IRC-Galleria

Eilen oli hyvänlaatuinen, armelias krapula: ei mitään päänsärkyä, pahoinvointia ja liskoja seinillä, vaan vain uupumusta ja tolkuton aivojumi. Henkisesti puhdistautunut olo, kuin kaikki raivokkaasta tenttimarathonista ja stressaamisesta patoutunut kuona olisi puskenut ihohuokosista pellolle.

Tässä tilassa järki syväjäätyy, mutta "antennit" ovat sitäkin herkempinä. Emotionaalinen kokemus syvenee ja kirkastuu. Siksi tapaan uhrata tällaiset henkistävät darrapäivät tunteilla ladatulle musiikille.

Levytin sohvalla ja annoin nuottien massan vyöryä ylivirittyneeseen tietoisuuteeni. Led Zeppelinin loputon liverevitys muuttui miellyttäväksi väreilyksi iholla, Radiohead lypsi nostalgiahermoista syviä huokauksia, Hiromi Ueharan virtuoosijazz kramppasi kaikissa raajoissa, Prokofievin pianokonsertot puristivat sydänalaa ja potkivat palleaan, Stravinskyn "Le Sacre du Printemps" sai huoneen pyörimään kuin kuumehoureessa, Ligetin "Atmosphères" hypnotisoi ja kiidätti lattian lävitse johonkin sanoinkuvaamattoman outoon paikkaan.

Sitten yksinkertaisesti tuli liian kova luu vastaan. Kun Eino-Juhani Rautavaaran "Cantus Arcticus" -teoksen toinen osa, "Melancholy", lähti pyörimään, hengitys ei meinannut enää kulkea. Tunteiden aalto iski varpaanpäistä hiusrajaan, ja yht'äkkiä kyyneleet alkoivat virrata solkenaan, kuin pato olisi murtunut. Hypähdin pystyyn ja löin stop-nappia kuin olisi elämä ja kuolema kyseessä. Viime tingassa, sortuminen oli hyvin lähellä.

Valehtelmatta en ole itkenyt... yli 10 vuoteen? En kertaakaan. Nyt oli aivan erittäin lähellä. Silmien äkkikostumistahan ei lasketa.

Lopuksi luukutin vähän pomppuheviä ja olo tasoittui.