IRC-Galleria

Eilen sitten aloittivat kylppärin lattialaatoituksen. Ja välillä käytiin syömässä Nummelassa. Mikähän helvetti siinä on, että juuri sillä reissulla faijan autosta alkoi löpöputki vuotaa ja loppuaika menikin Laurilla ja Lassilla sen korjaamiseen. Saivat ne yhden neliön verran tuonne sitä lattiaa laitettua.

Olen aivan täynnä tätä autonkorjaamista!
Skodahan on periaatteessa ollut käyttökiellossa vaikka käytiinkin sillä Hallan kanssa perjantaina kirkolla. Nyt sitten Lauri ja Janne laittavat sitä toistakin iskaria tuolla pihalla. On se kun joka hiton viikonloppu niitten kanssa saa pelata! Jos ei ole oma auto niin sitten jonkun muun! Mersun pitäisi olla nyt iskussa ja jos eivät keksi tuosta Skodillakista enää muuta sanottavaa niin pistän myynti-ilmoituksen heti ensi viikolla. Vähän on tullut jo pakettiautoja katsottua sillä silmällä. Joku parin tonnin diesel-vehje vetokoukulla olisi seuraava kamikaze-yritykseni.

Illalla pojat laatoittavat vielä lisää. Pitäisi sitä laastiakin keritä ostamaan jossain välissä. Koskakohan.
Kaiken hyvän lisäksi Halla on nyt sitten kaikista varoitoimista huolimatta saanut tulehduksen, ehkä juuri hangessa juoksun vuoksi. Onneksi penisiliinikuuri on jo aluillaan ja jos ei tuosta tokene niin haen kipulääkkeet ja mennään vielä alkuviikosta kiusaamaan Wermundsenia. Tuo uudempi tötterö on 30cm (eli 10cm suurempi kuin alkuperäinen), koira onnistuu välillä silti tökkimään munaskuitaan törpön terävällä reunalla vaikka nuolemaan ei pysty.

Jee. Lisäksi Halla laattasi eilen aamupäivällä tötteröönsä ja veteli sen jälkeen oksut pitkin lattiaa kun ne valuivat sieltä ulos ;) Just olin pari päivää aikaisemmin ajatellut että mitä jos sen tulee huono olo tötterö päässä... no, jumalaton sotkuhan siitä seurasi.

Soitin eilen Riihimäen verotoimistoon ja selvisi että jostain syystä perintöveroa ei ollut langennut osakseni. Tileille jääneet rahat olisivat siis vapaasti käytettävissä eikä mitään sieltä pitäisi enää tulla. Hassua ettemme olleet saaneet sen kummempaa selvitystä asiaan, mutta Lassille oli sentään tullut lappu jossa verotettavan osuuden arvo oli 0e, joten kai se on uskottava.

Soittelin vielä aamusella eläinlääkärille, koska Halla yltti tötteröstä huolimatta nuolemaan leikkaushaavaa ja kävimmekin laittamassa sille suuremman tratin päähän. Ihan mukava juttu, koska en oikein nukkunut vahtiessani sitä viimeyön. Penisiliinit saatiin myös varmuuden vuoksi ja aloitin 10 päivän kuurin samantien autossa jossa söimme Risifruttia.

Kävin siirtämässä rahaa tililleni.
Kuten ennenkin, minut valtasi todella tyhjä olo kun ajelin kirkolta pois. Mieltä ei lämmittänyt ollenkaan se, että finanssitilanne parani. Tilien tyhjentäminen, perunkirjan esittely ja asioiden hoitaminen tuntuu edelleen niin lopulliselta. Pystyn siihen kaikkeen viileän asiallisesti, ihan kuin kuolema ja perintöön liittyvät asiat olisivat arkipäivää, mutta sydän itkee luopumisen tuskaa.
Tuntuu että niin kauan kuin tileilla olisi vielä rahaa, ne olisivat äidin rahoja ja palanen hänestä olisi vielä olemassa. Ihan järjetön ajatus - tiedän - mutta asian kanssa pelaaminen saa mielen kumisemaan onttouttaan. Muistot viime keväästä kun istuimme kahvilassa, kesäauringosta Solstrandin portailla... basilikan tuoksun sinä aamuna kun äiti kuoli.

