IRC-Galleria

Viime yönä olin töissä Jankassa. Mutta mutta. Koko myymälä näytti erilaiselta, ja kaikki tuotteet olivat ihan ihmepaikoissa. No siitä ei sen enempää, mutta sitten aivan yhtäkkiä herrat Gahan, Gore ja Fletcher ja jotain statisteja pölähti myymälään. Kyseessä oli jonkinnäköinen harjoitus, koska seuraavana päivänä herrojen oli tarkoitus kuvata musiikkivideo minun työpaikallani.

Martin Gore haahuili ympäri myymälää, ja oli yllättäen livenä pitkä mies. Hiippailin pitkin hyllyjä, ja seurasin varjona miehen temppuja täysin pöllämystyneenä siitä, että mies tosiaankin oli oikeasti siinä. Outoa, jota en kuitenkaan juuri ihmetellyt, oli se, että miehen pää kasvoi ja kutistui koko ajan. Martin näytti nuorelta. Sanoisinki, että Ultran aikaiselta. Hiuksia oli, mutta ne oli leikattu, ootas ku muistelen. Siten kuin Fletchillä on Devotionalilla!!!! Oho. Ja ne oli saman värisetki. Jossain vaiheessa herra jutteli minulle jotain, ja änkytin jotakin vastaukseksi. Martin vetäytyi takaisin pukuhuoneeseen, ja minä ihmettelin, että kuinkahan käsittämättömän pitkä Dave on, kun Martinkin kerran oli noin pitkä.

Mutta hei! Kello on 25 yli, ja vuoroni oli määrä loppua puolelta. Ihastelin käsittämättömän hyvää tuuriani, ja siirryin hermostuneesti, mutta päättäväisesti pukuhuoneeseen, ja siellähän Fletch ja DAVE olivatkin. Kappas vain Dave oli juuri sellainen kuin miksi hänet kuvittelin, mutta Martinia lyhyempi. Ei voi pitää paikkaansa, mutta en takertunut siihen outouteen. Dave näytti hyvältä, kuten voi odottaakin, mutta yllättäen käyttäydyin tosi coolisti herran läheisyydessä, ja aloin
välinpitämättömästi vaihtamaan vaatteitani. Riisuin tyynesti paitani, ja puuhailin yläosattomissa kamojeni kanssa, ja välttelin katsomasta Daveen liian kauan, koska tämä testasi jotain uusia esiintymisalushousuja(!!!), joiden oli tarkoitus tehdä 11 minuutin käytön jälkeen, jonkinlainen
värimuutos. Fletch oli Daven seurana tässä testioperaatiossa, ja juttelin miesten kanssa mukavia suomeksi. Huomasin, että jutellessani suomeksi en ollut tippaakaan hermostunut, ja heti kun aloin pohtimaan sitä, miten herroille parhaiten ilmaisisin englanniksi, kuinka käsittämätön vaikutus heidän musiikillaan on ollut elämääni, ja millaista smalltalkia heidän kanssaan voisi heittää vaikuttamatta ääliöfanilta, kädet alkoivat vapisemaan ja korvissa suhisemaan
huolestuttavasti. Vilkuilin salaa Davea. Mies vaikutti etäiseltä, koskemattomalta. Martinkin ilmestyi pukuhuoneeseen, ja heitti jotain mukavaa minulle. En voi kuolemaksenikaan muistaa mitä. Nyt Martin oli normaalin kokoinen. Siis Davea hieman lyhyempi, ja jostain syystä koskettelin miehen hiuksia. Ne olivat karheat. Haa, siksi ne on kuvissa aina ihan takussa ja sekaisin. Sitten heräsin. Tuijotin sänkyäni vastapäätä nököttävää suljettua putkitelkkaria hetken ja suljin silmäni nopeasti. Ei, haluan sinne takaisin!

