IRC-Galleria

En oo varma, ketkä sano mitäkin. Jos muistat sanoneesi jonkun, minkä olen kirjoittanut tänne, sano vaan, nii laitan sun nimen siihen eteen : D

Ope: Ja täällä on variksenmarjoja
Joku: Missä on varis?

Meri: Mitä nää on?
Ope: Raakoja mustikoita.. *Huoh*
Meri: Voiks niitä syödä?
Ope: No voi siis, mutta.. * Kääntää selkänsä *
Meri: Namm. Se oli aika hyvää
Ope: Etkai sä oikeesti syöny sitä
Meri: Nojoo?
Ope: Aijaa. Se oli kyllä vasta mustikan kukka
Meri: SÖINKS MÄ KUKAN?

Ope: Mikä lintu täällä laulaa?
Meri: Kilautetaan Hemulille!!

Meri: * Kaivaa multaa kepillä * Tääl on pähkinä
Ope: Ei varmana oo pähkinää
Joku 1: On se
Joku 2: Ihan varmasti on pähkinä
Ope: Älkää syökö sitä sitten, se on joku papana..
Joku 1 & Joku 2 & Meri: SE ON PÄHKINÄ!

Meri: Onks tääl karhuja? ..
Joku: Susia?..

"Mä en tajuu miks mä suostuin tähän.."
"Tää tukka tippuu kokoajan"
"Mä kuolen näiden korkkisten kanssa"
"ET SIT pussaa mua."
"Mitä jos se tunnistaa mut..?"

<3

Poikapeikkotyttötiikeri

Mitä HEMMETTIÄ?!

Toivottavasti tää on vaan joku vitsi, et Oona, Miro, Joonatan ois kaikki kolme lähös : oo

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan jäädä elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita, vain läpikulkumatkalla.
Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan. Antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan,
sinä saat pitää ikuisesti

Päättymätön uni (Sofian Nk.)

Close your eyes, so many days go by
Easy to find what's wrong, harder to find what's right

