IRC-Galleria

Ja tuokin, että ihmisiä sakotetaan siitä, jos olet avoliitossa. Jos vain toinen on töissä, helvetin pienetkin tulot vaikuttaa ihan joka saatanan tukeen ja ajatellaan, että se toinen osapuoli kustantaa ja maksaa molempien elämisen - vaikka rahat ei riittäisi edes omaan elämiseen (uskokaa pois, baarimikoilla ei sitä rahaa ole ihan noin vaan). Sen takia systeemiä pitää helvetti yrittää kusettaa ja kieltää oma suhteensa ja rakkautensa toiseen ihmiseen - helvetin nöyryyttävää. Ja sitten vielä nämä muut paskat päälle kaupanpäällisiksi?

Helvetti...taas kaatuu seinä toisensa jälkeen päälle - aivan kuin asuisi paperitalossa.

Kohta varmaan terveys pettää jo pahemmin mitä se on jo pettänyt...

Suoraan sanottuna vittuun koko laitos, vittuun koko Suomen valtio - helvetti.

Ihan kun tässä ei muutenkin olisi tarpeeksi, työt painaa koulussa päälle, päivät on pitkiä VARSINKIN kuopiosta käsin käytynä ynnä muut jo edellä vaikuttavat vaikeudet ja vittumaisuudet tässä kuluneen kuukauden aikana...ja nyt sitten tämä helvetin paska-laitos ei ilmeisesti halua tukea kouluttautuvaa, tulevaisuuden työvoimaa vaan kansantaloutta nostattavaa työttömyyttä. Sillä työttömäksi tässä on ryhdyttävä, että rahaa tulee.

Ensiksi tulee haista-paska ilmoitus, missä asumislisää ei myönnetä niillä hakemuksilla, koska kaikesta huolimatta minut ja Teemut katsotaan avopariksi (vaikka työttömyystukeen kuuluvaa asumistukea sain täsmälleen samoilla hakemuksilla). Se saatanan haista-paska akka siellä jossain helvetin toimistossa oli tehnyt päätöksen, että vaikka asuisin 70-vuotiaan ruumiin kanssa, olen silti avoliitossa.

Eli tällä hetkellä saan kuukaudessa vain opintotukea, josta yritän osallistua asumismenoihin ja maksaa koulumaksut, koiran vakuutusmaksut, ruoat yms. menot...reilu 200 euroahan riittää!

No ei siinä mitään, seuraavana päivänä tuli päätös, että anteeksi vain OLEMME MAKSANEET SINULLE LIIKAA TYÖTTÖMYYSKORVAUKSIA!?? Siis mitä helvettiä! Jos kerta työttömyyskorvaukset maksetaan jälkikäteen ilmoitettujen työttömyyspäivien perusteella ja ilmoitin HETI kun tiesin pääseväni opiskelemaan, miten vitussa minulle voidaan maksaa liikaa?! Kuka saatanan valopää imbesilli siellä on ollut niitä vitun päiviä liikaa laskemassa ja millä helvetin matikalla/koulutuksella?! Saanko kysyä....

EIKÄ siinä vielä kaikki, tänään tulee lappu, että olemme virheellisesti myöntäneet asumistukea (koska tämä lehmä akka oli tehnyt nyt asumislisä-hakemukseen päätöksen avoparista), koska katsommekin, että olette kaikista päätöksistämme huolimatta AVOPARI, vaikka aikaisemmin hyväksyivät siis hakemuksen silleen, ettemme olleet avopari. Eli jälleen kerran, MITÄ VITTUA!?

Nyt joudun jälkikäteen maksamaan 200 euron opintotuesta vielä valtiolle takaisin virheellisesti maksettua asumistukea, liikaa maksettua asumistukea sekä työttömyyskorvauksia (aikaisemmin kävi ilmi, että ne vitun imbesillit ovat maksaneet mulle liikaa asumistukea tammikuussa, kun en olisi koulun takia ollut oikeutettu saamaan sitä ollenkaan - ja minun olisi jostain helvetistä pitänyt sekin tietää ja peruuttaa asumistuki ajoissa). Että loukussa ollaan.

