IRC-Galleria

Sivalletaan ruoskalla nyt, kun liha on vielä punaista ja kipeää. Ajattelin tätä koko... aatetta... hetken jos toisenkin, tullen kohtalaisen omituisiin päätelmiin.
Eihän se voi toimia, tai siis tietenkin se voi toimia, mutta ei todellakaan niin kuin anarkismin haluttaisiin toimivan.

Otetaan Suomi, poistetaan kaikki virkavalta, työllisyys, eduskunta ja muutkin virat. Jäljelle jää siis vain harrustuspohjainen työnteko, oman huvin vuoksi.
Heti perään poistetaan kaupungit, eläinkokeet, turkistarhat, julkiset virastot kuten KELA. Sotilastoiminta lakkautetaan täysin.

Löydämme itsemme kaupungista heti muutoksen jälkeen. Kotini ei ole minun, tai siis on niinkauan kun minä olen siellä. Saan pelätä, että joku muu tulee ja haluaa talon itselleen. Silloinhan ainoa turvani olisi.. minä itse. Aseistaisin itseni, en voisi nukkua öitä rauhassa enkä lähteä talostani pelkäämättä että joku tunkeutuu sinne.
Seuraavaksi minulle tulee nälkä. Hitto vie, marssin sitten kauppaan. Kaupan ovet ovat kiinni, elintarvikkeet mätänevät hitaasti hyllyihinsä. Isken ikkunan rikki ja menen ottamaan lounasta vielä pitkään säilyvistä tölkeistä. Saan tapella niiden eteen, sillä kaikille kaupungissani oleville ei riitä ruoka.
Ja muutenkin: ruoka loppuu pian. Kaupungit nääntyvät, rapistuvat ja kadut täyttyvät saastaisista olennoista, jotka kulkevat ihmisten "kodeista koteihin", vieden juuri ne asiat jonka haluavat.
Kukaan ei saa sairaalapalveluita, ei ole organisointia. Vaikka olisikin, niin sähköä ei ole. Sairaat karsiutuvat automaattisesti pois elämämme peleistä, loukkaantuneet ovat oman onnensa nojalla.
Rahalla ei ole merkitystä, siis miksi kukaan tekisi sähköä kenellekkään muulle? Vedentulo on loppunut samasta syystä.

Marssin pois kaupungista, ruuan ja veden perään. Lopultakin, autoni viimeisillä bensatipoilla, koska bensaahan ei enää myydä, pääsen pienen puron varrelle. Luontoon on helppo urinoida, kukaan enää siitä välittäisi muutenkaan.
Joutuisin kaatamaan lähialueen puut omalle päänsuojalleni, joutuisin kaskemaan maan saadakseni viljan kasvamaan, ruokkimaan itseni. Eläimiä tuskin enää on, tai jos on, niin ei kauaa. Kuusi miljoonaa nälkäistä suuta odottavat kuolaten ravintoa ja vastapäätä tuijottava orava tai karhu onkin yhtäkkiä mukava piristys tyhjälle vatsalle.
Joudun puolustamaan maatilkkuani omin voimin tunkeilijoita vastaan, eläimellistä taistelua ruuasta ja viljasta.
Selviytyäkseni, tarvitsen apulaisia. Otan muutaman vahvanoloisen miehen tilalleni puolustamaan sitä hyökkääjiltä, vastapalvelukseksi he saavat asua talossani ja syödä viljaani.
Tosin, minun pitää pelätä, etteivät he tapa minua ja ota viljaa ja asuinsijaa itsellensä.
Tähän mennessä kaikki heikoimmat ihmiset, vammaiset, sokeat, haavoittuneet, vanhukset, liian nuoret, joiden vanhemmat heidät heitteille jättävät, ovat poissa. Kuolleita kaikki tyyni, kuka heitä voisi auttaa ja ruokkia?
Pitää heimoutua, saadakseen turvaa. Minulla on siis pieni heimo tilallani, kolme miestä, neljä naista ja minä. Taistelemme päivittäin kaupungeista tulleita ihmisiä vastaan, olemme tehneet primitiiviset aseet puolustamaan tilaamme.
Myöhemmin, kun tilalla on lapsia, joudun laajentamaan tilaa turvatakseni ruuantulon. Myös karjaa pitäisi hankkia, kun pian pelkkä leipä alkaa kyllästyttää.
Hyökkään heimoni kanssa viereisen tilan ihmisiä vastaan, he olivat liian typeriä heimoutuakseen, joten tuo kaksikko kaatuu ja minun tilani laajenee. Voin ottaa nyt muutaman heimolaisen lisää, puolustamaan kaksinkertaistunutta maatilaani.