Hypin tanssilattialla kuin sekopää, kirkkaat, räikeät värit vilkkuvat silmissäni ja tuntuu siltä, kuin musta tanssilattia kallistuisi aina välillä oikealle ja vasemmalle. Musiikki on mun mielestä suoraansanottuna laittoman kovalla, koska tuntuu siltä, että se lävistäisi pikkuhiljaa tärykalvon, mutta mä en välitä, mä vaan oon. Mä oon yksin, saan sääliviä katseita. Otan pitkän hörpyn kaljapullostani. Ehkä nyt ois aika kertoa jotain. Mulla oli ongelmia, mutta niiden piti olla ohi, kun mä muutin Helsinkiin mummin luokse, sain ystäviä ja mikä tärkeintä, sen oman rakkaimpani. Kun mun Romeoni sitten lähti, jättäen mut kadulle yksin itkemään, tuntui, että siitä ne vaikeudet vasta alkoi mulla ja tässä on tulos. Mä en välitä enään mistään, mun elämän tähtihetket on perjantaihumala ja se tunne, kun meinaa kokoajan mennä jalat alta. Ihan kuin tää mun koko elämäni Romeon jälkeen ois pelkkää unta, koska ilman sitä mä en tunne eläväni. Tää on kai sellainen loputon uni, koska ilmeisesti Romeo ei oo palaamassa, eihän se tiedä, miten huonossa jamassa mä oon. Faija ja Ilona, sekä mummi on oikeesti musta tosi huolissaan, mutta ei nekään ehdi mun perään kokoajan. Faija on yrittänyt puhua mua takaisin laitokseen, todellakin vaan puhua, ei käyttänyt väkivaltaisia otteita. Mummi ja faija on itse molemmat päässeet irti alkoholista, mutta jos se olisikin mun ainoa ongelma, nimittäin alkoholi ja sen suunnaton määrä. Vaan ei ole. Mä oon alkanut käyttään sellasia jännejä nappeja, valkoisia, ne saa mun mielen aina paremmaksi ja ne saa nauramaan, vaikka mitään hauskaa ei tapahtuis. Ne saa mut tuntemaan olon ihan rennoksi ja se tunne on ihanaa. Mä en ole varma, mikä biisi kajareista tällä hetkellä paukuttaa, eikä se oikeastaan edes kiinnosta mua.
- Moi, kuulen äänen takaatani ja pyörähdän ympäri, pyörähtäen pari kertaa tasajaloin lattialla, ennen kuin saan näkökenttääni, sumeaan sellaisen sinisilmäisen ja ruskeahiuksisen pojan, hetken pähkäilyn jälkeen mä ymmärrän, etten ole koskaan ennen tavannut tuota. Tää on kanssa hyvä juttu, kun käyttää alkoholia ja nappeja, liikkuu bileissä saa seuraa, samanlaista seuraa, sellaista joka ei tuomitse. Vaikka mä oon varma, että Romeokaan ei tuomitsis mua, se ei koskaan vois vaan tehdä niin. Eikä mummi, faija tai Ilonakaan oo mua tuominnut, ne ajattelee vaan kokoajan mun parasta ja mä tiedän sen kyllä. Joten miksi mun täytyy aina töpätä?
- Heeij, vastaan ylipirteällä, korkealla äänellä ja naurahdan, suklaanruskeat silmäni käyvät tiuhaan tahtiin uudelleen ja uudelleen läpi pojan vartaloa, mutten saa oikein mitään tolkkua. Mä en yhtään vielä tiedä, mistä herään aamulla, mutta en ainakaan kotoa. Se nyt on varmaa, että mä en koskaan tässä kunnossa mene kotiin. Mua hieman oksettaa ja pyörryttää, kun tää paikka tuntuu pyörivän mun alla, mutta mä en välitä, vaan jatkan hullua hyppelemistäni, joka ei muuten ainakaan mun oloa auta.
- Mä oon Rasmus. Entäs sä? Poika kysyy, tähtään sitten silmäni tuohon. Hetkeksi alan miettimään ensin sitä nimeä, mielessäni alkaa näkyä tuttuja kuvia. Rasmus. Se on Rasmus. Poika, joka karkotettiin tai miten vaan, erotettiin Helsingin Ylä-Asteelta, silloin kun mä olin vielä. Se kundi, jota mä pidin salaa idolinani ja jonka jengiin mä kuuluin. Katson tuon hurmaavaa hymyä ja alan sitten pohtimaan, oliko poika kenties mahtanut kysyä minulta jotain. No olihan se, nimeäni. Taas uusi hiljaisuus, kun jään miettimään, mikä se nimeni mahtoi ollakkaan.
- Oona. Eieieieeeiieiikä, kun Sofia, Sofia niin Salinin Sofia, moro Rasse! Naurahdan ylipirteästi, poika ei näytä lainkaan yllättyneeltä, joten musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että tuo on tunnistanut mut alusta lähtien ja halunnut vaan vähän jäynätä kertomalla nimensä. Huokaan hieman, sipaisten lyhyitä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltani ja naurahtaen hiljaa, mutristaen huuliani ja hörpäten mun oluestani, vetäen samalla yhden napin mun kehooni.

Say goodbye, as we dance with the devil tonight
Don't you dare look at him in the eye, as we dance with the devil tonight?

