IRC-Galleria

Kadulla hapuilee eksyneitä sieluja
kävelee vastaan miljoonia kivikasvoja
ehkä niillä on liian kiire
edes katsoakseen eteensä
Oikeasti eivät koskaan pääse perille
Oikeasti kääntävät itsensä takaisin


Astuvat junaan elävän kuoleman
ahtautuvat vaunuihin kiirehtien
lukevat lehtiä kattoon tuijottaen
välillä salaa toisiaan vilkuillen
Jatkavat matkaansa ei-mihinkään
Oikeasti eivät koskaan saavu minnekään


Etsivät identiteettiä maton alta
katsovat sohvan alta tapittaen telkkaria
Harhailevat pimeässä etsien valokatkaisinta
törmäilevät pölynimuriin sekä jääkaapissa valoon
Kioskin seinässä vilkaisevat lööppejä
tietämättään ovat itsekin samanlaisia

Joskus kaikki on liikaa
mutta mikään ei riitä
Kaikki pitää muuttaa
ajasta tulee hauta elämästä kuolema

Ajasta tulee hauta elämästä kuolema.

---

Tänään jokirannassa kuvaamassa valokuvausryhmän kanssa vanhoilla kunnon filmikameroilla. Oli taas liukasta ja harmaa ilma. Kädet ja varpaat jäätyivät, olisi kai pitänyt ottaa jotkut muut kuin uskolliset tennarini.
Kuvista en osaa sanoa muuta kuin puolustuksen: ''Mutta kun mä en koskaan ennen oo kuvannut tällasella...''

Pitää mennä sinne joskus ihan tee-se-itse-kuvausmatkalle.

Nyt odottaa kirjailijaesitelmä. Keskiviikkona dead-line, eikä ole edes vielä kirjaa.

Mutta muuten menee ihmeen hyvin.
Edes kampaus ei lätistynyt vähääkään päivän aikana kuten yleensä.

Tähän mennessä ei edes montaa negatiivista ajatusta. Se siitä negatiivisesta asenteesta. Paitsi että kävin kirjastossa varta vastem etsimässä jotain mitä en loppujen lopuksi löytänyt. Sen sijaan läjän kaikkea muuta. Ja paitsi että olen kerennyt jo useasti haukkumaan omia otoksiani. Ja paitsi että harmitti kun en löytänytkään jääkaapista banaanijogurttia.

Lumi on melkein sulanut kokonaan. Siellä on liukasta, hirveän liukasta. Melkein kaaduin tänään aamulla, kun katsoin taivaalle. Kaunis kuu.

Huomasin itsessäni uuden addiktion. Piirtelen käsiini. Sellaisella isolla haisevalla mustalla tussilla, joka lähtee vain kulumalla. No, ainakin Mikko seuraa minua aina mihin menenkin.

Tänään vietiin joulukuusi pois. Se oli sellainen sievä, melko pieni. Äiti sanoi että se haisi. Eikä uskonut, kun sanoin, että joku on kaatanut kuusenjalkaan luumukiisseliä.

Ja ulkona on kylmä.
Viiltävän kylmä, kun liukastelen bussipysäkille tennareissani, joista en yksinkertaisesti voi luopua.

Ja ulkona on kylmä.
Ajattelen kevättä.

Joskus näkee jonkun unen, muistaa sen ihan kokonaan, mutta ei ymmärrä sitä.

Viime yönä näin unta häistä. Omista häistäni.
Häät pidettiin synkässä, salaperäisessä metsässä, joka oli kuin satukirjan kummitusmetsä. Metsän keskellä oli aukio, jota ympäröivät korkeat, kuhmuraiset ja ikivanhat puut. Niissä ei ollut lehtiä, oli kai syksy. Oli myöhäinen ilta, joten auringonvaloa ei ollut. Aukiota ympäröiviin puihin oli ripustettu syvänpunaisia lyhtyjä, jotka lepattivat kevyessä tuulessa. Aukion keskellä oli vielä sytyttämätön valtava kokko, johon oli koottu risuja ja suuria lahoja oksia.

Minulla oli päälläni helmasta runsaasti levenevä, helmin ja kirjailuin koristeltu musta mekko ja takkuisissa hiuksissa seppele, joka oli punottu tummanpunaisista, lähes mustista ruusuista, sekä pitkä, hulmuava, musta huntu.

