IRC-Galleria

Eilen kävin seikkailemassa siskoni ja veljeni kanssa Rovaniemellä. Siskonihan siis on todellakin paras ystäväni ikinä, ja sen puolesta ei mitään ongelmaa paitsi, että väsyin TAAS shoppailuun yhden paidan, 5 rannerenkaan ja yhden takin jälkeen. Pikkuveljeni puolestaan on pahimmassa murrosiässä, lievästi kehitysvammainen ja äärettömän neuroottinen eli päivästä saattoi odottaa jo tämän perusteella lupaavaa. Päivän funktiot olivat siis yhden haastattelun tekeminen ja siskon ja pikkuveljen syyslomaohjelman järjestäminen.

Lähdimme liikkeelle armottomassa pyryssä kahdeksan aikaan aamulla. Huoltoasemaepisodi herätti hilpeyttä, ja saavuimme perille reilusti ajoissa ennen haastattelua tärkeän Suomen Poliisin pamppu-setän kanssa. Haastattelu sujui hyvin, vaikka tärkeä Suomen Poliisin pampulla ei ollutkaan mitään uutta tarjota tutkimukseeni. Setällä oli paljon asiaa, ja siksi jaarittelikin rattoisasti tunnin ja 18 minuuttia. Minulle tarjottiin kahvia ja keksejä. Loppupäivän kolusimme Rovaniemen kirpputoreja, söimme hätäisesti Raxissa ja myöhästyimme Fazerin tehtaanmyymälästä.

Tänään kirjoitin vajaassa kahdessa tunnissa neljä sivua raporttia keskiviikon seminaaria varten. Iltapäivällä koettelin saippuasarjakestävyyttäni äidin ja mummin kanssa Emmerdalen ja Kauniitten ja rohkeiden avulla. Voimakkaasti kehräävän kissan ja venäjäntuliaisiadumlepussin kanssa selvisin savotasta. Illalla siskoani ja minua houkuteltiin paikalliseen juottolaan, mutta määrätietoisesti kieltäydyimme, mutta vain koska huomenna on aikomus mennä päättämään päivänsä samaisessa paikassa hyvin saunoneena. Illalla keskustelimme kulttuurieroista isin kanssa, makustelimme venäläistä olutta ja likööriä, ja viimeistelimme dumlepussin. Yritin katsoa hyvän elokuvan, mutta seura häiritsi keskittymistäni, ja lopulta löysinkin itseni keskustelemassa humalaisen äidin kanssa siitä, että miten eroprosessini on edennyt, ja mitä mahdollista mieltä olen entisestäni nyt. Yllättäen äiti toivoi, että palaisimme yhteen. No toivottavasti ei aio pidätellä hengitystään sitä odotellessa.

Keskustelun tulokset ovat lyhyesti summattavissa seuraavasti:
-Äitini mielestä entiseni teki poikuuksissaan elämänsä suurimman virheen, jota joutuu myöhemmin katumaan, mutta hän ei syytä tai sääli ketään, koska kuitenkin piti ja pitää entisestäni kovasti.
-Minä olen tällä hetkellä humaltunut itsenäisyydestäni, ja valmis uskomaan, että on olemassa myös muita ehkä yhtä hyviä jopa parempia osaelämänkumppaneita, kunhan katson olevani valmis ja halukas sellaiseen.
-Äitini pelkää, että joko ihastun yksin olemiseen (tuskin) tai muutun liian kyyniseksi ja jään yksin, yksinäiseksi, hulluksi kissanaiseksi kuten niin kovin monet (kuulemma) nykyisin.
-En ole vielä yli entisestäni, mikä jostain syystä oli äidistäni kovin huolestuttavaa ja ehkä samasta syystä en kovin paljon pidä entisestäni nykyisin.
-Päällimmäinen tunne molempien osalta oli pettymys. Äitini oli pettynyt siihen, että uhrasin paljon parisuhteeni takia, ja olin jo tehnyt valintani, kun kaikki osoittautuikin lopulta turhaksi. Minä siihen, että entiseni osoittautuikin tavalliseksi kuolevaiseksi.

Edellinen keskustelu ei sisällä mitään, mistä emme olisi jo aiemmin useaan otteeseen kesän aikana keskustelleet, ja siksi se oli erittäin turha ja viheliäinen temppu estää hyvään elokuvaan keskittymiseni.