- No, Salinin Sofia.. Voitas mennä mun luokse jatkoille, kun mä nykyään asun yksin, opiskelijakämpässä. Mut tuuks sä eka tanssimaan? Tuo utelee, pienesti virnistäen. Kuulen korvissai biisin vaihtuvan johonkin hitaampaan, nimittäin Päivi Lepistön kappaleeseen Yöperhonen. Mä en tosin tunnista sitä kappaletta, kun oon sen verran sekasin, mutta nyökkään innokkaasti Rasmukselle. Tuo ottaa kädestäni kiinni ja taluttaa mut muiden läpi tanssilattialle, laittaen toisen kätensä mun olkapäälle ja toisen kietoen mun selkäni taakse. Heittäydyn nopeasti pojan selkään, kietoen ohuet käteni tuon niskan taakse, yrittäen pitää katseeni pojan silmissä, vaikka lattia täriseekin alla. Otan pitkiä, uskaliaita askelia ja lopulta painaudun poikaa vasten, sulkien silmäni ja ujuttaen käteni hieman alemmas, Rasmuksen selälle. Toivon, että tää tunne pysyis. Siinä on jotain erilaista. Ei pelkkää alkoholia ja nappeja, vaan jotain muutakin, joku aito tunne. Pudistan päätäni, mitä mä taas sekoilen? Alkoholi ja napit on mun maailmassa maailman aidoimpia tunteita, toisena tulee vasta viha, suru ja rakkaus. Rakkaus? Se sana vihloo mun sydäntä hyvin lujaa, koska Romeon piti olla se mun ikioma rakkaus, ikuisesti, mutta nyt mä en enään näe sitä, mä näen vaan Rasmuksen, tai en näe, vaan tunnen tuon lähelläni, tunnen tuon tuoksun. Tässä mun paikkani on.
- Joko me Sofia mennään? Rasmus kuiskaa mun korvaan. Menen hieman kauemmaksi ja katson poikaa, nyökäten ja horjahtaen taaksepäin, onnistuen vetämään nurin ja tiputtamaan yhden siideritölkinkin. Pian mä istun lattialla, hämmästyneen ja kylmähkön iloisesti. Musta ei kukaan ota selvää. Päälläni on musta hame, punavalko ruudullinen huppari ja mustat kengät. Rasmus ojentaa mulle kätensä ja nostaa mut ylös. Huokaan syvään hiljaa ja kohotan katseeni Rasmuksen silmiin, tuo katsoo mua takaisin ja pitää kädestäni kiinni.
- Kiitos, kuiskaan, vaikken ole edes varma, kuuleeko poika tuota, tuskin, koska ainakin mun korville täällä on ihan räjähdyttävän luja meteli, Poika hymyilee vaan ja nyökkää vastaukseksi, silloin tajuan pojan ainakin ymmärtäneen mun sanat. Tuo kääntyy vierelleni, työntää toisen käsistä taskuunsa ja kietoo toisen mun niskani taakse.
- Lähdetään, kuulen tuon sanovan, tai en kuule, mutta näen sen sanan tuon huulilla, nyökkään ja hieman hoiperdellen lähden kulkemaan kohti ovea. En pysyisi edes pystyssä, ellei Rasmus pitäis kättään mun selällä, pitäen mua lähellä itseään ja kiinni kyljestäni hellästi, etten mä kaadu maahan. Me ollaan varmaan aika hyvän-näkösiä yhdessä, itse en oikein voi sanoa siihen juuta, enkä jaata, kun en tiedä. Vihdoin poika avaa oven ja mä tunnen kasvoillani viileän ilman, onhan nyt jouluaatto, sen mä vielä sentään tiedän, vaikka tosi vähän elämästä nykyään enään tiedän, omastani en lainkaan. Katson taivaalle, sataa lumihiutaleita, mun pää notkahtelee hieman edestakaisin, Rasmus silittää mun hiuksia hiljaa, painan kävellessäni tuon olkapäälle pääni ja huokaan hieman, tuntuu, että mun jalat ei kanna enään lainkaan, ne on ihan vetelät ja hellästi poika suunnilleen joutuu työntämään minua eteenpäin.
- Anteeksh hei.. Mä oon sulle vaan vaivaks, nyyhkäisen yhtäkkiä voimakkaasti ja tärisen hieman, täällä on kylmä. Nahkatakissa viihtyvä Rasmus vetää minut vaan lähemmäs itseään, asettaen osan nahkatakistaan munkin päälle, se lämmittää kyllä. En uskalla edes katsoa poikaan, en tahdo nähdä, minkälainen halveksiva ja vihainen ilme tuon kasvoja koristaisi, mutta pystyn pääni sisällä kuvittelemaan sen.
- Älä pyydä anteeks multa mitään, Sofia. Sä et todellakaan oo vaivaks, on vaan kiva, että sä oot siinä. Yksinelo on välillä aika ankeeta, kuulen pehmeän äänen korvissani, kun me kävellään sitä asfalttitietä eteenpäin, yöllä, ihan kahdestaan.

Another night, another demise,
Cadaverous wind blowing cold as ice.
I'll let the wind blow out the light,
'Cause it gets more painful every time I die.

