IRC-Galleria

Elämä koettelee kovasti tällä hetkellä. Kaikkialle pitäisi venyä, ja oma elämäkin on hieman hakusessa. Vastoinkäymisiä toisen perään, tai tuntuu et niin se menee. Silti on helpompi olla ja elää tällä hetkellä kuin silloin sydän särkyneenä. Sydän on paranemaan päin, mutta silti vielä niin kipeä. Sain tietää viikonloppuna et mun polveenkin joutuu tekee suuremman leikkauksen tai tähystyksen, en selvinnyt siitäkään epäonnesta sen onnekkaammin. Kunpa rikkoutuneen sydämenkin sais siinä samalla korjattuun täysin, mutta sen ei todellakaan ole sama asia ja niin yksinkertaista - kunpa olisikin. Polvi nyt varmasti jonkinlaiseen kuntoon saadaan, toivottavasti, ettei siinäkin tapahdu jotain epäonnekasta. Urheilua en jaksa edes miettiä, sen mietinnän aika tulee sit ku on selvitty siitä leikkauksesta ja päästy kuntouttamaan raajaa. Pahalta se silti jo nyt tuntuu ajatella, et joutuis siitäkin ilosta elämässään luopumaan. Vaikka en mikään huippu-urhelija (enää) olekaan, nii silti se lopettaminen tuntuu pahalta. Taas yhtä rakkauden kohdetta viedään multa pois. Pienestä pojasta asti olen saanut jalkapallon perässä juosta, paljon ilonhetkiä olen saanut sen kanssa viettää. Kauhistuttaa ajatuskin siitä, että sen joutuisi lopettamaan kokonaan. Mutta toisaalta, en enää haluaisi riskeerata terveyttäni sen takia. Loukkaantumiset urheilussa ovat erittäin raskaita henkisesti, ainakin mulle. Ei niinkään siis se fyysinen kipu vaan juuri se henkinen. Tälläkin sektorilla elämässäni elän niin tunteella ja täysillä.

Tiettyinä hetkinä sitä miettii, että miten paljosta vielä ja mistä seuraavaksi joutuu luopumaan. Ja vielä suurempi kysymys mikä mielessä pyörii on, että miksi. Mitä teen väärin, miten pitäisi elää toisella tavalla, miten voisi ehkä korjata tietyt asiat. Mutta en mä niihin vastausta mistään saa, vaikka kuinka miettisin. Pakko vain rohkeasti uskoa siihen omaan tekemiseen, ja että jonain päivänä se tuottaa sitten suuremman "sadon" kuin nyt edes osaisi kuvitellakaan. Pitäisi vain ottaa nyt tiukka ote elämästä ja pitää se ote, ei hellittää hetkeksikään. Mutta tuntuu vain, ettei voimia ole tarpeeksi. Jostain se voima olisi kuitenkin kaivettava, vaikka sitten niistä vastoinkäymisten voittamisesta. Sanat on niin helppo kirjoittaa, mutta niiden muuttaminen teoiksi on sitten paljon vaikeampaa. Siihen tarvitaan ihmisen luonnetta ja lujuutta, siinä ihmisen vahvuus oikeesti mitataan. Joillakin ihmisillä se valitettavasti menee toisinpäin: ei osata sanoa mitä mielessä liikkuu, sitten satutetaan teoilla, jonka jälkeen sanat eivät enää riitä paikkaamaan tehtyä vahinkoa. Kunpa itse osaisin käyttää molempia sopivissa määrin, ei sanoisi liikaa eikä tekisi vääränlaisia tekoja. Mutta koska ihminen on erehtyväinen, molemmissa asioissa virheitä sattuu tahtomattaan.

Toisinaan sitä taas miettii, että toivooko sitä elämästään liian hyvää. Sellaista mihin ei välttämättä ole edes mahdollista päästä. En kuitenkaan jaksa siihen uskoa, mikään täällä maailmassa ei ole tavoittamattomissa. Jos jotain OIKEASTI haluaa tarpeeksi, ja jos OIKEASTI uskoo itseensä niin maailmassa voi saavuttaa lähes mitä vain. Siksi voi sanoa, että kaikki on kiinni ihmisestä itsestään. Vaikeudet on tehty voitettaviksi, ilman vaikeuksia ei olisi mitään voitettavaa. Rakkaudessa ei kuitenkaan päde samat säännöt, se on aivan oma kenttänsä. Rakkaus on kaunista, koska siihen ketään ei voi pakottaa, sitä ei voi rahalla ostaa. Se on tunteiden ja tekojen taistelutanner, jonne vain kaksi ihmistä pääsee keskenään olemaan. Sen kauneutta ei mikään maailmassa korvaa, mikään ei ole kauniimpaa. Syy tähän on juuri sen aitous ja ainutlaatuisuus. Kuten sanoin rakkautta ei voi ostaa eikä siihen voi pakottaa, kaikki tulee itsestään. Ainut ehto yhtälölle on, että kaksi toisilleen sopivaa ihmistä kohtaavat toisensa.

Rakkautta ei siis voi saavuttaa, se on tavoittamattomissa. Rakkaus tulee luokse, kun se oikea kohdalleen sattuu, eikä sitä voi kiirehtiä tai hoputtaa.