailman kauheinta puhelua kotoa. Toivottavasti mun ei tarvi koskaan vastata sellaseen, vaan voin itse olla paikalla antamassa hyvästit mun elämäni tärkeimmälle miehelle.