Astelin aukion toiseen päätyyn, jossa oli jonkinlainen alttari. Se oli valaistu sadoilla kynttilöillä, ja sen takana seisoi vanha, pitkäpartainen mies. Pitkinä partoineen hän näytti aivan metsänhaltialta.

Viereeni astui sulhanen. Hän oli pukeutunut mustaan pukuun ja mustaan hattuun. Oudoksi tilanteen teki se, etten nähnyt hänen kasvojaan, enkä tiennyt edes, kuka hän oli.

Vanha pitkäpartainen mies alkoi puhua syvällä, matalalla äänellä jotain, mutten kuullut mitä hän snaoi. Tai sitten en vain kuunnellut. Yhtäkkiä mies kysyi sulhaselta jotain, ja tämä vastasi: ''Se on meidän kohtalomme.''
Sitten vanha mies kysyi minulta jotain, ja vastasin samoin.

Sulhanen pujotti sormeeni patinoituneen kultasormuksen, jossa suuri, punainen, hiomaton jalokivi. Se oli painava. Sulhanen ei vieläkään vilkaissutkaan minua.

Yhtäkkiä takaamme alkoi kuulua meteliä. Ensin se oli kuin tuulen huminaa puiden latvustoissa, sitten se voimistui. Eroitin metelistä jonkinlaista musiikkia ja puhetta. Käännyimme, ja näin aukion täyttyneen vieraista. He näyttivät kummallisilta, metsänpeikkoja, haltioita, eläimiä. Kaikilla oli koreatjuhlavaatteet ja eläimillä kauloissaan seppeleet. Sulhaseni tarttui käteeni, veti minut suuren kokon luo ja antoi käteeni puusoihdun.

Huitaisin soihdulla kokkoa ja se leimahti kirkkaasti liekkeihin. Liekit nuolivat risuja, nousivat korkeuksiin valaisten aukion pikimustan yötaivaan keltaisen, punaisen, valkoisen ja sinisen sävyillä. Samassa kaikki vieraat puhkesivat lauluun, kuului soittoa. Aukio heräsi eloon.

Vieraat kokoontuivat kokon ympärille tanssimaan. Korviahuumaava soitto ja laulu raikuivat metsässä eikä se enää vaikuttanut pelottavalta. Huomaamattani olin jo mukana tanssin pyörteissä, vieraat tungeksivat ympärilläni, joka puolelta kuului iloista naurua, laulua ja puheensorinaa.

Sulhaseni katsoi ensimmäisen kerran minuun, mutta en erottanut kasvoja vieläkään, vain sen, että hän hymyili. Ja tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi.

''Se on meidän kohtalomme.''




...





03.01.06 21:40 <t[ii]a> ootko joku malli tyttönen?
Hähää. Kuules, tyttö, kaukana siitä. :''D
[ja tämä siis ei ollut mikään pilkka kommentoijalle mutta oli vain niin hauska.]

Kello 03.05.
En saa enää unta. Näen jotain painajaista ja herään kuin pikkulapsi. Väsyttää, mutta ei nukuta. Haparoin pimeässä kylpyhuoneeseen, pesen kasvot kylmällä vedellä ja katson peiliin. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kauniina, mutta nyt on aika muuttaa käsitystä.
Olen suorastaan ruma. Lösähdän kylpyhuoneen lattialle ja tunnen sen kylmyyden paljaissa jaloissani. Istun siinä lattialla, ajattelen, vaikka en tiedäkään mitä ajattelen, istun kunnes menen taas nukkumaan.

Herään aamulla kello 10.40 vain kärsiäkseni hirvittävistä vieroitusoireista.
. [Eilen olin ilman nettiä. En kai tänäänkin?]

10.55. Näen kerrankin vaivaa aamupalani eteen ja kuvittelen istuvani jossain Pariisin ulkoilmakahvilassa vailla kiirettä.
. [Helvetin virustorjuntaihmiset. Ensin vaan lomaillaan ja sitten kun palataan töihin sitä vaan kahvitellaan ja ja -]

11.35. Yritän keskittyä tulevaan vaatemallistooni, joka ilmestyy New Yorkin muotimessuilla vuonna 2016. Ei onnistu. Saan aikaiseksi vain sadetakin.
. [KONEELLE! Tahdon koneelle!]

12.00 Selaan vanhoja postimyyntiluetteloita. Istun ja kuuntelen, kuinka radiossa puhuu joku sitoutumaton presidenttiehdokas siitä, että valtion pitäisi panostaa nuoriin enemmän.
. [Eikö nuorisotyöhön suunnatut varat voisi ohjata ANA:lle (AnonyymitNettiAddiktit, toim. huom.)?]