... keväällä nähty uni, jossa samaiset herrat olivat keikalla nimettömällä klubilla. Jostain ihmeen syystä lähdin kesken keikan vessaan, ja takaisin tullessa huomasin, että keikka olikin loppunut vessareissun aikana. Haahuilin lavan läheisyydessä, ja yritin uudelleenelää puoliksimissattua keikkaa, kun havaitsin liikettä vasemmalla. Ja kappas siellähän oli Dave kadonneen villatakkini kanssa. Mies lähestyi minua verkkaisesti ja näytti saatanallisen hyvältä mustassa pikkutakissaan ja keikan jäljiltä kosteissa pikimustissa kiharoissaan. Exciter-era ehdottomasti. Hän toi minulle villatakkini, ja sain änkytettyä kiitoksen vaivoin. Hän kysyi minulta, että olinko tekemässä jotain nyt. Tajusin, että minua isketään, mutta häkeltyneenä kiemurtelin vain, ja yritin olla katsomatta miestä silmiin. Jossain vaiheessa kokosin itseni, ja sain jotain vastattuakin. En muista mitä. Mutta lopulta menetin itsekontrollini, ja aloin sopertaa jotain käsittämätöntä fanipaskaa, kuten "You guys make such a good music, and how is it that you have managed to make so many awesome records!!!! I just adore you guys!" Ja kirsikkana pohjalla äläsanositä äläsanositä "I LOVE YOU GUYS!!" Tässä vaiheessa herra Gahan näytti kyllästyneeltä, ja lähti vetäytymään selittäen vältellen, että hänen pitäisi mennä. Yritin korjata tilannetta vielä kysymällä, miten kiertue oli mennyt, mutta tajusin, että peli oli jo menetetty. Sitten heräsin, ja tuijotin auringon polttamia verhojani hetken ja iskin silmäni päättäväisesti kiinni. Mä haluan sinne takaisin!!!

Mikä ihme tää rakkausjuttu on? Se on joku typerä ihmisjuttu, joka jollain tavalla on niin tärkeä koko saatanan yhteiskunnalle ja inhimilliselle kulttuurille, että joka helvetin tuutista oksennetaan koko ajan jotain propagandaa. Minkä ihmeen takia kaikki (no suuri osa) musiikista, kirjallisuudesta tai elokuvista käsittelee jotain helvetin rakkautta? Minkä ihmeen takia ihmisrotu tarvii jotain typerää rakkautta tai rakastumista siihen, että suku jatkuu? Ja sehän ihan selvästi tarvii, koska evoluutio on nähnyt tarpeelliseksi kehitellä jonku tämmösen ihme kemiallisen ketjureaktion sitä varten. Ja miksi ihmeessä sille on pitäny kehitellä joku helvetin ideaalitapaus? Siis puhun nyt siitä peruskaavasta, jonka ilosanomaa julistetaan koko populaarikulttuurissa. Se on niinku joku uskonto!
Miksi sitä pitää hokea kuin jotain helvetin mantraa, että kaikki haluaa vaan rakastua, ja mikään muu ei tee onnelliseksi kuin rakkaus, ja sitte kun lopulta kompastuu (huom. negatiivinen ilmaisu) niin kaikki on hyvin eikä tarvi elämässä enää mitään muuta.

Vetäydyn nyt sänkyyni ensimmäistä kertaa yhtä pöyristyneenä kuin riparilla, sen jälkeen kun tajusin, että se pappi oikeesti uskoo siihen sontaan, mitä se jauhaa.

Ja poistan ehkä tämän merkinnän huomenna, koska tämä on ihan selvää kuumehourailua, ja vähän liian angtista tähän väliin.

Tänä aamuna, kun kello soi 8:30, ensimmäistä kertaa aikoihin olisin halunnut vain vetää peiton pään yli ja jatkaa nukkumista. Ensimmäistä kertaa koko kesänä peiton ulkopuoli tuntui kylmältä ja vihamieliseltä. Syksy siis on lopultakin tulossa. Hyvä hyvä. Kurkkukin oli kipeä. Nousin kuitenkin ylös, ja valmistauduin matkustamaan Helsinkiin tekemään taas yhtä haastattelua. Yhden kerran sorruin vielä petollisen sängyn pohjalle 6 minuutiksi ennen kuin petasin sen päättäväisesti, vain myöhästyäkseni siitä helvetin junasta. Tällä kertaa vika oli ihan täysin omassa päässä, vaikka VR:ää on normaalisti niin mukava syyttää kaikesta maailman pahasta. Saavuin asemalle ajoissa, mutta jostain kumman syystä pallosin asemalla nostamassa rahaa, vain todetakseni, että tilillä oli kokonaiset 9.33 rahaa. Sitä ihmettelin kriittiset 5 minuuttia, jonka aikana muuan InterCity2 168 lähti iloisesti kolistelemaan kohti Helsinkiä. Soitin siis nolona haastateltavalle, joka suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, ja nuokuin rautatieasemalla tunnin verran ennen seuraavan junan lähtöä.