Alle vuoden kuluttua tapahtuneesta olen äiti itse. Tilasin perintörahoilla hieman tavaroita pojalle, käyn ostamassa niillä hänelle sängyn. Ei hän tule koskaan tietämään miten iso pala se minulle on. Muutama hassu hiukkanen materiaa. Päivä yksinäisyyttä, hetki ikävää.
Kun antaa itselleen hetkeksi luvan itkeä, jaksaa taas pian olla vahva.

Olen useasti kaivannut lähteä äidin kanssa katsomaan lastenvaatteita ja tarvikkeita. Tähän asti olen ostanut kaiken käytännössä itse ja yksin. Niin ihanaa kuin se onkin, on siinä oma painava taakkansa harteillani. Tahtoisin jutella, vertailla, haaveilla. Olisi joku jonka kanssa jakaa tämä tuleva.

Melkein 6 vuotta on kulunut. Onko se ollut minun elämääni?
Tämän teksti on kuitenkin tätä päivää vanhempi. Löysin sen ja se on kirjoitettu 25.5.2003. Pieniä hetkiä kesä-elokuusta 2000. Sellaisia asioita joita ei kukaan minut läheisestikään tunteva ihminen minusta tiedä.

---

Muistan aina sen kamalan kylmän vessan. Kävin siellä joskus yöllä irrottamassa piilareitani. Piti aina ottaa paperia mukaan ja osalta matkaa eivät valot toimineet. Muutenkin koko rakennus oli ihan homeessa ja kuollut. Kylmä siellä oli aina paitsi ”oleskeluhuoneessa”. Julisteita, tupakantumppeja, pulloja. Muistan aina kun keräilin joskus omia tavaroitani sieltä kun ne olivat pitkin lattioita. Pidin kuitenkin siitä paikasta. Tosin kahdenistuttavassa nahkasohvassa oli aika ikävä nukkua. Nukuin siinä silloin kun olin Loimaalla ekaa kertaa ja ensimmäistä yhdessäoloyötä lukuun ottamatta aina kun yövyimme kämpillä.

Aamulla aurinko alkoi paistaa verhojen lomasta niin helvetisti. Ali oli pitänyt ihme rohina koko yön, olin nukkunut huonosti. Kun se heräsi vain loikoilimme ja puhuin levottomia. Intoilin harjakoneesta joka pyörähteli ulkona (yhdestä ikkunasta näki hieman tielle) ja kirosin ruohonleikkuria. Tuntuu niin kuin sen ääni olisi häirinnyt joka aamu bändikämpillä. Se kesä oli kuuma. Aamuisin oli kuuma ja ruohonleikkuri. Usein myös krapula niin kuin silloinkin.

En muista menimmekö silloin aamukahville sen ison kaupan kahvilaan niin kuin aina myöhemmin. Kävimme kuitenkin Hongkongissa. Ostin ilmapalloja ja riekuin. En tiedä toistuiko se, mutta sain Alin hymyilemään silläkertaa. Nauroimme miten vaikeaa oli puhaltaa palloja krapulassa ettei laattaisi sinne. Oli hiton kuuma. Kävimme syömässä siinä Loimaan kebab-mestassa joka on isontien varressa ja jossa on Hongkong vieressä. En muista mitä söin. Samu-koira haettiin jossain vaiheessa. Tunnelma oli aika vetelä.

Kävelimme koirapuistossa, riekuttiin vähän Samunkin kera ja juteltiin kaikesta. Paljon. Puhuttiin siitä että josko otettaisiin boozaus uudelleen. Minua hassutti. Ajeltiin hetki mersulla. En tiedä mikä siinä oli niin tärkeää. Minulla oli kuitenkin hyvä olla kun ajelin pois Loimaalta. Samukin tunki syliini kesken matkan ja annoin sen tulla. Se oli aika väsynyt leikittyään koko illan ja aamupäivän Sakun kanssa. En tiennyt enää mitä etsin.

Uskon kaikissa ihmisissä olevan jotain hyvää. Alissa oli paljonkin.
Ihmiset eivät vaan aina loppujenlopuksi kohtaa.
Muistan kuinka hän oli helpottunut kun sanoin että olisiko parempi ettei oltaisi enää yhdessä.
Mitä eroa siinä olisi tähän, hän kysyi.
Niinpä. Kahdessa kuukaudessa ehtii virrata paljon alkoholia.
Ihmisten todellinen karva alkaa tulla esiin.
Mutta on turha sanoa ettenkö olisi silti jollain tasolla välittänyt. Ja jos en olisi koskaan tehnyt niin ja jos se ei olisi minuun vaikuttanut, tuskin kirjoittaisin tätä tässä. Ei se ole kenenkään vika.
Kyllä ne hetket Hirvikosken pikkuisessa pubissa muistetaan hyvällä. Ja omat jutut, yhdessäolo.
Ei paska saa niitä tapahtumattomiksi.
Takaiskuja, ihmisiä. Ja se helvetin alkoholimasennus. En tiedä oliko molemmin puoleista kun en voi puhua kuin oman itseni kannalta. Se toki jatkui lähtöni jälkeenkin.