- Noniin, Sofia. Tästä käännytään, poika sanoo hellästi, kääntyen ja mä raahaudun tuon mukana vaan eteenpäin, enkä enään edes ruskeilla silmilläni erota kunnolla ääriviivoja, vaikka mä tunnen silti eläväni edelleen. Tai en tunne eläväni, musta tuntuu, että mä olen pitkään ollut vaan joku muu, se oikea Sofia Salin on tainnut kuolla jo aikoja sitten, Romeo Aro tappoi sen sydämen, se on niin totta. Mua ei oikeastaan edes väsytä.
- Rappunen, kuulen äänen korvassani ja hetkeksi pysähdyn kelaamaan, että joo, mikäs helvetti? Vihdoin saan jalkojani ominavuin hieman liikkeelle, kohottaen toisen jalkani ja nostaen sen, laskien sitten seuraavalle tasolle, omakotitalon terassille ja tunnen painon allani pettävän, römähdän siihen terassille, en tunne mitään, tuijotan vaan eteeni, ruskeilla silmilläni. Onko tää todella sitä mitä mä haluan? Näin käy jokaikinen ilta, siksi mä aina herään mistä herään. Mutta nyt yritän kovasti tässä muistaa, että en ole tällä hetkellä yksin, mä en ole yksin tässä maailmassa. Rasmus kietoo vahvat kätensä mun vatsan ympärille ja nostaa mut seisomaan, en tunne mitään painoa, tuntuu, kun mulla ei jalkoja edes olisi, se ei todellakaan johdu Rasmuksesta, vaan kylmyydestä, alkoholista ja napeista. Poika avaa oven, taluttaen mut sisään ja riisuen vaatteensa, sen jälkeen tuo nappaa mut syliinsä ja vetää hellästi pois mustat kenkäni.
- Mennääs nukkumaan, poika kuiskaa mun korvaan, kai se tajuaa mun olotilan. Poika pitää mua vahvoilla käsivarsillaan ja tunnen pienen lämmöntuikahduksen ,kuin mä olisin perhonen, joka ois valmis kuolemaan tähän. Tosin mä oon jo aikoja sitten kuollut. Poika liikkuu, taitavasti ja sulavasti eteenpäin, katselen tuon aika harmahkoja kasvoja, joka johtuu siitä, etten näe tällä hetkellä kunnolla. Poika laskee mut pehmeälle alustalle, ilmeisesti sängylleen ja istuu mun viereen.
- Haluut sä jotain, ennen kun me ruvetaan nukkumaan? Poika kysyy multa, tytöltä, joka tuntee kokoajan hirveää läheisyydenkaipuuta, suunnatonta lämmöntunnetta, jota mulla ei kertaakaan ole ollut kenenkään kanssa, Romeon lähdön jälkeen. Silti mun oloni on edelleen ihan kuollut, ihan kun mä en itse päättäis, mitä mä teen. Huokaan hieman ja käännän päätäni raskaasti, kääntyen katsomaan Rasmuksen huolehtivaisia, helliä kasvoja. Se on muuttunut, se ei ole enään sellainen kovis kuin aikoinaan, tai sitten se vaan esitti suurempaa silloin. Sen mä tiedän, että Rasmus ja Jasmin eros jo aikoja sitten, en mäkään hetkeekään poikana kestäis Jasminia ja sen narinaa jokatoisesta asiasta. Naurahdan hieman .
- Haluun joo. Tätä, vastaan enempää miettimättä, tuon kasvoni pojan lähelle ja painan suudelman sitten tuon huulille, kuinka mä olenkaan tätä hetkeä kaivannut. Yleensä joku jätkä on vaan bongannut mut bileistä, kantanut tuntemattoman tytön kotiinsa ja raiskannut, niin on käynyt lukemattomia kertoja, enkä mä oo ees pystynyt puolustautumaan, mutta nyt haluan itse tätä.
- Oot sä varma? Rasmus kysyy, katsoen mua, ennen kuin vastaisi suudelmaansa. Hetken kelaan. Varma? No tottakai mä olen. Nyökkään itsepäisenä , Rasmus tulee hieman lähemmäs mua ja painaa suudelman huulilleni, maistan tuon kosteat, omenanmakuiset huulet, kun poika on kai omenasiideriä viimeksi juonut. Suutelen pojan kanssa, tuo vetää mut ihan lähelleen ja jatkaa suudelmaa, kapuan istumaan tuon syliin haparoiden ja jatkan suudelmaa, ujuttaen käteni tuon paidan alle.
- Ei Sofia. Mä en halua, että sä teet ton nyt. Sä saat tehdä ton selvinpäin, koska mä en tahdo sun joutuvan katumaan. Anteeks. Ei johdu susta. Ollaan nyt tässä vaan. Mut ei seksiä, okei? Rasmus puhuu edelleen sillä hellällä äänellään, petyn hieman, mutta uskon ja nyökkään, painaen uudelleen suudelman pojan huulille, johon tuo vastaa. Suljen silmäni ja tunnen kallistuvan hieman kauemmas tuon sylistä, äkisti Rasmus kietoo kätensä mun ympärille, ennenkuin mä tipahtaisin kovalle lattialle. Tuo pitää musta voimakkaasti, muttei kivuliaasti kiinni ja vetää mut aivan lähelleen. Kiedon käteni tuon niskan taakse epätoivoisena suudelmaa jatkaen, esittäen näin, että Rasmus todellakin on mun viimeinen vaihtoehto enään. Mä en tapani mukaan taaskaan mieti mitä teen, mutta toivottavasti Rasmus ei vihais mua, kun mä herään. Nousen tuon syliin sitten, povilleni ja jatkan sitä suudelmaa, tunnen, miten poika kallistuu taaemmas, käyden makaamaan sängylleen, käyn tuon päälle ja jatkan suudelmaa.
- Käydään ulkona. Terassilla vaan? Poika ehdottaa, kai tuo tajuaa, että mun ei kannattais tässä tilanteessa tehdä mitään harkitsematonta, tai sitten se haluaa nähdä joulun taikaa ulkona. Nyökkään, poika pyytää mua odottamaan. Jään istumaan hiljaa siihen sängylle, edelleenkään mitään jaloissa tuntematta, sama kuvio on toistunut joka ilta, paitsi että kukaan ei oo välittänyt musta, tai siitä, missä kunnossa mä oon.

