IRC-Galleria

Kirjailijatar / L.Onerva / Kotka / Syväsalmi
[Helsinki] 19 p. [kesäk. 1908.]



Onerva! Onerva! Taas tekisi minun mieleni itkeä sinun sylissäsi. Syvemmin kuin koskaan ennen tunnen minä nykyään, mikä on minun tehtäväni maailmassa. Mutta nyt, kuten aina viime aikoina, tunnen minä, että toteutan parasta itseäni ainoastaan sinun kanssasi ja sinun seurassasi.
Miksi et sinä nyt ole tässä? Tietysti on sinulla oma tehtäväsi eikä minun tarkoitukseni ole koskaan ollut estää sinua sitä täyttämästä. Päinvastoin. Mutta jos sinä tuntisit edes hiukan samoin kuin minä - me voisimme käydä kappaleen matkaa käsityksin. Sinun huomenesi on koittamassa. Minun aurinkoni menee pian mailleen. Mutta joku pieni lintu on laulanut minulle, että joskus pohjolan lyhyimpinä kesäöinä yhtyvät aamu- ja iltaruskot. Silloin syntyy siitä heleys ja kauneus niin suuri, että - - itse viileä Onerva ei voisi sitä vastustaa.

Minä rakastan sinua. Sinun ei tarvitse uskoa minuun enemmän kuin katsot tarpeelliseksi. Mutta jos oma elämäsi milloinkaan on ollut sinulle kallis, jos et ole tahtonut mennä hukkaan, kadota, haihtua laumaan, ymmärrät, mitä merkitsee minulle minun rakkauteni. Mutta minä en tiedä, tunnetko sinä samoin kuin minä. Minä olen mies, joka menee. Sinä olet nainen, joka tulee. Siinä on ero meidän välillämme.
Ennen nuorempana tunsin minä joskus olevani liitossa tulevaisuuden kanssa. Nyt en koskaan enää. Minä en usko enää tulevaisuuteen, en meidän maassa, en muualla, en ylipäänsä. Minä tiedän, että ne elämänarvot, joita minä puolestani pidän pyhimpinä, joita olen seurannut sikäli kuin olen voinut, eivät koskaan tule olemaan yleisiä. Minä tulen aina jäämään vähemmistöön. Tai paremmin sanoen: yksin. En ainoastaan persoonallisuutena, vaan ihmistyyppinä. Luuletko, että suren sitä? Luuletko, että koetan herättää sääliäsi? Yhtä vähän kuin teen sitä, ylpeilen minä siitä. Minä olen sitä joskus ihmetellyt. Nyt on se asia minulle aivan luonnollinen.

Onerva, Onerva! Minä tahtoisin niin mielelläni, että sinäkin tuntisit itsesi yksinäiseksi, ypö-yöllisen yksinäiseksi. Sillä ellet sinä ole yksin, minä en voi sinua rakastaa. En siten kuin minä tahtoisin. Tahtoisin rakastaa sinua ilman mitään ympäristöä, ilman aikaa, ilman paikkaa. Minun täytyy nähdä sinut yksin vasten ikuisuutta.
Arvattavasti sinä hymyilet minulle. Myöskin minä hymyilen paljon, mutta jotakin, jolle minä en koskaan ole voinut hymyillä sieluni sisimmässä, ja se on ihmisen pyrkimys kohota yli kohtalon, yli luonnon, yli itsensä, yli kaiken pienen, ruman ja rajoittavan. Rakkaudessa merkitsee se minulle, että minun täytyy voida ihailla voidakseni rakastaa, katsoa ylös sinuun, rukoilla ja jumaloida. Toisin sanoen: uskoa ihmisyyteen, joka toteuttaa sitä, mitä minä en ole voinut, vain aavistanut parhaissa unelmissani. Ja minä olen nähnyt monta kaunista unelmaa. Sitten näin minä sinut. Silloin olin minä onneton mies. Mutta minä tahdoin myös kantaa onnettomuuttani niin kuin katsoin omalle arvolleni sopivaksi. Ei pieninkään väre kasvoissani saisi koskaan rahvaalle ilmoittaa, mitä minä kärsin joka hetki liitosta oudon naisen kanssa, johon sokea kohtalo oli minut yhdistänyt. sinä teit minut kaksinverroin onnettomammaksi, sillä vasta sinut nähdessäni minä havaitsin, mitä minä olin epäillessäni sinun olemassaoloasi kadottanut.

Mutta sinä teit minut myöskin äärettömän onnelliseksi. Sillä minä tiesin silloin, että minä en ollut uskonut mihinkään utukuviin, että minun unillani oli joku objektiivisuus, että myöskin minulla siis oli joku raison d`être maailmassa: jotakin, joka tekee minut yksilöksi, joka menee hautaan minun kerallani, joka ei milloinkaan synny uudestaan. Se on minun uskoni sinuun, erääseen Onervaan, jonka minä yksin näen, jota ei kukaan koskaan tule niin eheänä ja täydellisenä näkemään, kenties et sinä itsekkään. Minä olen mystikko, kuten tiedät. Minä en myöskään halveksu omaisuutta, kuten tiedät, mutta mitä on kaikki olevaisuus sen rinnalla, mitä me parhainta ikävöimme ja aavistamme.
Nämä eivät suinkaan ole mitään uusia asioita sinulle. Kaikki, mitä yleensä olen puhunut sinulle, on oikeastaan saman ikuisen teeman varieeraamista. Mutta minulla on vastustamaton halu sanoa sinulle uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoa se juuri nyt. Tänään panin jonkun toisen kirjeen postiin sinulle. Tämä saapuu siis sinulle jotenkin odottamatta. Sen parempi! Niin satuit sinäkin minun polulleni. Mutta miksi et sinä rakasta minua niin kuin minä tahtoisin? - Martha! Martha! Milloin muutut sinä Mariaksi? - Eino