IRC-Galleria

Maailmantalous on ajautumassa kovimpaan kurimukseen sitten 1930-luvun. Talouden globaali keskinäisriippuvuus, joka toisaalta on sen ehdoton voimavara, on heikkoina hetkinä myös akilleen kantapää siinä mielessä, että kriisit leviävät liukkaasti kuin kuppa luostarissa.

Suomessakin mietintämyssyt savuavat, kun pohditaan keinoja, joilla rämeessä rypevä kansantalous saataisiin vedettyä kuiville. Ensinnäkin, on jokseenkin outoa väittää, ettei Suomella olisi velanottovaraa. Tilanteemme on suorastaan ylellinen verrattuna lukuisiin muihin EU-maihin, joilla on kammottava alijäämä rasitteenaan. Mutta! Vaikka piikki avataan, on syytä pitää kirkkaana mielessä, ettei tästä selvitä vain tukeutumalla valtion toimiin. Pelastus on yrityksissä, talouden tärkeimmässä palasessa: kuten aina, yritykset suorittavat ja valtio on vain selkänoja.

Julkisvallan on ennen kaikkea huolehdittava siitä, ettei yksikään elinkelpoinen yritys kaadu rahoituksen puutteeseen, sillä yritysten massakonkurssi tietää, yhtään vähättelemättä, Johanneksen ilmestyksen mukaista maailmanloppua. 1990-luvun laman kenties katkerin opetus oli, kuinka käy kun konkurssiaalto lyö läpi talouden, ja johtaa aivan hallitsemattomaan suurtyöttömyyteen. Sitä laskua maksellaan vieläkin.

Fiksut sanovat, että nyt ollaan murroksessa. Toden totta, maailmantalouden kriisi on piilottanut alleen rakennemuutoksen, joka olisi tullut vastaan joka tapauksessa. Moni ala ja yritys, joka nyt keikkuu kuilun partaalla, olisi samassa kusessa ilman kriisiäkin. Se, millä Suomikin selviäisi voittajana, olisi tuon murroksen hyödyntäminen, "luovan tuhon" potentiaalin hyväksikäyttö.

Toisin sanoen, Suomen olisi tuettava rahoitusmahdollisuuksia ja insentiivejä sellaisten innovaatioiden synnylle, jotka raivaisivat tietä uudelle teolliselle vallankumoukselle. Tämä on täysin linjassa vuosituhannen lopulla härmistyneen, yleisesti hyväksytyn osaamisstrategian kanssa, joka painottaa nimenomaan innovaatioita talouden veturina ja kilpailuvalttina globaaleilla areenoilla. Onhan päivänselvää, että 1990-luvun laman peittoamisesta syvin kumarrus ja vilpittömin kiitos kuuluu Nokialle.

Nyt moni näkee suurimmat mahdollisuudet ympäristöystävällisessä teknologiassa. Toki, Nokia-ilmiön "vihertävä" toisinto nostaisi taloutemme juoksuhiekasta, mutta on lohdutonta ajatella, että tämä olisi ainoa oljenkortemme. Ajatus on suorastaan musertava, kun ottaa huomioon, kuinka äärimmäisen harvinaisia hyvät ideat ovat.

Ja nyt lähdetään sivuraiteille tekemällä hypoteettinen, erittäin korkealentoinen laskelma. Oletetaan, että ihmisen tietoisuus voidaan operationalisoida seuraavalla tavalla: jokainen sekunti, jonka ihminen on hereillä on yhtä kuin yksi sekunti "tietoisuutta". Oletetaan myös, että nukumme kolmanneksen elämästämme. Ihminen siis elämänsä aikana "tuottaa" 2/3 elinikää "tietoisuutta".

Kun meillä on kaksi ihmistä, saadaan 4/3 elinikää "tietoisuutta". Kuten itse kukin lienee huomannut, ihmiset voivat elää yhtä aikaa samassa ajassa, eli mitä suurempi populaatio, sitä enemmän "tietoisuutta" kertyy samassa aikajaksossa. Huoneessa, jossa on 100 hereillä olevaa ihmistä, siis "tapahtuu" yhden sekunnin aikana "100 sekuntia tietoisuutta". Maailman väkiluku on nyt 6,7 miljardia: toisin sanoen, joka ainoa sekunti ihmiskunta kokonaisuudessaan tiedostaa 2/3 * 6,7 mrd ~ 4,47 mrd sekuntia.

4,47 miljardia sekuntia on 142 vuotta. Jos historiallisen ajan alku ajoitetaan Sumerin sivilisaation mukaan, ihmiskunnan "tiedostamispooli" kattaa nämä 5 000 vuotta absoluuttista aikaa alle minuutissa. Sinä aikana, kun maapallo kiertää kerran auringon, maankamaralla tapahtuu inhimillistä kognitiivista prosessointia lähes 300 MILJOONAN vuoden edestä: ajatuksia, muistoja, ongelmanratkontaa, suunnitelmia, oppimista, älynväläyksiä, unelmia...

On häkellyttävää, kuinka katoavan vähän kaikkeen tähän aivotyöhön mahtuu käänteentekeviä ideoita – ilmeisesti valtaosa ihmiskunnan aivomyrskystä on tyhjäkäyntiä ja seksifantasioita. Ei ihme, että innovaatioille annetaan niin suuri arvo! Sen lisäksi, että ihmiskunnan "aggregaatti-aivojen" hyötysuhde on typerryttävän matala, niitä tuntuu vaivaavan jonkinlainen konformoiva ja tasapäistävä trendi. Kuinka muuten olisi mahdollista, että vaivuimme jälleen kerran joukkopsykoosiin, joka oli umpisokea talouden vääjäämättömän romahduksen signaaleille?