Kuinka mukava voikaan olla hipelöidä lempibändinsä vanhoja lp-levyjä, joiden kansipahvit ovat kellastuneet vuosien kuluessa, ja muovikotelot tuoksuvat samalle kuin kymmenen vuotta sitten kuolleen mummin muovinen pöytäliina? Olen kuluttanut viimeisen tunnin onnellisesti näissä merkeissä, ja kadehtinut sisartani raivoisasti kyseisten esineiden omistamisesta. Ja se rahina! Vinyylien rahinassa kuuluu kirkkaan punainen huulipuna, kohtalokas ilme ja imuke, jossa savuaa puoliksi poltettu savuke. Hrrr... Tällä hetkellä säälin kuulovammaisia äärettömästi.

Olen tänään toki tehnyt muutakin. Olen pakannut ja tarkistanut ja pakannut ja tarkistanut pakkauksiani, jotta varmasti kaikki, mitä yhdistetyllä syysloma- ja haastattelumatkallani tarvitsen, on mukana. Olen lukenut kahden päivän uutiset, ja hermostunut töissä asiakkaisiin, ja työvuorolistojen tekijöihin. Olen keskustellut antoisasti maailmanmenosta kämppiksen kanssa varastoon, jotta selviän ilman hänen seuraansa viikon. Olen kaatunut pyörällä, koska joku oli saanut päähänsä sijoittaa metallilevyn kriittiseen mutkaan, ja kaatosade oli liukastanut metallin niin, ettei renkaillani ollut juuri saumaa selvitä kunnialla kääntymisestä. Kolhin rysäyksessä ainoastaan ylpeyttäni, mutta se nyt on viime aikoina murjottu muutenkin niin perusteellisesti, että siitä nyt tuskin tarvitsee huolestua. Olen kastunut. Olen nukkunut kuutisen tuntia junassa ja bussissa puolen tunnin ja tunnin pätkissä. Olen astunut junaan syksyisestä vesisateesta ja 9,5 tuntia myöhemmin poistunut junasta jäätävään viimaan ja pyryyn. Olen tietämättäni tutustunut Lordi-aukioon, venynyt 2,5 tuntia Sampokeskuksessa vihamielistä säätä pakoillessa, lukenut 200 sivua bulkkifantasiaa englanniksi, matkustanut yhteensä yli 900 kilometriä ja tehnyt yhden haastattelun, joka ei tarjonnut mitään uutta aiemmin kerättyyn aineistoon nähden. Viimeisin vuorokausi on siis tällä hetkellä kestänyt 35 tuntia.

Sen sijaan en ole kaatunut pyörällä humalassa, enkä sen vuoksi, että olisin ajanut liian kovasti. En ole loukannut itseäni kaatuessa, unohtanut mitään elintärkeää matkasta, epäonnistunut haastattelun nauhoituksessa, eksynyt uppo-oudossa kaupungissa, myöhästynyt bussista, sortunut huutamaan mitään turhaa, kallista ja tarpeetonta huutonetistä tai tupakoinut liikaa.

Jos menisin nukkumaan nyt, uskaltaisinkohan olettaa, että tämä pitkä pitkä päivä loppuisi lopultakin.

Ärrrrr...

Lauantai alimiehityksellä. Superhalpa karjala-tarjous, mutta kappas ku koirat oli ihan loppu. Asiakkaista on kiva aukoa päätä myyjäparalle, joka ei nyt sillä nimenomaisella hetkellä mäyräkoiraksi voi muuttua!! Nonkkaria oli taas niin saatanasti, vaikka entisetkää ei mee kaupaksi. Ihme ja kumma! Ja niin laadukasta ja hyödyllistä kamaa kun se onki!! Nii ja puoli kuudelta ehtii vielä ihan hyvin kauppaan hamstraamaan ruokaa loppukuuksi. Mutta mitä ihmettä? Eikö kaupassa osattu ennustaa ryntäystä? On se vaan mahdoton vääryys, että maksavia asiakkaita jonotutetaan.

Eikä kotonaa oo viinaa tipan tippaa! Kai se on mentävä päättämään päivä taas johonki juottolaan!

Tähän päättymätön lista kirjallisuutta ja elokuvia, mihin PITTÄÄ tutustua!