12.15 -13.15. Tästä ajasta ei ole hajuakaan. Olin kaiketi transsissa. Tai ehkä joku hullu professori periferian perukoilta testasi minuun etätyönä uutta muistinmenetyssignaalia.
. [Kohta alan pureskella kynsiäni.]

13.40. Puhun lähemmäs tunnin puhelimessa maaten eteisen lattialla ehkäisten suonikohjuja nostamalla jalat kattoa kohti vasten ovea ja paukuttamalla sitä varsin rytmikkäästi naapurien päivän ratoksi samalla kun pälpätän jotain turhanpäiväistä pulkkamäestä palapeleihin.
. [Jos täällä olisi joku muukin, pureskelisin hänenkin kyntensä]

14.48. Kokeilen taitojani perheenemäntänä marmattamalla pikkuveljelleni hänen syödessään pizzaa siitä että veitsen nuoleminen on epähienoa.
. [Aaargh. Tekisi melkein mieli mennä pimpottamaan yläkerran kaiket yöt irkkaavan n. 45v. naapurin ovikelloa ja kysäistä ihan vain niinkuin ohimennen, että saisikos herran tietokonetta lainata.]

15.11. Istun olohuoneen sohvalla rääppien piparitalon raunioista ranskanpastilleja ja etsien kokonaan talvikonvehdeista tehdystä kranssistamme karkin, josta olisi jäljellä muutakin kuin paperi. Siis onhan paperi kauniin kiiltävä ja siinä on kiva kuvakin, mutta en ole harakka, minulla on suklaanhimo.
. [Keksin tietokoneesta uuden hyödyn: kun on tylsää -toisin sanoen vailla tietokonetta- tulee naposteltua ja lihoo.]

15.25. Selaan jo toisen kerran EasyShopping-lehteä. Ette varmaankaan usko, että vain syömällä yhden Trimbia-tabletin voi laihtua jopa kaksi kiloa! Uskomatonta, mutta totta!
. [Ette varmaankaan usko, että kahden vuorokauden netittömyyden jälkeen olsi valmis jopa lihomaan sen 2 kiloa tunteakseen taas Internetin riemut. Uskomatonta, mutta totta!]

15.49.56. AAAARGH. Kumpa en olisi kuullut tätä. Rakkaasta jopa kolme kuukautta vanhasta tietokoneestamme on kovalevy palasina. Sinne katosivat joka ikinen tiedosto bittiavaruuden mustaan aukkoon. Ja eihän minulla ollut kuin sellaiset yhteensä noin 70 sivua tarinoita ja montakymmentä kansiollista kuvia vuodesta 2003 lähtien.
. [Olen kuollut. Ei, olen ENEMMÄN KUIN KUOLLUT!]

15.50. - (TÄSTÄ ETEENPÄIN SENSUROIN TAPAHTUMAT, KOSKA NE EIVÄT VARSINAISESTI SOVI OPETUSTEKSTIKSI. Sen verran voin kertoa, että tänä aikana äiti harmitteli, ettei meille koskaan oltu hankittu nyrkkeilysäkkiä, minä ehdin toivoa pehmustettua huonetta ja pariasataa posliinilautasta paiskottaviksi ja naapurit luultavasti toivoivat, että olisivat sittenkin ottaneet sen Pernon kolmion, vaikka siinä olikin ne myrkynvihreät astiakaapit ja keltainen vessanpönttö)



Että näin tänään. Kymmenen pistettä, puoli valtakuntaa, papukaijamerkki ja pusu poskelle sille, joka keksii tästä päivästäni jotain positiivista.

Tajusin äsken, että ihan oikeasti tahtoisin olla hyvä ihminen.

Ulkona on paljon lunta. Terassin kaiteen päällä on parikymmentä senttiä ja vaahterantaimi, se joka kasvaa mansikkapenkissämme, on taipunut. Se ei jaksa kantaa sitä taakkaa, jonka talvi sille antoi.
Ei ihmisetkään aina jaksa. Kun vaa'an toisessa päässä on arvostus, maine ja kunnia, saa se ihmiset kiirehtimään. Kaikki tai ei mitään -periaatteella rynnitään elämänarvojen pörssissä omia voittoisia obligaatioita hakemassa, ollaan joko voittajia tai sitten -mikä pahinta- ikuisia häviäjiä.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla. Vai miten se nyt menee. Kuinka paljon parempaa olisi elämä, jos vaa'an toisella puolella keikkuisi rehellisyys, ystävällisyys ja arvo ihmisenä?