Voi mikä syyttävä katse minuun kohdistuu tuon kauluritratin sisältä! Olen varmasti ihan ääliö, mälsä ja epäempaattinen omistaja, kun en poista häiritsevää muovilieriötä joka estää näkyvyyden, kuuluvuuden ja ennenkaikkea kutisevien paikkojen rapsuttelun ja nakertelun tyystin.

Halla luuli ensin että mennään jonnekin kivaan paikkaa. Mutta siellä olikin vain ilkeä täti, joka pisti pahaa-avistamattoman rasavillin kankkuun kipeän piikin (*vingahdus*) joka aiheutti pahoinvointia, pyörrytystä ja loppujenlopuksi kaikista nousuyrityksistä huolimatta menivät jalatkin alta. Onneksi heräillessä rätkäle sai kerätä itseään kotoa, rakkaiden ihmisten luota takkatulen lämmöstä ja pehmoisen pedin päältä.

Lähtiessäni kauppaan ja kirjastoon, Halla jäi tippaan nukkumaan. Tunnin perästä palatessani, se olikin jo operoitu ja Lauri nosti sen Skodan perähudlariin. Kotona se oli vielä tajuttomana aika pitkään, mutta häntä alkoi heilua filtin alla ensimmäisiä kertoja ennen klo 18 kun se kuuli miten puhuimme siitä nimeltä. Silmät eivät vielä auenneet mutta se selvästi reagoi tuttuihin ääniin.

Jonkin ajan kuluttua se ponnisti sen verran, että pääsi raahautumaan viereeni, painautui jalkaani vasten ja putosi uudelleen siihen. Silittelin ja juttelin ja vähän ajan kuluttua houkuttelin sen takaisin petiin jonne sain sen uudelleen nukkumaan.

Illan mittaan se virkistyi hieman ja ennenpitkää ilmeisesti huomasi jotain oleellista puuttuvan takajalkojen välistä. Katri-täti oli salakavalasti nukkuessa vienyt sen pallit! Liikkuminen oli syöksähtelyä ja ulkona käyttäminen hankalaa kun märkyyden takia en olisi saanut päästää koiraa istumaan (mihin se tietty pyrki koko ajan). Sisällä koira valitti hieman ja ehdin jo katua ettei oltu haettu kipulääkkeitä sille. Laittelin pedin sängyn vierelle tuttuine filtteineen ja kun itse kävin maate, oli koira jo pian käpertynyt omaan sänkyynsä ja itku laantui.

Yöllä se herätti vain kerran olleen edelleen hieman surkea, mutta aamulla oli vastassa jo suhteellisen tuttu naama (tötteröä lukuunottamatta). Ulkona jalka nousi taas komeasti puun juureen ja kun olimme tekemässä tallia, oli tuttu pää ikkunassa - koira oli hypännyt sängylle :)
Toipuminen tuntuu olevan hyvällä mallilla vaikka moisen muovihärpäkkeen kantaminen kaulassa ahdistaa aivan selvästi. Ruokakin maistui paremmin kuin hyvin. Ei mikään ihme eilisen paaston jälkeen.

10-14 päivää pidetään kauluria, perjantaina saa ottaa liimasiteen pois leikkaushaavan päältä ja tikit sulavat itsestään. Täytyy vain tarkistaa että alue pysyy puhtaana ja kuivana... mikä tietää näillä keleillä jatkuvaa sisälläoloa.
Saas nähdä millainen koira tuolta härpättimen takaa sitten paljastuu, toivottavasti luonne ei muutu oleellisesti, koska itse pidän Hallasta juuri sellaisena kuin se on.

Eilen se sai muuten Laurilta uuden lempinimen. Lerpattavien korvien ja huolesta ryppyisen otsansa kanssa se näytti kuulemma ihan Viljamilta. Joten Viljami se siis olkoot nämä seuraavat pari viikkoa!

