IRC-Galleria

”Oletko kulta ja teet mulle palveluksen?” mä pyydän kauniisti hymyillen.
”Mitä vain”, ja tämä mies on aivan sulaa vahaa mun käsissäni, ja mua melkein naurattaa. Vain melkein, koska tämä on turhan helppoa.
”Mitä sä luulet, kuoleeko jos hyppää kolmannesta kerroksesta?”
”Ei kai. Siitä joutuu vaan sairaalaan, ja ehkä loppuiäkseen pyörätuoliin.”
”Okei. Hyvä. Hyppää kolmannen kerroksen ikkunasta.” Mun täytyy muistaa ajatella armollisuutta, hyvä, Johanna! ”Ei, hyppää vain toisen kerroksen ikkunasta. Mä en halua sotkeutua sun vereen kun lähden kotiin yksin.”
”Okei”, mies henkäisee ja kääntyy niillä sijoillaan, puristaa olutlasiaan käsissään siirtyessään kohti ovia eikä kuule, kun baarimikko huutelee perään anniskelualueista ja sen sellaisista ihmisten luomista turhakkeista. Niinpä.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin mä kuulen sireenit ulkoa, baarin ikkunoihin vilkkuu sinisiä valoja, ja ne ovat mun valomerkkini, oma henkilökohtainen pilkku, ja mä jätän tyhjän lasini alle sievästi taitellun kaksikymppisen, koska vähintään sen verran mä olen velkaa tälle baarimikkoparalle, joka ei tiedä, mikä siihen iski. Ulkona mä vilkutan iloisesti miehelle, jota lastataan juuri ambulanssiin, ja se mulkaisee mun suuntaan ensin murhaavasti, mutta vinkkaa sitten silmää.

Mitä kaikkia sekopäitä mäkin vedän puoleeni, ihan oikeasti.