Tajusin äsken, että ehkä minä voinkin joskus vielä olla edes melkein hyvä ihminen.

Aika.


''Aika on rahaa'', sanotaan.
''Nyt vauhtia!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello rientää.

''Ei nyt. Nyt ei ole aikaa!'' sanotaan.
''Ei vielä. Kohta.''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello tikittää.

''Ajanhaaskausta'', sanotaan.
''Täysin ajattelematonta!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello kiitää.

Käännä kelloa.
Katso aikaa.
Mitä on aika?




Vielä 6 tuntia ja 45 minuuttia aikaa vuoden 2005 viimeiseen vuorokauteen.
Sen jälkeen taas uusi vuosi. Ja taas. Tunteja, vuorokausia, viikkoja, kuukausia, vuosia. Jatkuvana ajan virtana. Niitä tulee aina uusia.
Jos ei tapahtdu mitään yllättävää?

Kumpa me ihmiset oppisimme ymmärtämään aikaa. Sen ikuisuutta ja katoavaisuutta.
Mennyttä ei saa takaisin, mutta tulevaisuus on aina edessäpäin.

Kasvotonta, persoonatonta massaa.
Kukaan ei erotu joukosta. Kenelläkään ei ole omia mielipiteitä. Kaikki sanat on valmiiksi harkittu. Lukemattomia kliseisiä lauseita, lukemattomia kertoja lausuttu. Ajatuksia, jotka on joku jo kertaalleen ajatellut.
. Loputon maalattujen kasvojen viidakko. Samanlaiset, elottomat silmät, liikkumattomat huulet, valkoinen, virheetön iho.
. Maailma on yhtä suurta lavastetta. Joku jossain hoitelee valaistusta, kirjoittaa käsikirjoituksen. Mikään ei ole niinkuin luulit, mikään ei koskaan tule olemaankaan niin kuin luulit.
. Joku jossain antaa äänettömiä, ikuisia aplodeja esiintyjille lavalla. Esiintyjiä ovat ihmiset. Ihmiset ovat nukkeja.
Tietämättömyys on raskas samettiverho lavan sivuilla.
Epätoivo on kolkko nauru teatterin käytävillä.
Valo on valhetta. Tekovaloa.

Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Ja joku jossain vetelee naruista.
Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Marionettinukkeja vailla omaa tahtoa.
. Ja joku jossain vetelee naruista


Täydellisyys, se oli maailman suurin virhe.

...


Painajaiseni.
Welcome to the Scary Theatre. Welcome to the Nightmare.

Oikeastaan joulu on ohi jo. Aatto, joulupäivä ja tapaninpäivä menivät jo, lahjat on jaettu ja avattu, jouluruoastakin on enää rippeet.
Piparitalo on vielä pystyssä, ja kuusikin tietysti. Ja joulukoristeet, eihän niitä saada pois raahattua kuin vasta loppiaisena, jos silloinkaan. Mutta mikäpä kiire tässä olisi.

. Aatto meni ihan mukavasti. Kotona ja serkkujen luona. Haittapuolina kyllä mainittakoon neljävuotiaan serkun sekavia selittävä leluapina ja lakkaamatta parkuva tai tuhiseva vauvanukke. Koneella en jurikaan ollut, mutta sen verran tunnustan olevani addikti, että pakko oli käydä kommentit tarkastamassa.
Meteorologien joskus marraskuussa lupaamaa valkoista aattoa ei saatu, vettä, vettä ja vettä se sääukko niskaamme heitteli. Mahtoiko joulupukki olla liikkeellä helikopterilla? Tjaa-a, ei tietoa, yhtään pukkia [kuulemma huhupuheiden mukaan vale-sellaisia, mutta ehei, eihän se voi olla mahdollista! Vai voiko muka?] ei liikenteessä näkynyt, saati sitten rekeä tai helikopteriakaan.
. Joulupäivänä ei mitään uutta auringon [joka taisi kyllä olla piilossa pilvien takana...] alla. Sitä samaa mitä nyt yleensäkin joulupäivänä tehdään. Suklaansyöntiä ja sen sellaista.
. Eilen tapaninpäivänäkään ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtumaa. Onnistuin kyllä puhumaan kaksi maratoonipuhelua, ensimmäinen 1.35.46 tai jotain vastaavaa ja toinenkin reippaasti yli tunnin.