Kirjoja mitä pitäisi lukea:
-James Joyce: Odysseus
-Kafkaa
-Becketiä
-American Psyko
-Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Elokuvia mitä pitäisi katsoa:
-Mulholland drive
-Lost highwy
-Snatch
-Bad Education
-Crash

Musiikkia:
-Visage (new romantics kasari syntsapoppia. Dorkassa kuulosti hyvältä)
-Doors

Näin unta, että olin jossakin pohjoisessa tuntemattomassa kunnassa/kaupungissa, ja vielä yhdessä entiseni kanssa. Hän ja hänen vanha kaveripossensa oli jollakin mökillä juopottelemassa, ja minulla oli siskoni kanssa tarkoitus liittyä seuraan. Menimme vanhempieni kyydillä, ja mökillä olivatkin yllättäen myös entiseni vanhemmat, jotka olivat siellä koiriensa(?!?) kanssa. Koiria oli kaksi, uros ja naaras, jotka olivat jonkinlaisia puhdasrotuisia vinttikoiria, joilla oli karvaiset luppakorvat. Koirat tervehtivät minua iloisesti. Erityisesti narttu, joka piti minusta erityisen paljon. Narttu osasi puhua. Entiseni kaverit olivat todella humalassa, kun pääsimme paikalle. Kaikki vanhemmat tervehtivät toisiaan, ja tunnelma oli iloinen. Ihmiset sorisivat ja naureskelivat iloisesti. Myös omilla vanhemmillani oli aikaa sitten kuollut sekarotuinen koiramme mukana, joka oli jotenkin vaikeana muista koirista. Jossain vaiheessa aloin odottelemaan, että "eikö noi nyt lähe jo meneen." Entiseni kaverit eivät juurikaan noteeranneet minua, enkä saanut juteltua heidän kanssaan. Päällimmäisenä tunteena tilanteessa oli ihmisten leppoisa puhelu ja naureskelu. Kaikki tulivat niiiiin hyvin toimeen keskenään, ja kaikki oli niiiiin paikallaan ja mukavaa. Ulkosauna oli lämmin, enkä jaksanut odottaa, että pääsisin saunaan. Sitten heräsin. Uni oli niin kirkas, ja siitä jäänyt tunnelma viipyili vielä tunnin jälkeenkin.

Aamulla kävin viimeisessä tutkintooni vaadittavassa tentissä. En ollut nukkunut viime yönä, sillä keskustelin kämppikseni kanssa puoli kolmeen ja heräsin puoli seitsämältä lukemaan tenttiin. Olin koko aamun väsynyt ja hermostunut, ja kävin tentissä, joka meni hyvin. Tulin kotiin. Luin jonkin aikaa, ja aloin nukkumaan. Nukuin ehkä neljä tuntia, mutta outoa oli, että kun heräsin niin heräsin johonkin toiseen todellisuuteen. Yhtäkkiä oli tullut loppusyksy. Oli kaivettava talvitakki esille, koska oli tullut kylmä. Asunto oli rauhallinen, ja jotenkin muuttunut. Huoneeni oli erilainen. Kaikki aamun tapahtumut tuntuivat, kuin olisivat tapahtuneet vuosia sitten. Menneisyyteni ja tulevaisuuteni oli kuin tyhjä paperi. Hyvällä tavalla. Oli kuin pelissä, jossa on kuollut ja voi aloittaa pelin uudestaan.

Outo olo. Lähden nyt kämppiksen kanssa katsomaan venäläistä elokuvaa Niagaraan. Nyt tuntuu, että kaiken voi oikeasti aloittaa alusta, eikä millään entisellä ole väliä, mutta oletan, että tunne menee huomenna ohi. Mistähän ihmeestä heräsin? Tuskin pelkästä unesta.

Ahdistus vaivasi koko viikonlopun ankarasti. Siispä kourotin kotona (mitä nyt vähän piipahdin lauantaina Rustyssa ja Spudessa) sängyn pohjalla lukemassa n:ttä kertaa lempifantasiaani, ja rakastumalla n:ttä kertaa lempparihahmooni. Voiko olla olemassa hienompaa henkilöhahmoa kuin väriä vaihtava homoseksuaalinen androgyyni, joka ennustaa tulevaisuutta ja veistelee koriste-esineitä? Sitähän minäkin. Viikonloppu siis kuitenkin vierähti hyvässä seurassa.