Varsinainen haastattelu meni kohtuullisen hyvin, vaikka haastateltava (vanhempi naishenkilö) suhtautuikin sangen vihamielisesti kysymyksiini. "Siis kokoajanhan täällä on ongelmia! Mihin tahansa työhönhän liittyy ongelmia. Eihän mikään toimi täydellisesti. Ja kaikkihan miun tehtävistäni liittyy tietojohtamiseen!" Nojoo, sehän on ihan sallittua suhtautua vihamielisesti itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan saman sukupuolen edustajaan, jolla kaikki on vielä edessä, ja jonka tissit roikkuu vähemmän, ja josta saattaa tulla menestyneempi kuin itsestä! Kaiken kaikkiaan haastattelusta sai hyvää aineistoa paitsi, että tallennusvälineen (mp3-soitin) ohjelmisto päätti kaatua kriittisellä tallennushetkellä enkä siis saanut haastattelusta muistiin kuin hätäisiä raapusteluja ruutupaperille. Kurkkukipukin oli pahentunut koko päivän, ja koko maailmaan väsyneenä sotkin ennätysvauhtia rautatieasemalle raapustelemaan haastattelusta muistiin loput, mitä tuli mieleen. Junamatkan nukuin kuin vauva, mikä olikin parasta tämän päivän osalta. Tampereelle selvittyäni kävin toteamassa metsossa, kuinka vastenmielinen paikka se on, eikä taaskaan ollut paikalla mitään mielenkiintoista luettavaa. Pyöräilin kotiin todetakseni, että Imperiumin vastaisku DVD:n levy oli unohtunut soittimeen, ja olin siis vain palauttanut tyhjän kotelon. Yritin pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli kuuntelemalla Exciteria ja lukemalla scifiä, jonka kirjoittaja ei ymmärrä hyvien henkilöhahmojen arvoa tarinankerronnassa.

Kämppikset saapuivat onneksi jossain vaiheessa, ja vietimme pari tuntia onnellisesti moralisoiden suomalaista alkoholikulttuuria ja juoden kahvia. Paneelin lopputulos: saa olla nössö eikä vetää kaikkia maailman huumeaineita sekasi, saa juoda jos on muutaki elämää, kuin juominen ja holhous hiiteen alkoholipolitiikasta!

Nyt pää tuntuu kuumeiselta, ja sen vuoksi käyn tupakalla, haen lämmintä mehua ja aukaisen telkkarin ensimmäistä kertaa tälle viikolle.

1. Grab the nearest book.
2. Open the book to page 123.
3. Find the fifth sentence.
4. Post the text of the next 3 sentences on your blog along with these instructions.
5. DonÂ’t you dare dig for that "cool" or "intellectual" book in your closet! I know you were thinking about it! Just pick up whatever is closest.

"En sen jälkeen, kun näytit, ettet ole uskollinen." Leo käänsi katseensa ja nieleskeli. "Toivon, etten olisi näin kylmän ja järkevän kiukkuinen sinulle, mutta -"

Philip K. Dick
Palmer Eldritch - kolmesti merkitty mies

Tarkoitus avartaa mieltä scifin osalta. Siksi tämä.

Kyllä haastatteluun voi mennä, vaikka on lakannut kynsiä transsissa viimeisen puoli tuntia, vaikka olisi pitänyt päntätä haastattelurunkoa. Placebo on tehnyt I Feel You:sta coverin... oho. Ei paskempi, vaikka valovuosien päässä alkuperäisestä tulkinnasta sekä fiiliksestä. Jahas ja 32 minuuttia haastattelun alkuun. Minkälainenhan namusetä siellä tällä kertaa on. Luultavasti joku konservatiivimulkku uniformussa. Ohhoi... veikkaanpa, että mies tarjoaa vähän lisää teknistä näkemystä tietojohtamiskysymyksiin. Jepujee... no kaveri oli onneksi sitä mieltä, että gradun kirjoittaminen riittää valmistumiseen substanssista viis.

Siihen luotamme...