Kun tulimme Annen kanssa reissusta viime lauantaina, tallin eteen oli vedetty letku josta pulppusi vettä alarinteeseen.
Virityksen syy selvisi hyvin pian, kun Lauri ilmestyi paikalle haalarit polvia myöten märkänä ja ilmoitti että pihaton salaojitus ei nyt sitten toimi, että osaakos Matleena uida.

Kävin kurkistamassa pihatton ovesta sisään ja koko alaosa lainehti vedestä, uppopumppu pyöritti sivukaukaloita tyhjäksi, mutta itse pihattoon sitä ei voinut laittaa koska vedessä oli niin paljon turvetta ja lantaa että se kuulemma tukki pumpun välittömästi.

Plussakelit vesisateineen tulivat aivan hetkessä. Niin äkkiä, että pihaton salaojitus on vielä roudassa ja jäässä, eikä tyhjennä sinne valuvia sadevesiä. Muina vuosina näin ei ole päässyt käymään, koska sulaminen on ollut paljon siistimpää ja hallitumpaa mutta nyt paikat olivat aivan veden vallassa. Sivukaukalot saatiin kuitenkin jotakuinkin tyhjäksi ja yöllä tuli pakkasta. Hevoset viettivätkin la-su yön huolellisesti loimitettuna pihalla.

Sunnuntaina tilanne näytti jopa paremmalta. Paikat olivat edelleen jäässä ja pihaton oleskelutilassa oli kuiva saareke jossa M mahtui oleskelemaan suht mukavasti. Koska päivällä oli tullut räntää otimme hevoset normaalisti sisään ja toivoimme että vedenpinta laskee edelleen kuten se oli nyt tehnyt.

Maanantai toi kuitenkin lohduttoman piiskaavan sateen mukanaan vaikka vielä aamulla kotoa lähtiessäni ennusteet lupailivat jotain aivan muuta.
Kun tulin kotiin ultratutkimuksista neljän jälkeen, minua odotti tarhassa kolme märkää ja surkeaa hevosta. Vielä lohduttomampi näky kohtasi kun kävin pahinta aavistellen kurkistamassa pihattoon. Se oli nyt kokonaan märkä.
Vettä oli parhaimillaan 20cm ja myös takaosan kuivan saarekkeen pohja oli pettänyt ja turve oli muuttunut märäksi lilluksi jonne hevonen vajoaisi.

Märät reppanat hörisivät minulle portilta turkit vettä tippuen ja teki mieli hakata päätä seinään hyvien neuvojen puutteessa. Matleena ei varmasti suostuisi menemään pihattoon mutta sateen vain jatkuessa ei ollut sitä vaihtoehtoa että hevosia olisi hyvin loimitettunakaan voinut jättää ulos.

Onneksi Lauri oli se innovatiivisempi osapuoli, joten paskartelimme tallin etukäytävälle turvallisen Matleenansopivan tilan. Pakkauslavoja, köysiä ja niin paljon heinää että syötävää riittäisi koko yöksi. Reppanat saivat kuivatusloimet niskaansa ja tulivat tyytyväisinä karsinoihinsa kaurojen eteen. Heta ja Matleena ihmettelivät hieman tutun tallinkäytävän muuttunutta ulkoasua, mutta pian rauhoittuivat syömään.

Aamulla kaikki oli kunnossa ja tammat löntystivät 6:30 aamupalansa eteen tarhaan. En tiedä kauanko tätä tilapäisjärjestelyä pitää jatkaa, mutta onni on, ettei meillä ole nyt pihatossa tämän enempää hevosia. Sen kolmannen karsinan tekemistä ei voi oikein lykätä enää ja odottaa mitä seuraava kevät kenties tuo tullessaan.

No nyt on yksi naamakuva lisätty tuonne "perhealbumiin". Toivottavasti saatte selvää :)

Matleenan hartaudella odotettu esikoinen osoittautui oriksi. Silloin se ei ollut minulle kovin iso pettymys, pääasia että on terve. Toisen varsan kohdalla taas otti oikein päähän, kun todella kaunismerkkisen ruunikkovarsan hännän alla olikin vain yksi onkalo. Miksei Matleena tehnyt tammavarsaa minulle Tussarista? Tänä vuonna se sitten on mitä todennäköisimmin sitten tyhjänä, eli en saa toivomaani manttelinperijää vieläkään....