Tänään olen makoillut sängyssä ja tuijotellut nurkkia puoli tuntia, pyöräillyt 17.7 kilometriä, turhautunut ilmeisesti maailmanloppuun asti kipuilevaan jalkaan, pessyt parin vuorokauden makoiluvisvoja ruumistani 15 minuuttia, lukenut hesaria ja juonut kahvia puoli tuntia, järjestellyt huonetta 18 minuuttia, vaihtanut lakanoita 7 minuuttia, poistanut kissan sängyltä 6 kertaa, uudelleenelänyt tämänvuotista syntymäpäivää puoli levyä, päättänyt jättää harjoitustehtävät tekemättä, ihastellut uusia piilareita ja surffaillut päämäärättömästi netissä.

Posti on kyllä kiva asia. Se tuo uutisia Suomesta ja maailmalta, ja aina välillä kivoja paketteja, joita voi rapistella. Tänään posti toi viime viikolla tilatun ylihintaisen liveäänitteen. Kiitos posti.

Ennen: Suorittamista ja suorittamista ihan siitä pelosta, että tuhlaa potentiaaliaan, jos ei ole koko ajan riittävän tehokas ja fiksu. Itsekudottu lieka määräämässä käyttäytymistä ja ajattelemista osittain toisen ihmisen vuoksi, vaikkakaan syy ei ollut missään mielessä hänen. Päällimmäisenä yritys aikuistua liian nopeasti niin, että kaikki omat jutut, jotka tekevät minusta minut jäävät kaiken yleisesti hyväksytyn ja sopivan jalkoihin. Vastapainoksi onnellisia rutiineja, aamukahveja ja sunnuntaipäiviä. Syli, jonka olemassaoloon saattoi luottaa, ja kaikkivoipa turvallisuus. Muutamat pelkästään itseä varten varastetut hetket joko syyskuisella lenkillä tai yksinäisenä iltana itselle tärkeän musiiikin tai kirjan tai elokuvan muodossa. Eskapismia. Haaveilua. Jonkinasteista pettymystä itseensä, ja siihen, että liian paljon asioita on jäänyt tekemättä. Tilanteeseen alistuneisuutta, mutta itsepäinen päätös olla valittamatta, ja olla tyytyväinen kaikeen siihen hyvään, mitä on vastapainona saanut.

Nyt: Surua, ja pettymystä. Jonkinasteisia epäonnistumisen tunteita. Pettymystä toiseen ja itseensä, ja sen seurauksena kyynisyyttä ihmisiin, ihmissuhteisiin ja yksiavioisuuteen. Laiskuutta kiinnostua, ja yrittää ymmärtää toista. Kiitollisuutta siitä, että toinen osasi lopettaa yrittämisen ajoissa. Eilisen vammoja... pyrkimystä kompromisseihin, vaikka niitä ei tarvitsisi tehdä kuin kiltteyttään. Pelko kompastumisesta, joka viime aikoina on alkanut vaikuttaa pelottavan mahdolliselta. Impulsiivisuutta. Uusien asioiden oppimista elämästä, ihmisistä ja ennen kaikkea itsestään. Erilaisia ihmissuhteita. Paljon paljon ajatuksia, jotka olisi ajateltava heti läpi, jotta vuosien ajattelemattomuus saadaan nollattua. Omien ajatusten ja mielipiteiden makustelua. Ihmettelyä. Rauhattomuutta. Oma pää. Omat päätökset. Hyviä keskusteluja, paljon hyviä keskusteluja ja hyviä ystäviä, jotka kaikki taas jätän, ja aloitan alusta jossakin. Typeryyksiä. Kun lieka ei ole enää varmistamassa, huojun ensin suuntaan ja sitten toiseen, ja hakkaan päätäni turhan takia milloin mihinkin seinään. Soimaavia lähimmäisiä. Itsetutkiskelua. Oppimista. Optimismia. Narsismia.