I've been sleeping a 1000 years it seems
I've got to open my eyes to everything

Pian poika palaa, hymyillen hieman ja vetäen mulle kengät jalkaan, nostaen mut jälleen syliinsä ja kävellen parvekkeelle. Siellä on ihanan viileää, näen peiton kaksi peittoa ja pari tyynyä. Poika istuttaa mut toisen peiton päälle, istuu itse viereen ja vetää toisen peitoista meidän ylle, tunnen ihanan lämmön vihdoin ihollani. Katselen sitten ylös. Lunta sataa, se on niin kaunista. Huokaan syvään, henkäisten vähän huulillani. Rasmus kietoo toisen käsistään mun olkapäille, katsoen myös taivaaseen. Kun tunnen tuon kosketuksen, pyörähdän katsomaan poikaa.
- Kiitos. Sä saatoit just pelastaa mun hengen, sanon hiljaa, vaikka edelleen tuntuu siltä, että olisin kuollut, mutta ehkä mun elämä alkaa palaamaan hiljalleen. Sitä mä ainakin parhaillani toivon, taas. Rasmus vois olla se ihminen, joka mut saa taas elämään ja pienen liekin palaamaan mun sydämessäni, ehkä se on juuri se. Katsahdan poikaan.
- Mä tein sen mielelläni. Mä en halua, että sä joudut enään koskaan kärsimään. Sä oot mun elämän valopilkku, poika vastaa, samenttisella äänellään. Painaudun poikaa vasten ja katson tuon silmiä, ne ovat loppujenlopuksi suunnilleen okranruskeat, kun nyt tarkkaan katselen. Painan sitten suudelman jälleen pojan huulille, tuo vastaa siihen samantien ja jatkaa suudelmaa. Rasmus taisi päästää mut sen maailmaan, se on ensimmäinen kundi, joka sen on pitkään aikaan tehnyt, viimein. Kamalan pitkään olen odottanut sitä pelastajaa ja nyt tunnen, että tää päättymätön uni onkin ihan kaunis.