Millä helvetin koulutuksella ne idiootit siellä työtä tekevät ja kenen rahoilla? Kansalaisten rahoilla. Ja mitä ne siellä saavat aikaan? Eivät vittu yhtään mitään, eivät osaa mitään muuta kuin möhliä ja sählätä.

Oikeesti, helvetti...miten helvetissä jaksaa kaikkea tätä? Mulla olis perjantaina kokeet, enkä osaa ajatella mitään muuta kuin sitä, miten helvetissä minä tästä kaikesta selviän...

Ihmiset, näköjään ei kannata opiskella, koska heti kun aloitat, kaikki kaatuu valtion puolesta niskaan eikä tukea tule yhtään mistään - ei mistään.

No joo, istuskelen atk-tunnilla ja viimeistelin juuri äsken Juureni-tehtävän, olinkin tehnyt ulkoasun suhteen pieniä mokia...mutta onneksi huomasin :). Eikun uudestaan tulostamaan ja tuhlaamaan tulostuskorttia - jeah.

Mutta siitä ihastumisesta :P. Eilen kävin illalla taas ratsutunnilla; olin ensin päivän ahdistellut ja ahdistunut kirjallisten tehtävien parissa ja tuntui, että vaikka mitenkä teit ja teit ja kirjoitit, mistään ei tullut ollenkaan valmista. Työmäärä tuntui aivan loputtomalta. Lopullisen ahdistumisen sain, kun kiireellä lähdin ajamaan tallia kohti (pyörällä siis) ja huomasin, ettei ajamallakaan päässyt yhtään eteenpäin vaikka poljit ja poljit - tiet oli ihan sohjon peitossa eikä päässyt etenemään kunnolla. Lisäksi meinasin kaatua joka mutkassa ja pyörteessä. Pelkäsin jo, että myöhästyn tosi pahasti enkä pääse ratsastamaan ollenkaan. Ja vaikka mitenkä yritit oikeasti polkea, eteenpäin et päässy yhtään nopeammin - turhauttavaa.

Tallilla sitten kävin tsekkaamassa ensin listan, millä hevosella tänään "ajelen" :P. Jeffry oli laitettu mulle ja mielialani kohosi heti. Olihan meillä menny loistavasti estekisoissakin :). Tunnilla tämä herra olikin aivan mahtava, oli tosi innokas ja kuuliainen ja meillä oli tosi mukavaa. Kerrankin taas onnistui jossain! Opettajakin ihmetteli, että Jeffryhän on ollut aivan erityisen innokas tänään :). Jostain syystä meillä sen hevosen kanssa vain synkkaa ja kemiat kohtaa aivan täydellisesti. Jeffry vielä lisäksi tuntuu imevän ja varastoivan itseensä minusta lähtevän energian - tuntuu siis, että voi kanavoida kaiken energiani Jeffryyn ja se ottaa sen kaiken vastaan. On itsekin tunnilla innokas ja reipas.

Yleensä mulla ei hevosissakaan mitään yhtä ylintä suosikkia ole, tykkään monista meidän tallin koneista (ainut mikä on ihan pläääh on benny, joka onkin ihan tosi tympääntynyt elämäänsä tallilla ja tuntihevosena, miksi käyttäytyy niin hankalasti - ymmärrän ihan täysin). Nyt on kyllä pakko myöntää, että Jeffry menee ylitse monien muiden ja toivottavasti tulevaisuudessa pääsen ratsastamaan sillä enemmän. Yleensä sitä vain tarjotaan pidemmille/isommille ihmisille, koska säkäkorkeudeltaan Jeffry on tallin suurimpia hevosia (siinä 170-180 välillä).

Jeffry ei missään nimessä helppo ratsastettava ole, mutta meillä asiaa helpottaa meidän välinen yhteys ja yhteisymmärrys.

