Olen nähnyt tämän tien ennenkin. Synkempi kuin aiemmin, mutta yhtä saastainen, kuin silloinkin.
Ja jälleen kerran kuun valossa tätä tietä kävelen lepäämättä, mutta kuu on täällä punainen ja viestii häpeilemättä:
On kohtalosi sinetöity juuresi ovat juurtuneet, jatkan seivästystäsi kunnes raajasi ovat puutuneet.
Ja taas yksi päivä kalenteriin lisää, kun oma sydän työntää uuden keihään itsestään sisään.
Verenvuoto ei tyrehdy hetkessä ja se jatkuu taas. Sama tilanne tulee menneisyydestä ja vie mut takaisin alas.
Tämän jälkeen tulee vastaan tuo olento mun hyvin tuntema. Se katsoo ivallisesti ja sitten se alkaa puremaan.
"Olet kuin marionettinukke, liikut väärillä vesillä. Sut on liijankin helppo kuoria kun lankasi ovat esillä".
Mä tiedän sen mut en oo lankojani saanut katkottua. Turhaa tästä asiasta enää jauhamaan kun tätä on tullut vatvottua.
Jo monta vuotta tätä elän ja tiedän että tämä tulee jatkumaan. Mä toivon syvästi et kohta tää ei tulis enää sattumaan.
Palaan takaisin ajassa ja valmiiks on jalat ravassa. Ai mikä tässä on parasta? Kun oma sielu leikkii varasta.
Ihan turhaan koitin itseäni tältä pelastaa kun tahtomattani kirouksen päälleni langetin. Pahat henget luotani karkotin ja pois vangitsin, Mutta se ei vaan auta kun täälläpäin on oma persoona varjollansakin.
"Kyllä sä jaksat" No mut entäpä sitten jos en jaksakkaan? Olen liijan syvällä että tätä hirttoköyttä katkoisi saksetkaan
"Odota vain rauhassa, mieti vielä hetki. Ota silmä käteen ja katso tarkemmin" No niinhän mä tein ja nyt voin sanoo kirjaimellisesti, että toinen silmäni näkee nyt selvästi paremmin
Pitkät kynnet auttaisivat kapuamaan jyrkännettä ylös, mutta niitä on turha kasvattaa kun omat hampaat ne yössä syö.
On aika jättää hyvästit ja siirtyy seuraavalle sivulle. Viekää mut hauta-arkkuun ja sanokaa "Hei!" uudelle minulle