Don't let me die here
There must be something more.
Bring me to life.

I need a miracle (Miian Nk.)

Show me the angel I saw in your eyes
'Fill my last desire and the next stop's paradise

Istun hiljaa pyörätuolissa, kun Saku työntää sitä takanani. Haikeasti hymyilevät, surumieliset kasvoni tuijottavat eteenpäin, syysillassa. Tuuli paiskoo lehtiä pois puista ja liehuttaa mun tummanpunaisia hiuksia ilmassa, annan tuulen leikkiä kasvoillani. Kuulen tasaista hengitystä takaatani.
- Mitä sä mietit? Kysyn Sakulta. Me yritetään kai molemmat olla normaaleita, mutta se ei vaan onnistu. Aina se tunkee jostain esille, se ei koskaan katoa, mä tarvitsisin ihmeen, jotta voisin parantua. Mulla on pahanlaatuinen aivokasvain, eikä enään kauaa elinaikaa. Miksei vois mennä Sakun kanssa Paratiisiin, jossa ketään ei koskaan sattui? Miksi kaikki pitää tehdä näin vaikeaksi? En tiedä vielä, tuskin koskaan saankaan tietää.
- Sitä, jos sä kuolet, Saku vastaa, pysähtyen samalla. Hieman sävähtäen käännän siniset silmäni taaksepäin, kohdaten itseni tuijottamasta ruskeita, surumielisen surullisia nappisilmiä, sekä tummia, sekaisin olevia hiuksia. Puren huultani, antaen tuulen riepotella kasvoillani. Saku katsoo hetken tummaa tähtitaivasta, uskaltamatta kai heti vilkaista muhun. Lopulta poika silti kääntää katseesa mun silmiin.
- Mä en kestäis sitä. Mä. Mä pelkään oikeesti, että mä teen jotain, jos sä kuolet. Joka ilta mua pelottaa mennä nukkumaan, kun mä ajattelen, ettet sä aamulla enään hengittäis mun vieressä. Aina on jotain, mitä mä voisin tehdä, mut ikinä en siltikään tiedä, mitä tehdä. Sulla pitäis olla tässä vaikeeta, vaikka sä tunnut olevan se vahvempi osapuoli. Mun pitäs kuunnella sua, eikä sun vaan jatkuvasti mua. Eks sua pelota? Saku katsoo mua silmiin. Katson takaisin silmiin ja mietin sitä kysymystä. Pelota? Ei. Ei mua pelota.
- Kuolema on vaan asia, joka ihmisen pitää hyväksyä. Saku-rakas, me kaikki lähdetään täältä maapallolta joskus. Pian saattaa olla mun vuoro. Mutta mua ei pelota, koska taivaassa ei koskaan oo kipua, ja siellä portilla on monia rakkaita vastassa. Äiti pitää musta huolta, niin kauan että sä löydät ties takasin mun luo. Ei hetkeäkään, etten mä taivaassa ajattelis sua. En mä kuole, mä vaan muutan korkeuksiin ja musta tulee suojelusenkeli, mä selitän hitaasti, ääni hieman hiljaisena ja näen Sakun poskea pitkin vuotavan kuuman kyyneleen, tunnen omienkin silmieni kyyneltyvän, Saku kävelee mun eteeni, kyykistyen.