No joo, on taas ollut niin paska viikko ja varsinkin eilinen...koko viikonlopun sai puurtaa tiimitentin kanssa (edellisen myös), yiritin liian tarkasti tehdä enkä saanut tiivistelmiä ajoissa valmiiksi muille, josta tietenkin tuli noottia muilta ryhmäläisiltä. Eniten ärsyttää kuitenkin, kun tuntuu, että ihmisillä on se luulo etten muka olisi tehnyt töitä tentin eteen ja siksi en saanut asioita valmiiksi ajoissa, vaikka asia on juuri päinvastoin. Ilmeisesti näitä omia opiskelumenetelmiä pitää hioa ja kunnolla...

No ensinnäkin paska fiilis tuosta epäonnistumisesta tiimitehtävässä, sitten eilen kun pidettiin palaveria, sen palaverin aikana jotenkin mystisesti meikäläisen kännykkä häviää taivaan tuuliin ja huomasin sen vasta sitten, kun olin lähdössä luokkalaisen kyydillä kotiin. Tää luokkalainen ei voinut odottaa sen vertaa, että olisin katsonut nopeasti siltä pöydältä, missä kokoonnuttiin, että olisko se jäänyt siihen, vaan jätti mut pieksämäelle oman onneni nojaan etsimään sitä kännykkää eikä tietoakaan millon seuraava juna lähtee. Kaiken lisäksi mun piti eilen tehdä vielä tiivistelmä valmiiksi muille toisesta kirjasta, mikä piti kaikkien lukea.

Romahdin ihan täysin (mulla on ollu vielä pahoja univaikeuksia, en saa unta ja unet jää yössä 3-5 tuntiin) ja itkin sitten koko eilisen illan, jonka lisäksi mulla vielä rupesi koskemaan mahaan ihan älyttömästi. Olin illalla vasta puol kymmenen aikaan kotona ja olin ihan rikki, poikki, väsynyt ja henkisesti murentunut. Muutenkin koko päivä oli ollut koulussa tosi yksinäinen ja irtonainen olo.

Kaiken lisäksi vielä parisuhteessa ollut ongelmia tämän koulun takia: kun minä lähden kouluun, Teemu tulee töistä, kun minä tulen koulusta, Teemu lähtee töihin ja työskentelee lähes joka viikonloppukin koko viikonlopun. Yritäppä siinä pitää sitten yllä hyvää suhdetta...

Mutta eilen taas huomasi, miten korvaamaton ja ihana ja rakas se ihminen on minulle, se jakso välittää ja tukee, kannustaakin. Tänä aamuna käytti koiran ja teki mulle aamupalan, että saisin nukkua pidempään (meni taas yhteen asti ennenkuin pääsin nukkumaan sen tiivistelmän takia ja aamulla 5 ylös, jes). Tuli aamuyöstä viereen ja otti syliin ja piti siinä...

Se on kyllä korvaamaton voimavara, jos tuntuu ettei itse jaksa taas enää yhtään mitään millään alalla missään asiassa, tää ihminen kannustaa ja nostaa pystyyn ja on tukena. Yksi niistä harvoista, joihin voi todella tukeutua ja jonka apuun turvautua.

Pitää nyt vaan yrittää jaksaa uniongelmista huolimatta, jatkaa tätä koulua, koska ala todella kiinnostaa - ja jaksaa ja jatkaa muutenkin, vaikka välistä tuntuu, että seinä toisensa jälkeen kaatuu päälle rysähtäen.

Tuskailen tässä tiimitentin kanssa :(. Ahdistus...olisi parempaakin tekemistä :D.

Estekisat meni ihan ok, ite möhlin IHAN älyttömästi, mutta joskus menee niinkin.

Eli toiseksi tultiin Jannen kanssa, menetettiin aika paljon sekuntteja, kun hidastin aivan liian aikaisin ennen maalilinjaa (luulin että se olis aikasemmin, melkein heti viimeisen esteen jälkeen mutta ei :S). Jeffry oli päivän positiivinen yllätys, sain herraan vauhtia oikein roimasti ja alun kankeuden jälkeen se innostui hommasta jo ihan toden teolla ja rupesi itse hakeutumaan esteille! Ensin olin aika epäileväinen koko konin suhteen, kun maneesin ovella herra olevinaan säikky jotain, eikä meinannut tulla sisälle (huoh). Siinä vaiheessa ajattelin, että se varmasti kieltää jonkun esteen, tai säikkyy kesken kaiken jotain ja pudottaa mut selästä...mutta ei, Jeffry meni aivan uskomattoman hyvin! En edes tiedä, olenko koskaan normaali tunnillakaan saanut ratsastettua sitä noin vauhdikkaasti. Loppujen lopuksi en alun jälkeen joutunut edes ratsastamaan herraa eteenpäin, kun herra itse halusi kiitää esteeltä toiselle :P. Aivan kuin se hevonen olisi herännyt satavuotisesta unesta siellä kentällä :D.