"Te olette barbaareja!", itkee nääntynyt nainen, naamansa täynnä rautaa, ja vielä äsken voitokas lippu liehuen anarkismin voittaessa demokratian ja kapitalismin. Nyt hän on surkeuden perikuva.
Lähetän hänet pois tiluksiltani, uhkaan tappaa hänet jos hän ei lähde. Hän kieltäytyy, joten tapamme hänet ja hautaamme tuon hieman kauemmaksi, tunkion alle. Hänen tuttavansa, ystävänsä raivoavat että miksi minä tapoin hänet? Vastaan, että koska en pitänyt hänen naamastansa. Vittuakos he voivat minulle mitään.
Eivät he voikkaan.

Seuraava tila, toisella puolellani, on heimoutunut. Mietin, että miten saan sen itselleni. Haluan lampaita saadakseni uusia vaatteita kasvaville lapsille. Myös muutama sika pitää mieleni virkeänä. Tosin, heillä on jopa kymmenen ihmistä heimoutuneena, minulla kaksitoista täysikasvuista.
Ongelmana on, että en halua menettää yhtään miehiäni, jotka minulle ovat valansa vannoneet että saisivat sapuskaansa. Olen ystävystynyt muutaman kanssa syvästi, he seisovat rinnallani jos tulisi kapinaa. Onneksi niin.
Yksi miehistäni paljastuu loistavaksi taktikoksi, joten käsken muita miehiä seuraamaan häntä. He hyökkäävät, "aliupseerini" johtaa mieheni loistavaan voittoon.
Tilani koko kaksinkertaistui taas, tarvitsen jälleen lisää ihmisiä.
Muodostan näistä kahdestatoista liittolaisia, luvaten heille enemmän mitä entuudestaan saivat. Samalla laitan heidät katsomaan uusia tulokkaita, etteivät he lähde hillumaan ja tekemään minun tiluksilleni mitään haitallista.
He saavat muutaman kiinni ruuan näpistämisestä, heidät hoidetaan samaan tunkioon, jonne on iso kasa ruumiita jo pinoutunut.
Valtaamme vielä muutaman tilan, muodostaen jo niin suuren tiluksen, etten voi sitä yksin katsoa. Annan luotettavimmalle miehelleni toisen tilan, kunhan hän lähettää puolet ruuasta minulle. Silloin, minun muut mieheni myös suojelevat häntä.

Hän kehitti itsellensä suuremman tilan, sai itselleen luotettavia alaisia, joita hän myös ruokkii. Suunnittelen uuden tilan valtaamista, lisää maata, kun suita tuli lisää. Tietenkin.
Mutta nyt on ongelmana se, ettei hänkään halua menettää miehiänsä.. ainakaan minun käskystäni. Suoritamme siis kahdenkeskeisen neuvottelun, joka päätyy kyselyyn näiltä uudestaansyntyneiltä torppareilta.
Olemme luoneet äänestyksen. Päätämme vallata ja laajentua. Taas annan muille maata, taas luotettava ystäväni ottaa toisen tilan.
Mari omalta tilaltani paljastuu loistavaksi välskäriksi, ja haavoittuneita on kerääntynyt laumaani. Hän saa hoitaa heidät.
Ja taas lisääntyy, Marille tulee lisää töitä. Hän narkuu, ettei enää jaksa, joten minä lupaan hänelle lisää ruokaa. Hän tekee taas mielellään töitä.

Loppujen lopuksi, johdetaan takaisin nykyiseen yhteiskuntamalliin.
Aate ei toimi.
Kukaan sen kannattaja ei kestä omillaan päivääkään. Vaikka he kuinka itkevät ja parkuvat, he ovat täysin riippuvaisia meidän hallinnollisen yhteisen tuesta. Rahasta, avustuksista, lääkäreistä, ammateista, järjestyksestä.
Jos niitä ei olisi, olisimme kaikki taas pian tässä samassa kohtaa. Ja muutenkin, miksi kävelisimme taaksepäin, kun voisimme kävellä eespäin?
Jos menisimme taaksepäin, olisimme tuomitut kaikki kuolemaan. Kuolkaa itse, menkää itse vaikka pohjoisnavalle elämään erakkoina ja itseselviytyjinä. Minä seison mielelläni tämän suuren heimon rintamissa, palvellen sen tarkoituksia. Loppujen lopuksi, siitähän eniten hyödyn minä.