Juuri kun luuli pääsevänsä jouluostoshässäkästä, tipahtaakin keskelle välipäiväalennusmyyntejä, joissa kuusikymppiset mammat taistelevat kynsin, hampain ja käsilaukuin turkishatut päässä siitä viimeisestä kukkakuosisesta muumimamman kauppakäsilaukusta. [hinnasta pois huimat -20%]
Itsekin ajattelin sinne alennusmyynteihin tänään uskaltautua. Ja ehkä huomennakin. Ja miksei perjatainakin... Sulaudun varmastikin sinne mammaparveen kirkkaanvihreän kolmiohuivini ja raidallisten tennareideni ansiosta.
. Tunnustaudun innokkaaksi shoppailijaksi, silloin kun tilillä sattuu katetta löytymään. Taistelkaamme, siskot ja veljet, budjetin romahtamista vastaan alennusmyynneissä niska limassa kyynärpäätaktiikkaa hyödyntäen!

PERUSKOULUN VIIMEINEN JOULUKIRKKO. MENI JO.

Nyt alkaa pikkuisen olla joulufiiliskin. Ihan vähän siis.

Viimeiset pari viikkoa eivät olleet mitenkään parhaimpia, nyt on taas vähän parempi mieliala. Ehkä se siihen joulunodotukseenkin vaikutti. Yleensä olen jo heti joulukuun alussa ollut ihan innoissani ja varmaan ensimmäiset piparitkin leivottu jo marraskuun lopulla.
. Nyt joulua ei enää edes kovinkaan odota. Nytkin sellainen olo, että voisi hyvin mennä maanantaina kouluun ilman tietoakaan mistää joululomasta. Jatkaa arkea ihan normaalista. Ihan kuin olisi tavallinen marraskuun päivä.
. Ehkä joulusta on tullut massaa. Ehkä sitä ei odotakaan enää niin paljon kun on sen saman jo neljätoista vuotta kokenut. Huominen jouluaatto on sitten viidestoista. Mietin vain, että millaiselta se joulu tuntuu sitten neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä?
. Ei niitä lahjojakaan enää niin kaipaa. Kukapa ei olisi pienempänä halunnut juuri sitä ''kaalimaan kakaraa'' kun ''kaikilla muillakin on.'' Nyt oikeastaan on kivempaa antaa niitä lahjoja toisille. Tai no, en väitä, ettei olisi kivaa saada lahjoja itsekin...

Kahdeksan päivää vielä vuotta 2005 jäljellä. Siten tulee uusi vuosi [ja kuudet kujeet ;)]. Itselläni on jo yksi uudenvuodenlupauskin: Pitää muistaa heti silloin maanantaina 9.1.2006 onnitella erästä henkilöä ennätyksestä.

''ONNEKSI OLKOON ARVOISA OPETTAJA TEITTE ENNÄTYKSEN!''
:'D

Jalat kipeät. Selkä kipeä painavasta repusta.

Kyllä jouluostoksilla käyminen on sitten rankkaa.
Ihmisvilinässä tönivät muumimamma-käsilaukku-mummot Stockmannilla, paketointijonot, kassajonot, vessajonot, lahjojen kanssa tuskailu ja täsmällinen ostosten budjetointi heräteostosten varalta. Siinä muutama shoppailun huonommista puolista.
. Jouluaika saa ihmiset liikkeelle sankoin joukoin, vauvasta vaariin. Kaupoissa raikuvat joululaulut. Kilometrin pituiset jonot joka ikiseen paikkaa. Tungosta, ruuhkaa ja laumoittain äitejä ja isiä ostelemassa pikkuenkeleilleen ties mitä roinaa. Siitä se oikea jouluostosfiilis syntyy.
. Olen aina rakastanut ostelemista. Olen parantumaton materialisti, jos kyse on vaatteista ja kengistä. Ja koruista. Ja huiveista. Ja sisustustavaroista. Ja ja ja -
. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Tänään siis ravasin Rousiin kanssa kaupoissa hiki hatussa joululahjoja etsimässä. Ja nyt olisi sitten joulukorttien [kyllä, noudatan taas perinnettäni ja teen itse. Aina lupaan kesäkuussa että ''nyt tänä jouluna teen kortit ajoissa''. Mutta kuinkas kävikään.] ja paketoimisen vuoro.

Joulu on yhtä kulutusjuhlaa.
Mutta miksi valittaa, kun kuluttaminen on niin kivaa?