MUTTA itse möhlin Jeffrynkin pääsyn palkintopalleille (sillä siellä se muuten varmasti olisi ollut), sillä en odottanut lähtövihellystä vaan aloitin radan ennen sitä, jolloin suoritys hylätään samantien :/. En ymmärtänyt odottaa sitä, sillä olin niin keskittynyt rataan ja sen ongelmakohtiin. Kumarsin ensin tuomarille, tuomari toivotti tervetulleeksi ja normaalisti viheltää heti sen jälkeen, nyt ei, vaan alkoi selittämään jotain yleisiä asioita ja minä kerkesin jo aloittaa hyppäämisen. Harmitti ihan älyttömästi, mutta hyppäsin Jeffryllä silti radan loppuun. Eivät edes mitanneet aikaa suorituksesta, mikä harmitti varmaan kaikista eniten (ei niinkään se hylkääminen), koska Jeffry hyppäsi aivan mielettömän hyvän ajan! Että henkilökohtainen voitto saatiin, vaikka möhlinkin :). Yks tyttö tuli kisan jälkeen sanomaan, että hän oli katsonut koko ajan, ettei tuossa voi hypätä Jeffry, ei se vaan voi olla! Herra kun yleensä suurinpiirtein nukkuu tunneillakin :P.

Mutta tiedän kyllä, kenet haluan seuraavankin kerran kisoihin :P. Ja mikäili löytyy rahaa, osallistun tulevaisuudessakin aina kahdella eri konilla esteille. Mutta Jeffrystä tosiaan löysin sellaisen haasteellisen, mutta hyvän ratsun johon haluan panostaa seuraavankin kerran.

Hahaa, olin tiistain ja keskiviikon dataamassa, makasin eilisen krapulassa ja tänään kävin nostamassa ennätyksiä penkistä :D. Olisin halunnut kiljua riemusta, mutta valitettavasti salilla oli muitakin, joten jouduin hillitsemään itseni :P. Tätä on yrittänyt niin kauan ja ihmetellyt, mikä ihme siinä on kun ei saa uusia ennätyksiä tulemaan sitten kirveelläkään, mutta tänään se meni :).

Toivotaan, että sunnuntain estekisat menee yhtä voittoisasti :P.

Jessus, olipa tänään maastoratsastus-tunti...ensin köpöteltiin ihan rauhassa pitkin poikin maita ja mantuja, sit ruettiin vähän ravailemaan ja jo siinä vaiheessa huomasi, että koneilla on "lievä" menovaihe päällä. Ravi oli suhteellisen "reipasta" (näin lievästi sanottuna) ja alkoi jo olemaan vähän sellanen tunne, että huh...nyt on vauhtia. Kuitenkin olo oli suhteellisen turvallinen ja vauhdista alkoi nauttimaan.