Miten tätä raportoisi. Perjantai oli kovin lupaava. Matkustin Helsinkiin haastattelemaan tärkeitä ihmisiä, ja myöhästyin ensimmäisestä 4 minuuttia, koska eksyin Kaisaniemeen aleksanterinkadulle suunnistaessani (on se mahdollista, ja olen kohtuullisen ylpeä siitä, että en osaa liikkua Helsingissä). No haastateltava ei ollut harmissaan, ja hymyili namusetämäisesti koko haastattelun ajan. Päätin taas diplomaattisesti vain nyökytellä, ja olla kuin en tajuaisi mitään. Aineisto oli lupaavaa, joten se sallittakoon. Ja sedästä pääsi tunnissa eroon. Toinen haastateltava oli maailman rasittavin naiseläjä, jonka kanssa kommunikointi ei onnistunut. Informantti ei ymmärtänyt kysymyksiäni, eikä tutkija tämän vastauksia. Tutkijalla on onneksi lupa tuottaa oma subjektiivinen analyysinsä aineistosta, joten ei sekään puolituntinen toivottavasti hukkaan mennyt. Yhtä haastattelua myöhemmin tepastelin infernaalisessa helteessä ensimmäiselle vastaanosuvalle terassille kerrassaan tyytyväisenä itseeni, ja kappas, löysin vessasta sormuksen, joka nyt koristaa vasenta nimetöntäni merkkinä kihlauksestani Mr Feathersin kanssa. Hetken aikaa herkuttelin ajatuksella, että sormus olisi arvokaskin, mutta taitaa kyllä olla ihan peruspääsiäismunahely. No riemu se on pieniki riemu. Kaljahimo kutitteli vielä Tampereen rautatieasemallakin, mutta reippaasti pidin pintani ja pyöräilin alkon kautta kotiin. Kotona takavarikoin kämppikseltä hyvää musiikkia, ja lähdin testaamaan adrenaalitykytystä lenkille. Lenkki oli huono, mutta musiikki pelasti kaiken, mikä oli pelastettavissa. Erittäin tyytyväisenä päivääni menin nukkumaan tuntien itseni valovuosia paremmaksi ihmiseksi, kuin kaikki ne jotka olivat valuneet samaan aikaan kaupungille etsimään itseään tuopin pohjalta.

Lauantain työpäivä oli vastenmielinen, ja painelinkin sen innoittamana pikavauhtia synttärikemuihin, jossa tarjoiltiin mustikkaboolia ja hekumallista mutakakkua. Sohon kautta Dorikseen jossa juttelin pitkät pätkät Monroe II:n kanssa. Taas sain kuulla kuinka "Sä oot niin saatanan söpö!". En yrjönnyt vastaukseksi, vaikka mieli teki. Varmaankin on kiittäminen nousuhumalaa. Kolmen aikaan päässä keikkui siihen malliin, että harkitsin jatkojen skippaamista, mutta muutaman päättäväisen kommentin seurauksena sipsuttelin kiltisti ranskalaisten kanssa kommuuniin. Jatkoilla en juonut, mikä oli hyvä asia. Jauhoin ihmissuhdepaskaa, ja lankesin jo kerran koluttuun kuoppaan. Ei kaduta, vaikka fiksumpiakin juttuja on tullut tehtyä. Nukuin ehkä tunnin, ja pyöriskelin rauhattomasti kaksi. Aamulla ei ollut morkkista (henkistä tahi fyysistä), ja tunnin päättäväisen heräilyn seurauksena valuin kotiin. Kotona katsoin tähtien sotaa, vaikka se vaatikin kolme yritystä. Puolitoistatuntia tehokasta tajupoislepoa ja klubille ihmettelemään alaikäisiä ja todistamaan Miken ja Andyn sekoilua. Setät olivat selvästi ahdistuneita sisätiloista. Kämppis rekrytoi jatkoille alepubiin ja dorikseen. Loppuillasta spuden tuolit todettiin petollisen kiikkeriksi, ja kävely saatanallisen typeräksi tavaksi siirtyä paikasta toiseen.

Mutta taas ollaan yhtä viikonloppua vanhempia. Näinhän nämä menee. Tämän viikon missio: viihtelle < 2 kertaa ja lenkille > 2 kertaa.

Tänään oli hyvä päivä, vaikka en nukkunut viime yönä. Töissä oli sitä samaa, se ei ollut järin hääviä, eikä siitä sen enempää. Kävin kaupungilla. Ostin lipun Hanoi Rocksin keikalle, ja kävin kysymässä, mitä tatuointi maksaa. 60€. Ei paha. En uskaltanut varata aikaa vielä. Täytyy varmaan vielä yrittää harkita, jottei alkaisi kaduttamaan. Niillä tatuoijamiehillä oli varmasti hauskaa... löivät varmaan vetoa siitä, että tulenko koskaan takaisin. No toivottavasti niilläkin oli hyvä päivä. Ja toivottavasti jompikumpi löi vetoa sen puolesta, että tulen takaisin (rohkeutta, rohkeutta my friend).

MUTTA kun tulin kotiin, niin surffasin netissä pari tuntia katselemassa kaunista miestä youtubessa. Tuli hyvä mieli. Kämppiksen kanssa käytiin reippailemassa, vaikka jalat olivatkin turhan jumissa eilisestä, ja sen jälkeen oli onnellista syntyä uudelleen suihkussa.