Huomenna: Uusi maa ja uusi paikka. Uudet ihmiset. Miljoonia valintoja. Itsenäisyyttä. Kasvamista toivottavasti joksikin sellaiseksi, jota itse ja muut voivat arvostaa. Aikustumista. Uusia kokemuksia. Uusia ystäviä. Eilisen vaipumista särmättömäksi menneisyydeksi, joka väikkyy utuisesti taustalla, mutta ei osallistu nykyisyyteen. Asioiden järjestymistä. Ajatusten järjestymistä. Asioiden valmiiksi saattamista. Lisää uusia alkuja joko yksin tai yhdessä. Oman paikkansa löytymistä. Tärkeitä ihmisiä. Rauhallista onnellisuutta. Kokonaisuutta.

Noniin oulunlääniekskursiosta on taas selvitty, vaikka tiukkaa tekikin. Alun perin oli tarkoitus lähteä matkustamaan maanantaina, mutta Tampere, ja pakollinen paluu työ- ja kouluelämään, ei siinä vaiheessa juurikaan kiinnostanut. Päätin siis jäädä Ouluun pitämään keskiyönmessua DM:n kunniaksi hyvässä seurassa. Ennen pakkomielteenuudistamisprosessin kliimaksia yhdessätuumin heräteostimme ylihintaisen liveäänitteen. Eläköön kulutusjuhla ja lihavien megalevy-yhtiöiden markkinointikoneistot, jotka kynivät onnettomat fanit näiden huutaessa hurmiotansa kulutuksen katharsiksessa. Ja eläköön Visa.

Tiistaina puolestaan oli tarkoitus lähteä ensin seitsämän junalla, mutta se siirtyi ensin 10:een, sitten 13:een ja lopulta rautatieasemalle asti pääsin vasta 15:45. Pikajunassa istuin tunnin verran odottelemassa, että yhden onnettoman ihmispolon , jonka hetkistä aiemmin lähtenyt Pendolino oli armollisesti päästänyt kärsimyksistään, maalliset jäännökset saataisiin siivottua Kempeleen ratapätkältä. Kotona olin lopulta puoli yhdentoista-aikaan, eikä siinä vaiheessa VR:n tarjoama kahvi enää juuri lämmittänyt. Siitä ihmispolosta nyt puhumattakaan.

edit: Huomaan, että oleskelu napapiirin tuntumassa vaikuttaa kielteisesti lauseenmuodostamiskykyihini, mutta paskatkos minä siitä. Hajotkaa siihen!

Jälkeen kipeästi kaivattujen päiväunien, kun hiljalleen palasin elävien kirjoihin sunnuntaina kello 20, seurasi huonoa elokuvaa ja huonoja unia. Seuraavana päivän luin HUONON kirjan YHDELTÄ ISTUMALTA kannesta kanteen ENGLANNIKSI. Aikaa tähän kului seitsämän ja puoli tuntia. Ei vaikuta huolestuttavalta vielä tässä vaiheessa, mutta jos se laitetaan viime viikon kontekstiin, jossa katsoin siis yhteensä neljä huonoa elokuvaa ja luin kaks huonoa kirjaa ENGLANNIKSI peräkkäin.

Siis missä vaiheessa olen saavuttanut pisteen, jossa luetaan huono kirja loppuun asti, kun sen voisi ihan hyvin ja hyvällä omalla tunnolla jättää keskenkin. Sen sijaan kahlaan vaivalloisesti joka ikisen sivun, jossa on huonoa dialogia, silkkipaperinohuita hahmoja, käsittämättömiä juonenkäänteitä ja uskomattoman epäuskottavia motiiveja aina tuskalliseen antikliimaksiin asti.

Ja pahinta tässä on, että siitä on muodostumassa kierre, jota ei saa katki. Minä tiedän, sillä sen piti katketa jo kaksi huonoa kirjaa sitten, että mitään ei ehkä ole tehtävissä. Mutta optimistisena ihmisenä siteeratakseni yhtä katsomistani huonoista elokuvista "There is still hope."

Jei. Nyt on sitten virallista, että vaihdan maisemaan ensi kevääksi! Tiedotusopin laitokselta ilmoitettiin tänään, että minut oli valittu! Vähänkö mahtavaa! Ainut, että olisin mieluummin lähtenyt Manchesteriin. Kuinkahan kauan voin vitkutella ennen kuin Loughborough on lopullisesti hyväksyttävä. Manchesterin paperit lähtivät viime viikolla englantiin, joten siitä nyt ei voi sanoa mitään varmaan vielä. MUTTA ANYWAYS!!!! I'M OFF TO BRITAIN!