IRC-Galleria

...uudet kujeet. Ilokseni voin sanoa kuuluvani bändiin tästä lähtien :), treenailtiin eilen jotain neljä tuntia ja tehtiin yhestä minun biisistäkin alustava kappale. Käytiin läpi myös Anoukin biisi ja jätkät oli sitä mieltä, että otetaan se ainakin jossain määrin osaksi keikkaohjelmaa.

Ei oikein osaa kuvailla tunteitaan kaiken tämän jälkeen, sitä on vain niin helvetin onnellinen :).

Tänään laulutunti ja käydään sielläkin läpi huomista kappaletta, enää ei jännitä esiintyminen ihan niin paljon kun tietää, että sen kappaleen osaa vetää mikkiinkin.

Kävin eilen laulamassa henkassa karaokessakin samalla kun moikkasin rakasta avopuolisoa, sattui sitten niin, että appivanhemmat oli paikan päällä. Ne ei oo koskaan kuullu minun laulavan, ennenkuin vasta eilen (tietty) ja hyvä oli varsinkin anopin kommentit:"En olisi kyllä uskonut tätä mutta...sinähän osaat laulaa! Suhtauduin kyllä aluksi aika skeptisesti koko hommaan mutta..."
:D

Mutta hyvä näin, parempi, että luulivat etten osaa kuin se, että olisivat luulleet että osaan vaikka en osaisi. Olipas vaikeasti sanottu :D. Mutta anopilta kuulee ainakin valitettavan usein rehellisen mielipiteen ;). Silti hän on äärimmäisen ihana ihminen ja arvostan kyllä suuresti sitä piirettä, että uskaltaa sanoa rehellisesti mitä mieltä on.

Pakko sanoa, mutta unelmiaan on todellakin seurattava. Minullakin meni aivan liian pitkään pelätessä, että entäs jos siitä ei tulisikaan mitään, entäs jos en pääsekään häiritsevästä jännityksestä eroon...mikä oli sinällään typerää, koska jos ei yritä, ei mitään koskaan saavutakaan. Mutta toisaalta tiedän, etten olisi ehkä pystynyt tähän aikaisemmin, piti kasvaa ihmisenä ja eheytyä. Liian paljon oli haavoja auki aikoinaan. Liikaa ei saa ajatella, mikä on "järkevää ja mikä ei", joskus on seurattava tunnetta (tiettyjen realiteettien puitteessa).