IRC-Galleria

Tää päivä oli kyl täynnä väärinkäsityksiä. Väärinkäsitykset ahdistaa mua aivan kauheesti, etenkin jos ne ovat suuria ja merkitseviä, tai jos itse on aiheuttamassa niitä. Ne jää mieleen niin pitkäksi aikaa vaivaamaan. Mutta minkä sille taas mahtaa, väärikäsitykseen tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta. Jos toista ei vain yksinkertaisesti saavuta ajatuksillaan, silloin se on niin. On kuin hakkaisi päätään seinään turhan takia. Hullua! Tai aivan hullulta se tuntuu, ku yrittää toiselle selittää kovasti omaa näkemystään, mutta toinen ei vain ymmärrä. Eikä itekään oikein ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa. Turhauttavaa ja hullua! Joskus on turha edes aloittaa minkäänlaista selittämistä. Mutta koen silti tärkeämmäksi aina jotenkin yrittää selittää omaa mielikuvitustani toiselle, kyllä se jotain auttaa..tai sit se vain pahentaa asiaa.

Puhuminen yleensä auttaa ja siihen luotan pitkälti kaikessa. Sananvoima on se voimakkain ja tehokkain voima täällä maailmassa, millä voi vaikuttaa asiaan kuin asiaan. Mutta välillä tuntuu vain niin yksinäiseltä, kun tuntuu ettei kukaan osaa ymmärtää mitä mun päässä liikkuu. Sit tuntuu pahalta, mutta onneksi on edelleen niitäkin ihmisiä, jotka tuntuu ymmärtävän kaiken mitä mielessä liikkuu. Se antaa voimaa ja uskallusta ajatella omalla tavalla. Tosin ei ne sanatkaan aina riitä, koska joskus teot puhuvat toista kuin itse sanat. Sanoja voi suustaan laskea, mutta samalla odottaisi myös niiden tekojenkin tapahtuvan. Eli ei se ole niin yksinkertaista vain sanoa kaikkea suustaan. Itsekin siihen joskus syyllistyneenä.

Joskus vain saattaa laskea suustaan sellaista, mitä ei pystykään enää sit käytännössä toteuttamaan. Esimerkiksi tää mun kirjoittelu tänne, nii tietyllä tavalla mä lupasin etten tänne kirjottele. Mut mä en voinu muuta, mun "pelastukseni" oli saada purkautua tänne. En mä tunteilleni voinu mitään. Sit jos toinen ihminen ei edes pysty ymmärtämään mua nii silloin ei enää ole mitään menetettävää. Nyt ku miettii tilannetta nii en enää kirjoittaisi samalla tavalla, koska mun olo on helpottunut. Mutta silloin aikaisemmin asiat oli aivan toisin, sitä ei voi sanoinkuvailla. Harmittaa vain et sain aiheutettua väärinkäsityksiä ja arvioin ihmisen aivan väärin samalla. Luulin et mua vähän edes ymmärrettäisiin tilanteessa, jossa joudun luopumaan jostain erittäin tärkeästä mulle. Enkä mä taas edelleenkään ymmärrä miten loukkasin sillä. Varmaan mä sit petin luottamuksen, en tiedä. Itse en sitä näe tuolla tavoin, ja se kertoo taas siitä miten ajatukset menevät ristiin molemmin puolin. Ainut pelastukseni voi olla vain se, et ihminen kokee sen saman minkä minä koin. Mutta se vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, melkein yhtä epätodennäköiseltä kuin lottovoitto.

Mutta...tilanteesta on nyt selvitty selvemmille vesille. Asiat roikkuvat mukana, mutta mulla on hyvä ote niihin. Ne ei sillä tavalla enää haittaa normaalia elämää. On silti edelleen heikompia päiviä, jotka johtuvat ihanista muistoista..eli siis suomennettuna harmittaa se, ettei sitä aikaa saa enää elää :). Mutta lapsellista olisi jäädä paikoilleen murehtimaan menneitä, maailma tarjoaa niin paljon hyvää. Joskus löytyy parempaa, joka paikkaa tän hetken menetyksen. Tai hyvä siihen on ainakin uskoa. Menneessä eläminen kuitenkin on elämän tuhlausta, koska mennyttä aikaa ei takaisin voi saada. En kuitenkaan osaa selittää sitä, miksi en osaa antaa menneiden olla menneitä ja jatkaa elämää ilman murehtimista. Jos sen tietäisin, olisi mun elämä paljon helpompaa. Tai kai se selitys on siinä tunteella elämisessä. Ei ole kuitenkaan noin yksinkertaista sanoa vain, et antaa menneiden olla siellä menneisyydessä. Toisille se on yksinkertaista, mulle ei. Vaikeeta sitä on pukea sanoiksi.

Niin se on, sanat ovat sanoja, tunteet tunteita. Pue tunteet sanoiksi niin olet viisas, ja luultavasti saat elämältä enemmän. Tunteet kuitenkin liikkuttaa jokaista ihmistä täällä maailmassa, myös niitä vähemmän tunteellisia. Kuka niitä sit uskaltaa tunnustaa, on rohkea.