Mutta auta armias, kun nostettiin laukkaan ja koko konkkaronkka rupee revittelemään, ensimmäiset revittelyn ilosta, viimeiset (minä mukaan lukien oman konini kanssa) siksi, että pysyis lauman perässä (ja voi sitä kauhua ja tuskaa jos jäi hännän verran jälkeen). Ok, siinä vaiheessa vauhdikkaasta tilanteesta huolimatta kaikilla pysyi konit hallussa ja suhteellisen hallinnassa. Käveltiin taas hieman ja vähän ravattiin, lopuksi nostettiin uudestaan laukka ja laukkapätkän lopuksi oli vielä ylämäki. Jokainen koni siirtyy hirmuiseen kiitolaukkaan ja mulla tippuu vielä toinen jalustin, jolloin Kalle (tää mun koni) kiihtyy entisestään ja vain lisää vahtia samalla kun jalustin hakkaa sen kylkeä (mistä syystä vauhti lisääntyy). Yritin pitää jalat kuitenkin sivuilla kiinni ja tehdä pidätteitä ohjilla, yrittää jotenkin istunnallakin hieman hillitä vauhtia, sitten edessä päin yksi ratsastajista tippuu keskelle tietä ja kaikilla on kiire väistää tippunutta, ettei kukaan enää ratsastaisi päälle. Sain väistettyä laukkailun lomessa Kallella ja jouduttiin ohittamaan edellinen ratsukko (mitä maastossa ei IKINÄ saisi tehdä, koska ohittaminen herättää kilpailuvietin hevosten kesken ja sitten ne menee oikeasti kovaa ratsastajasta välittämättä). Lopulta sain Kallen rauhottumaan, kun muutkin ratsukot pysähty odottamaan ja tsekkaamaan tippuneen tilanteen. Kaikki oli ok lonkkakivuista huolimatta, mitään ei murtunut tms...

Mutta tilannetta kuvaa hyvin se, etten edes tiennyt, että Kallesta löytyy tuommoinen "kiitonappula", yleensä sitä saa tunnillakin ratsastaa ihan reilusti eteenpäin eikä se esteilläkään ihan tuolleen villiinny, vaikka vauhtia saakin hieman lisää. Nyt Kallekin laukkasi sen minkä kerkesi ja tuntui, että menetin kaiken kontrollin ihan täysin koko koniin. Yksi syy on varmasti se, että siitä on yli vuosi, kun viimeksi ratsastin maastossa, missä hevoset käyttäytyy ihan eri tavalla kuin tunnilla. Tilanne on siis minulle vieras ja aiheuttaa siksi turvattomuuden tunteen. Tunnilla voi sentään jollain tavalla ennakoida, maasto on vähän vieras paikka. Mutta haluan oppia ratsastamaan maastossa, vaikka se vähän hirvittääkin, koska siellä vauhti ja laukkaaminen saavat ihan eri mittasuhteet kuin tunnilla. Maastossa mennään oikeasti kovaa ja siellä on oikeasti jännitystä ja vauhdin hurmaa!

Sunnuntaina on estekisat, osallistuin kahdella konilla. Jannella (puoli arabi, Dartagnan) ja Jeffryllä (herra laiskimus) 70 cm:n. Ihanaa päästä pitkästä aikaa hyppäämään rataa ja kisaamaan :)! Ja vielä suosikilla Jannella! Olin ensimmäinen, joka varaili koneja, mutta toivottavasti ratsastajia tulee paljon lisää, että sais sitä kilpailutilannetta hieman syntymään ;).

Katselin tuossa Nerin vanhoja pentukuvia ja muistot siitä päivästä, kun näin nerin eka kerran ja kun viimein hain rakkaan koirani kotiin, tulvi mieleen ihan yllättäen :).

Koiraa olin miettinyt jo jonkin aikaa, sitä pähkäiltiin rotuja ja etsittiin sopivaa "tilannetta" hankkia koira, mietittiin ja pohdittiin kaiken näköistä muutakin. Kun sitten kasvattaja löytyi ja ilmeni, että hänelle olisi parikin pentuetta suunnitteilla kesäksi 2005, alkoi koiran hankinta olla niin sanotusti jo selvää pässinlihaa. Odotin aika innoissani ja malttamattomana, milloin kyseinen N-pentue oikein syntyisi ja pääsisin valkkaamaan omaan pentua. Yritti miettiä kaikkia mahdollisia tilanteita läpi, jos koira olisi sellainen ja tällainen, tekisi sitä, tätä ja tuota...miten pitkälle mitäkin jaksaisi ja sietäisi vai sietäisikö ollenkaan. Silloin tuli jo päätettyä, että tuli sieltä millainen silppuri tahansa, koirastani en luovu!