Koirakin on uros (vaikka huomenna pääsee palleistaan), tosin ihan tarkoitusella samoin nyt jo kadonnut kissamme Nekro oli poika - senkin hankimme sukupuolen perusteella, joten nämä eivät suinkaan kirpaisseet kuten varsat joista jouduin niiden paremman elämänlaadun vuoksi luopumaan. Myöskään ei harmita yhtään, vaikkakin hymyilyttää, että meidän esikoinenkin on poika. 100% varmuudella 4D-ultrassa näin todettiin. Olihan tuo jo vihjaillut asiasta etukäteen sekä viime neuvolassa että rakenneultrassa viikolla 19, mutta tänään se varmistui. Laskettu aikakin siirtyi juhannusaatoksi :) Mikä olisikaan parempi tapa viettää Jussia, kuin täyshoidolla Espoolaisessa lukaalissa, jonne ruuatkin tuodaan eteen. Siis jos ei oteta huomioon sitä tosiseikkaa että saatan kärsiä kovista kivuista ja voida pahoin ilman alkoholiakin.

Kokemus 4D-ultrasta oli kyllä hieno ja suosittelen kaikille odottajille. Bruno Cacciatore selvästi oli katsellut vauvoja ruudusta ennenkin ;) ja kaikki tarvittava oli paikoillaan. Kaveri vaan oli sen verran ujo että peitti aluksi kasvonsa sekä käsillä että jaloilla. Pidettiin vartti taukoa, jolloin hiukan liikuin ja join kylmää niin saatiin pojan naamakin esille jotenkuten. Ei ollut kovin halukas poseeraamaan, mutta enköhän minä tännekin vielä saa skannattua jonkun kuvan tai sitten otan Screenshotin tuosta DVD:stä joka saatiin mukaan.
Linkkivinkki Eteläsuomalaisille asiasta kiinnostuneille: www.femeda.fi ja sijaitsee Helsingin ytimessä Tornin talossa. Rahansa arvoinen ja asiantunteva rakennetutkimus, suositus ennen RV 30.

Sokeriarvoni olivat muuten paastoarvoa lukuunottamatta ok, joten ruokavalion noudattamisen lisäksi ei ole muita toimenpiteitä paitsi paasto tarkistetaan vielä kertaalleen uudestaan. Sekään ei ollut paljon koholla, mutta hieman kuitenkin. Itse sokerirasitus oli tylsä ja masentava kokemus. Kunhan vain istuskelin Nummelassa pari tuntia ja välillä otettiin verta. Glukoosiliemi oli karsean makuista ja se 0.33l pullo piti juoda alta 5min kun labrantäti vahtaa kellon kanssa vieressä ;)

Sitten oli niitä oreja!
Lauantaina kävimme katsomassa Hetalle Siporia Otalammella ja Matleenalle Millin Nokista Nummelan suunnalla. Hyvältä näyttivät! Tässä voi todellakin sanoa että haettiin oreja nimenomaan käyttötarkoituksen ja tamman mukaan. Korkeajalkainen, hyväluontoinen ja sportista ulkonäköä periyttänyt Sipori sopii todella hienosti hieman persjalkaiselle ja tuittupäiselle Hetalle. Näyttöjä saadaan toivottavasti orille vuoden sisään kun ensimmäinen ikäluokka on nyt 3-vuotiaat. Näimmekin sen kolme poikaa jotka olivat todella hienon näköisiä, pitkäsäärisiä, isoja ja kevyitä. Kaikilla oli Suikkumaisen leveä otsa ja lempeät silmät :)

Matleenalle taasen etsittiin Tussarin tyyppistä oria, eli työhevosmallia, hyvää runkoa, ryhtiä ja luonnetta. Nipsu on pienkokoinen, joskin kirjaamaton ja nyt 4v. Astuminen hoituu luonnossa sitten kun Metku pääsee lemmenlomalle sen kanssa kun vihreät koittaa. Sovittiin alustavasti että vien tamman tallille ja ne saavat laiduntaa siellä keskenään. Matleenalla on kokemusta nuorista oreista ja Nipsuakin on tarhattu tiineiden tammojen kanssa joten ongelmia sen suhteen ei pitäisi tulla :)

Elsan paperisotku on vielä kesken, mutta lisää siitä tuonnempana. Ilmeisesti kirjaaminen ainakin siirtyy, iso kiitos siitä Hippokselle tyhjine lupauksineen ja leväperäisyyksineen. Sieltä saa näköjään tonkia kaikki tiedot esiin väkisin että huomaavat että "ai joo, tämmönen paperi tarvis saada, muuten ei voida laittaa tamma nimiisi ikinä, ever" Justjoo. Hienoa toimintaa.

