Manaamme ystävyyden puutetta, yksinäisyyttä, orpouttamme, yksinkö taistelemme luonnonvoimia vastaan, sinnittelemme ja pärjäämme. Takerrumme juurinemme omaan maakaistaleeseemme, omaan pieneen tilaamme, valtaamme reviiritilkkumme. Yksinkö me saamme sinnitellä?
Emme näe mistä juuremme puristavat otettaan. Yhteiseen maaperään, samoihin kallionhalkeamiin, menneiden toverien jättämiin juuriin, samoihin kivenmurikoihin. Kietoutuvat toisiinsa.
Emme näe mistä saamme tuulensuojaa, saman tuulen joka meitä kaikkia koettelee, mistä vilvoittavaa varjoa auringonpoltteeseen, samaan poltteeseen joka meitä kaikkia polttaa, mistä yhteistä turvaa ja voimaa. Emme näe.
Itkemme omaa turhuuttamme, tarkoituksettomuuttamme. Etsimme elämäntehtäväämme, omaa osaamme. Kaipaamme jotain jonka vuoksi elää, jolle itsemme omistaa, jolle rakkautemme lahjoittaa. Tahdomme kuulua joukkoon.
Emme näe. Emme tosiaan näe. Me metsien puut.