- Mun oma kaunis Miia enkelini, tuo kuiskaa, kasvot lähellä mua. Kurottaudun kohti poikaa sitten, tuntien pian ne tutut, ihanat, vahvat huulet huulillani. Suutelen poikaa, tuo käy polvilleen märälle asfaltille ja kietoo kätensä mun ympärille, vettä sataa. Kiedon käteni Sakun ympärille, jatkaen sitten suudelmaa tuon kanssa, intohimoisena. Jos tää ois viimeinen suudelma, jos tää ois viimeinen kosketus, toivon sen olevan juuri tälläinen. Annan veden tipahdella punaisiin hiuksiini, Saku valuttaa käsiään alaspäin mun selällä, hieman, sen verran kuin vain suinkin pystyn mä kurottaudun poikaa kohti, jotta tuo saa tilaa käsilleen. Pidän voimakkaasti kiinni Sakusta, tietäen, ettei tuo koskaan satuttaisi mua. Poika kietoo toisen kätensä mun niskan taakse, toisen jalkojen alle ja nostaa mut hellästi ilmaan. Sävähdän hieman, koska en oo aikoihin ollut ylhäällä pyörätuolissa, paitsi nukkuessa ja vessassa. Saku pitää mua tukevasti sylissään, kun suutelee, haron tuon ruskeita hiuksia. Sen jälkeen poika vetää mut itseään vasten, kannatellen jaloista ja selästä. Katson tuon olkapään yli, hymähtäen hiljaa. Pian poika laskee mut takaisin tuoliin ja me jatketaan matkaa.
- Mä oon aina rakastanu syksyä. Sillon, ku oli tollasia ihania, isoja lehtikasoja, me aina hypittiin niissä, me kaikki. Kirkkaan väristen lehtien seassa, eikä me välitetty, että ei oltu enään leikki-iässä. Meillä oli niin hauskaa, hymähdän haikeana ja katson yhtä lehtikasaa, jossa on erivärisiä, kirkkaita haavan- ja muidenkin lehtiä. Huokaan hiljaa.
- Niin. Me. Minä, Sinä, Silja ja Kalle, poika hymähtää, suunnaten sitten lehtikasaa kohti. Tuo pysähtyy siihen, nappaa mut syliinsä ja hyppää kasaan. Kiljaisen, alkaen sitten nauraa iloisena, kun Saku pomppii lehtikasassa myös nauraen, minä sylissään. Kurkotan käsiäni kohti taivasta, antaen tuulen leikitellä punaisilla hiuksillani, nauran.
- Kaatuu, kaatuu, Saku nurisee nauraen, tunnen, miten tuo alkaa kaatumaan taaksepäin, kohti pehmeää kasaa. Nauran, pitäen tiukasti käsiäni pojan ympärillä, pian tuo tömähtää kasaan ja pari lehteä lehahtaa ilmaan, mä tömähdän pojan kainaloon, parin lehden lehahtaessa ilmaan ja yhden pysähtyessä kasvoilleni. Otan sen sormieni väliin ja jään katselemaan kirkkaanpunaista lehteä, kunnes päästän sen menemään. Nauran vielä hetken.
- Mulla ei oo pitkään aikaan ollut noin hauskaa, kuin äsken. Kiitos, Saku, sanon, pyörähtäen katsomaan pojan suklaanruskeita silmiä. Hymyilen hieman, kuten poikakin tekee, tuo nyökkää mulle. Siirrän katseeni sitten taivaaseen ja tähtiin, ajatellen, että mun äiti, Liisa ois yksi niistä. Varmasti se onkin ja pian mä ehkä liittyisin sen seuraan.
- Aina, kun mä katon tota taivasta, jos sä kuolet, niin sun kuoleman jälkeen.. Aina mä muistan, että sulla on kaikki hyvin, että sä sieltä kattelet enkelinä, Saku sanoo, haikeus, mutta samalla onnellisuus äänessään.

Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta
Suojasit syliin, pahoilta unilta
Kirjoitit selkään mua aina rakastat
Vaikka mä oon niin rikki ja sekaisin

- Nii. Katon, että mitäs se Salinin Saku taas siellä sählää. Miten mä voin olla varma, et sä pärjäät? Kysyn huolissani. Saku on oikee sähläyksen, säätämisen ja ongelmien keräämisen mestari. Kun Sakun näkee kävelemässä kadulla, on yleistä, että sen perässä seuraa 20 näkymätöntä ongelmaa vainoamassa. Mutta Saku pärjää, se osaa vetää itsensä pinteestä pois, yleensä. Saku on tehnyt munkin eteen niin paljon uhrauksia, etten mä oikeesti millään, koskaan pysty kiittään sitä kaikesta. Me maataan yhä siellä lehtien keskellä, poika ottaa mua kädestä. Katson tuota syvälle silmiin.
- No kyllähän sä nyt mut tunnet! Miia-kulta. Mä oon sählänny aina ja tuun sähläämään jatkossaki. Mut mä pärjään, Saku sanoo, katsoen mua pitkään niillä ihanilla, suklaanruskeilla, syötävänsulosiilla silmillään. Nyökkään hiljaa. Katon noita ruskeita silmiä ja haaveilen. Miltä se tuntuis, kun me istutaan Sakun kanssa pilven reunalla ja katteltas alas, rakastuneina. Huokaan hieman ja pidän tuota kädestä.
- Muistat sä, kun me istuttiin kalliolla? Juteltiin ja vaan oltiin? Kysyn huokaisten. Saku katsoo mua, nostaen mut syliinsä, vieden tuoliin ja kärräten sen äkkiä rannalle. Katson poikaa, päätäni pudistaen, ei voi olla yhtä ihanaa. Tuo nostaa minut, istuttaen viereensä kalliolle. Katson veteen, hymyillen. Huokaan syvään, nojautuen Sakuun. Mä suljen silmäni, tuntien, että oon turvassa. Tiedän, ettei tätä jatkuis kauaa, mä en saisi olla onnellinen kovinkaan pitkään. Mutta mä voin ainakin nähdä Sakun taivaasta, aina kun mä haluan.
- Sähän tiiät mun pahimman pelon? Sen, että mä pelkään pimeää? Kysyn ja katsahdan Sakuun, tuo nyökkää, hieman hämillään. Mulla on aina ollut sama pelko, pimeänpelko, mutta nyt sekin on haihtunut. Mä jaksan uskoa hyvään, elävään, taivaaseen, siihen kauniiseen paikkaan. Musta tuntuu, että Sakun läsnäolo on tainnut saada mussa ihmeitä aikaan.
- En enään pelkää pimeää, kun kanssani sä oot, sanon. Huomaan pojan silmien kyyneltyvän. Tuo silittelee mun punaisia hiuksia ja kuiskii kauniita sanoja korvaan, tuijotan eteeni, hymyillen hieman. Mä lähtisin ehkä pian pois, mutta se ei tarkoittas lopullista eroa. Vielä me tavataan joskus taivaassa. Huokaan hiljaa, pitäen sinisiä silmiäni auki, en oikeastaan oo edes väsynyt. Mulla on Saku vieressä. Se riittää, pitämään kaiken loitolla. Painajaisetkin.

Mä tahdoin jäädä sun luo, mä tahdoin jäädä sun luo
Sä tiesit, mä pelkään pimeää
Sä tiesit mä pelkään, että yksin jään
Mä tahdoin hengittää sua, mä tahdoin hengittää sua

8DD

*Oona ja Salla tekevät kaikessa rauhassa jotain ruokaa(?) kotonansa, sisään rynnistää humalainen Miro*
Miro: "Hei jos teil on joku ongelma, nii kysykää tält kaverilt tässä" *Puhuu itsestään*
Salla: "Siis sä oot kännissä ku käki"
*Jolloin Miro repeää*
Miro: "KUKKUU!" *Huudahtaa ylipirteästi ja naureskellen*
Oona: "Miten sä oot tossa kunnossa?!" *Erittäin kiukkuinen äänensävy..*
Miro: *Repeää* "Tossa tuli otettua vähän kuppia faijas kanssa!"
Salla: "Siis onko Kari juottanu sut?!"
Miro: "Jep. Oli perinteinen meininki. Oli kaljaa, sit oli olutta ja kossua ja..." *Luettelee siinä rauhassa istuesssaan*
Oona: "Missä faija on?! Nyt tää saa riittää!!"
Miro: *Kattelee ympärilleen* "No saunassa kai?"
Oona: "Se yrittää taa sabotoida SUN JA MUN VÄLEJÄ!" *Oona selventää tilanteen, Miro jää pöytään hämmästelemään*
Miro: "Noooo!! Sinuna en kyllä menis!"
Salla: "Ehkä on ihan hyvä, että Oona menee laittaa isänsä ojennukseen.."
Miro: "NO EHÄN MÄ NY SITÄ! Mutku ei se Kari jääny sinne yksin...." *Miro repeilee*

<3 Rakastan tätä ohjelmaa. . . : D