Pentue kasvoi LOPULTA niiihin mittoihin, että pentuja oli järkevä lähteä katsomaan ja ehkäpä jo valkkaamaan omaansa. Ennen Siuntioon menoa Mari (kasvattaja) kertoikin pennusta, joka oli jo ensimmäisenä kiivennyt matalemman pentulaatikon yli - mielenkiintoni heräsi heti, sillä en halunnut mitään arkaa automaattikoiraa, vaan koiran, jossa on myös haastetta. Paikan päällä odotti hyvin äänekäs 8 hengen narttupentue, josta Mari näytti ensimmäisenä pikku kiipeilijän - Nerin :). Astuttuani pentulaatikkoon kaikki kahdeksan iski kimppuuni ja varsinkin Neri oli kova puremaan varpaitani - tovin järsittyään se siirtyi telmimään sisarusten kanssa, eikä muutoin ollut lainkaan kiinnostunut minusta. Muutama pentu sen sijaan jäi luokseni rapsuteltavaksi ja hellittäväksi. Se ei ollut Nerin heiniä ;). Neri oli toiseksi tummin koko pentueesta ja ulkonäkönsä sekä veikeän luonteensa puolesta kiinnosti minua entistä enemmän. Ilmaisin mielipiteeni myös kasvattajalle.

Muistaakseni kävin tekemässä vielä lopullisen valinnan pennusta ennen luovutusikää, silloin Neri oli aivan yhtä vähän kiinnostunut minusta ja rapsutuksistani, kävi vain järsimässä paikkojani muutaman kerran ja painui riehumaan sisarusten kanssa / silppuamaan pehmolelu-porkkanaa. Huvittuneena kutsuin Neriä silppuriksi ja Silppu-Liisaksi. Kasvattaja varoitteli, koska nimi on kuulemma ennen...ja kuinkas kävikään :D. Hain Nerin vähän myöhemmin, noin 10 viikkoisena, enkä viimeisinä päivinä ollut pysyä nahoissani :). Hanna (ystäväni) oli jo saanut oman koiransa kotiin, enkä olisi millään malttanut odottaa...mutta se päivä oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Neri oli kasvanut kovasti ja haisi ihan pennulta - kuselta ja paskalta :D. Ostin sille kotimatkaa varten siankorvan, ja autossa, kun kumarruin Nerin ylle katsoakseni sitä kun se järsi herkkuaan, se vilkaisi minua varoittavasti silmäkulmastaan ja murisi. Se oli viimeinen kerta, kun Neri murisi minulle. Nykyään siltä saisi viedä vaikka paistin kurkusta :D.

Siitä alkoi yhteiselo, alkuun Neri ei ollut juurikaan kiintynyt/kiinnostunut minusta, ajan myötä asiat muuttui ja nykyään neiti kyöhnää ja hakee huomiota sen minkä kerkee! Tunkee mustaa kuonoaan innoissaan käden alle ja röhkii samalla :D. Kun se oikein innostuu, rupee myös kirputtamaan ja kirputtaakin aika kovin :). Tunteet ovat vaihdelleen tuon koiran kanssa suuresta rakkaudesta epätoivoon ja raivoon, mutta koskaan en vaihtaisi mitään. Neri osaa olla oikea valopäiden ja urpojen kuningatar, keksii töllöntöitä ja vaikka mitä "viisauksia", jalat menee useimmiten valoakin nopeammin ja järki juoksee perässä etanan vauhtia. Kommelluksia on sattunut ja sattuu varmasti tulevaisuudessakin, paikkoja on tuhottu ja saatu minut itkun partaalle, mutta loppujen lopuksi tuo koira on täydellinen pakkaus minulle. Nerin kanssa kasvaa ihmisenä, ja jos ei muuta, saa ainakin kärsivällisyyttä lisää (jos sitä EI olisi, olisi koirasta tehty jo erittäin lämpimät rukkaset!). Neri on antanut iloa ja tuonut valoa ikäväänkin päivään. Antanut seuraa lenkeillä ja nukkunut pää minun kaulallani, seuranani yöinä jolloin Teemu on töissä. Silloin se aina kipuaa viereen, tulee oikein lähelle, asettuu makuulle ja huokaa oikein syvään :).