No, minullahan on ollut rankka ja traumaattinen viikko muutenkin.
Tässä on sadellut räntää ja hanget ovat pehmenneet. Meidän talo sijaitsee mäen päällä, jonne vie tie joka tekee todella tiukan mutkan ennen viimeistä nousua. Näillä keleillä siinä on n.10-15cm kerros silkkaa loskaa.

Tulin kaupasta Skodanromulla ja 5m ennen kuin olin päässyt mäen päälle, penkka imaisi minut vasemmalle. Ohjaus vain yksinkertaisesti petti ja kun olen tottunut ajamaan takavetoisella niin korjasin väärin ja toinen etupyörä humahti ojaan. Vein ostokset sisälle, istuin vittuuntuneena hetkisen ja sitten lähdin lapion ja vanerinpalan kanssa takaisin autolla.

20min koitin saada kaivettua lunta pois ja vaneria pyörän alle. Olin polviani myöten lumessa ojassa kahlaten ja manaillen. Auto oli puristunut niin hankalasti, että etupyörää ei saanut käännettyä, joten nappasin perästä tunkin ja puskin sillä etupään ylös.

Temppu onnistui! Sain vanerin ujutettua vetävän pyörän alle, laskettua auton ja peruutettua sen ylös ojasta! Wau! Tunsin itseni ammattilaiseksi. Eikä tuohonkaan mennyt aikaa kuin puolisen tuntia. Nohnoh... ei vielä iloita.

Auto ei liikkunut eteen, joten otin taakse. Olin aivan keskellä mutkaa ja peruuttaessani penkka imaisia etupään oikealle! Adrenaliini kuohahti suonissa ja olin jo vaipunut epätoivoon, mutta sitten näin naapurin tulevan tietä pitkin lapion kanssa.

Vartissa saimme vedettyä Skodillakin toisella autolla ylös ja ajoin sen pihaan. Kiitin moneen kertaan lahkeet märkinä ja otsa hiessä ja olin jo aikeissa mennä sisälle lepäämään yli tunnin uurastuksen jälkeen, kun Anne tuli tallille.... ja jäi mäkeen kiinni ;)

Parissa paikassa piti tuupata että saatiin Annekin turvaan.
Olen kieltämättä aivan rätti eikä ajatus kulje. Sitä vaan hymyssä suin miettii mitkä ovatkaan seuraavat vastoinkäymiset...

Juu, siis eilen neuvolassa oli ekaa kertaa kusessa sokeria ja mikä "kivointa" rasitustesti on perjantaina. Sain masentavat nivaskan miten minun tulee elää ja millä saan pidettyä sokerin tasaisena.

Olen syönyt tämän päivän tuolla inho-ohjeella ja olenkin ihan kurkkua myöten täynnä ja päätä särkee, eli ilmeisesti jotain on mennyt pieleen?
Täytyy toivoa ettei testeissä ilmene mitään fatal erroria ja joutuisin lisätutkimuksiin.. tähän asti pissa on kuitenkin ollut aina puhdas mutta nyt tähän oli tullut lisäksi aivan sikamainen painonnousukin joten saas nähdä mikä on tuomio.

Tämmöisiä ruokia kun syö, niin ei ole oikeastaan nälkä, mutta silti tuntuu että jää jotain puuttumaan. Tänään olen heittänyt huiviin porkkanoita, retiisejä, puolikkaan banaanin, yhden jugurtin, yhden leivän, pienen annoksen puuroa ja viimeisenä kietaisin kaupan mikro-lihakeiton. Kuulostaa paljolta, mutta kilokalorit jäävät vielä näilläkin alle 500 ja kaksi kertaa pitäisi jaksaa syödä. Sen vuoksi tästä tulee niin iso numero kun pitää kellon kanssa kytätä että syö tarpeeksi usein. Jo tunnin päästä pitäisi muka jälleen kaivaa kaapista jotain vaikka ei YHTÄÄN tekisi mieli.

Tänäänkin rakastan Lauria enemmän kuin eilen.
On mukava huomata miten päivä päivältä tunne kasvaa vaikka ei olisi uskonut että se voisi olla edellistä suurempi.

Kerro, miten ja missä me tapasimme ensimmäisen kerran?

Sinä joka kommentoit/luit tämän, kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä miten moni sinut muistaakaan :-)