JA SITTEN katsoin hyvä elokuvan, jossa tuhottui paljon tyhmiä ihmisiä tyhmästä saarivaltiosta. Elokuvassa oli ihana mies (eri kuin youtubessa). Massamediaan putkahtelee tällaisia kiitettävän useasti. Ja näissä median ulostamissa ihanissa miehissä on parasta se, että ne voi kuvitella ihmisinä ihan millaiseksi haluaa. Normaalisti mielikuvitusmiehissäni suurin ongelma on se, että en keksi miltä ne näyttävät. Luovuudellani on yllättävän ahtaat rajat. Mutta kappas vain, meillähän on tällainen asia, kuin yliesteettinen (ja sekstistiseksikin haukuttu) joukkoviestintä, josta voi poimia sopivan esityksen milloin mihinkin tilanteeseen. Aika pitkä miinus on se, ettei näihin mielikuvitusmiehiin saa mitään fyysistä kontaktia, mutta väliäkös sillä, jos ei ole parempaa tarjolla. Kutsukaamme heitä jatkossa, vaikka kollektiivisella nimellä Mr Feathers.

Muutamia staatisia Mr Feathersin piirteitä ovat muunmuassa:
- Mr Feathers on paikalla vain ja ainoastaan silloin kun sitä tarvitaan.
- Mr Feathers ei esitä vaatimuksia tai osallistu millään tavalla minun ajankäyttöni suunnitteluun.
- Mr Feathers ei ole koskaan vihainen tai murjota mistään.
- Mr Feathers ei syö ruokiani, sotke kämppääni tai varasta peittoani.
- Mr Feathers on aina samalla tuulella kuin minäkin.
- Mr Feathersin kanssa voi jutella milloin ja mistä vaan.
- Mr Feathers ymmärtää kaiken, mitä yritän selittää, vaikka suullinen ilmaisuni on ajoittain niin käsittämätöntä etten saa itsekään selkoa siitä.
- Mr Feathers olemassaolo ei tarkoita sitä, että kaipaisin poikaystävää.
- Mr Feathers näyttää aina hyvältä, ja on saatanallisen seksikäs.

Mr Feathersin fyysiset ominaisuudet, käyttäytyminen ynnä muut vastaavat seikat vaihtelevat tilanteen ja tarpeen mukaan. Tämäniltainen Mr Feathers näyttää Cillian Murphyltä, puhuu vähän, mutta asiaa, ja käyttäytyy coolin välinpitämättömästi. Enemmittä jaaritteluitta poistunkin tästä vaihtoehtoulottuvuutteeni, enkä suostu palaamaan sieltä ennen aamua.

Tosielämä on muutenkin yliarvostettua, eikä tällä hetkellä ainakaan palvele tarkoitusta.

...joka askel murentaa asfalttia vähäsen. Jokainen lihassolu tuntuu ja on olemassa niin, ettei päähän mahdu yhtä ainutta muuta ajatusta. Päässä kohisee vain oma hengitys, ja sydän takoo niin, että se voisi murtautua ulos rintakehästä millä hetkellä tahansa. Hikihuokoset oksentaa kaiken viikkojen aikana kertyneen paskan ulos. Koko ruumis on niin elossa ja huutaa hallelujaa, vain koska saa kerrankin tehdä, sitä mitä varten se on olemassa.

Väsymys tulee hetkittäin. Reidet muuttuu betoniksi, asfaltti murentaa kantapäitä ja polvia, keuhkot on tulessa, ja syke takoo korvissa niin, että pää räjähtää. Ja sitten se menee ohi, kuin jokin tulppa olisi irronnut, ja taas lennetään ja lenkkarit syö asfalttia. Elossa.

Ihmiset tuijottaa.

Ei mussoo mittää vikkaa vikkaa vikkaa...

Hmm...

Sisko lähti. On se vaan surkeeta. Aina kun alkaa homma asettua normaaleille raiteille niin joko sen tai mun pitää lähteä. Me tarvitaan yhteinen kaupunki. Järjestettävä.

Ei mitään asiaa. Ei mulle kuulu mitään. Voi tuska tätä kuumuutta!!! Täten lupaan pyhästi, että tammikuussa, kun kämpässä on 16 astetta lämmintä ja kellarisuihkussa arktista, en valita. PAITSI että... en ole välttämättä tammikuussa täällä, vaan vaihdossa niin kaukana Tampereesta, että se ehkä heittää olemasta.

On se vaan niin ihana ajatus, että alle puolen vuoden päästä voisi muuttaa pois. Syksy voi olla ihan minkälainen vaan, eikä sillä oo väliä, kun voi ajatella, että kohta .... kohta ... lähden, taivaalta tähden, valitsen ja sitä seurailen.

Euforia.

Nyt voiki mennä hyvillä mielin nukkumaan. Hymynaama.