Moni on ihmetellyt kuultuaan Nerin "oivalluksista" miten jaksankaan pitää tämmöistä koiraa, itse taas en näe asiaa sillä tavalla. Minä tein valinnan ja halusin koiran ja rodun, joka ei ole helpoimmasta päästä pitää. Tein tietoisen valinnan tietäen, että koira voi olla vaikka miten paha silppuri tai kiljukaula. Neri on vielä todella helppo koira verrattuna joihinkin muihin belkkareihin, jotka syövät seinätkin mennessään ja remontoivat taloa ihan urakalla. Ja Neri on tosi helppo kouluttaa, kunhan kouluttajalla vain leikkaisi myös tuolla korvien välissä ;).

Yhtä kaikki, se on minun koirani, jota rakastan paljon. Nytkin se makoilee jalkojeni juuressa ja tarkkailee liikkeitäni. Milloin annan ruoan ja mikä on seuraava siirtoni...

...Siirto on höyhensaarille, eli öitä kaikille!

Vielä lähden salille. Mässäilin tuossa vähän aikaa sitten just mahaani chilihapankeittoa jossa oli vähän kanaa (hani vähän "tuunasi" keittoa :P), sit keitin tummaa makaroonia ja sen seuraksi savulohta (NAM). Sit yks ruisleipä, 4-5 suklaa raetta, 2 palaa tummaa suklaata, vanilja-päärynä rahka/raejuusto- härdelli ja maitoa :). Nyt sit tankanneena urheilemaan ja katsomaan, jaksaisko maksimia yrittää penkistä vaikka tulevalla viikolla! Sarjat parantunu jo huomattavasti, edellisillä maksimeilla sain jo yhen kakkosnoston tehtyä.

Eli penkkiä siis treenailemaan. Vähän hölkkäilen alussa, sit penkki, vähän jalkoja ja vatsoja ja loput apuliikkeet (ojentaja, hauis, yläselkä).

Koulu on lähteny mukavasti käyntiin :). Ihmiset on mukavia ja opiskelumotivaatio on korkealla. Ainut inhokki on alkava ruotsin kurssi, mutta siitäkin selvitään kyllä.

Meinasin vaan palaa loppuun just ennen koulun alkua, töissä oli pitkiä raskaita päiviä venäläisten takia, univelkaa kerty enkä malttanut pysyä poissa harrastuksista. Olin aika naatti mikä näky myös psyykkeessä. Hermostuin tosi herkästi eikä oikein osannut nauttia yhtään mistään. Oli vain ahdistunut ja ärsyyntynyt. Mutta hullua kyllä, koulun alkaminen helpotti asioita, oon piristyny tosi paljon ja alkanut taas "nauttia" elämästä, treenistä, kaikesta :). Nykyään sen tunnistaa niin herkästi itsessä noi loppuunpalamisen merkit kun on jo kerran vetäny ittensä melkein täydelliseen piippuun...mutta oppia ikä kaikki.

Mutta nyt...treeneihin!

ja uudet kujeet :P. Ei enää montaa päivää koulun alkamiseen ja jännittää vähän :P. Minkälainen luokka tulee olemaan, tutustuuko ihmisiin jne...mutta tänään uuden vuoden viettoon. Kävin eilen (Teemun ja herran kitinöiden kera) katsomassa alennusmyynnistä vaatteita, ostin yhdet farkut ja paidan, alle 50 euroa meni! Hullua :P. Tänään yritän löytää vielä toiset farkut...kohta ratsastamaan, sit kotiin ja kaupungille. Syönti, siivoilen vähän ja vielä salille :). Huomenna pidänkin täydellisen vapaapäivän, ei salia eikä muutakaan urheilua. Tänään illalla ilmeisesti siskon poikaystävän luokse iltaa viettämään, ajattelin vietää humalattoman uuden vuoden - en siis tinttaa alkoholia humalaan asti. Ei oikein huvita mikään kännääminen tällä hetkellä...

Mutta hyvää ja turvallista Uutta Vuotta kaikille :)