IRC-Galleria

Halusin antaa sinulle
sen mitä minulla ei
ole annettavaksi
Ojensin sen
tyhjällä kämmenellä
Otit sen vastaan
ja täytit minut
sillä mikä minulta puuttuu

- Tommy Tabermann-

Kukkaan puhkeamiseen
ei muuta tarvita
kuin kärsivällisyyttä,
hidasta hyväilyä,
ja raastavaa halua
elää tuleva rakkaus
alusta loppuun
jo tänään

-Tommy Tabermann-

näitä riittäs siksipä mulla on päivittäinen runo raati ympäri vuoden..haalin kaiken minua koskettavan. runot(lyriikat),aforismit..

Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa

Olla lähellä
vaatii sinulta rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta

Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

-Tommy Tabermann

Kun kärsin ja kaipasin
ja tahdoin rakastaa
en tiennyt vielä
miten kärsii ja kaipaa se
joka tahtomattaan rakastaa


- Tommy Tabermann

Mene metsään
Mene vuorille
Mene kauas merelle
Anna yksinäisyyden
hyväillä sinua
kunnes ihosi
on kyllin ohut
Niin ohut
että sydämesi
näkee sen läpi minut
että minä se olin
joka hyväilin,
hyväilen sinua
Mene, mene

Tommy Tabermann

Sitoutua niin syvästi
että muuttuu pohjattomaksi
Puristaa niin lujasti
että muuttuu rajattomaksi
Rakastaa niin mielettömästi
ettei mikään enää
ole vailla merkitystä

- Tommy Tabermann

Nimi: Tommy Tabermann


Syntynyt: 3.12.1947 Tammisaaressa


Lapsuudenperhe: Erkki Taberman s.1919
Dolly Taberman os. Mannström s. 1924
Teppo Taberman s. 1944
Marita Taberman-Cocarro s. 1946
Jukka Tabermann s. 1954
(osa perheestä palauttanut nimen alkuperäiseen asuunsa eli kahdella n:llä)



Puoliso: Tuija Wuori-Tabermann


Lapset: Johannes s. 1982
Samuel s. 1986
Daniel s. 1990


Harrastukset: Harrastuksia ei ole, vaan kolme intohimoa:
runous, naiset ja koripallo.


Motto, lippu, mantra: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä!


Tommyn tyylistä...
Joku, en enää muista kuka, on sanonut jotenkin näin että kirjoitan itselleni omat kasvoni. Koska kirjallisuus perustuu varastamiseen, varastan mielelläni ja häikäilemättä tämän ajatuksen ja nämä sanat. Niin olen tehnyt minäkin. Saatan olla vanhanaikainen ja romantikko, mutta uskon ehdottomasti ja varmasti, että joillekin annetaan lahja ja tehtävä maan päällä toteutettavaksi. Kirjoittamisen, luomisen lahja on yksi tällainen. Jostakin syystä kuulun niihin onnekkaisiin, jolle tämä on annettu. Minä en siis ole valinnut tätä tietäni, vaan se on minulle annettu ja osoitettu. Muuten ei ole selitettävissä, että jo hyvin varhain, muistaakseni 14-15 vuoden iässä tiesin tarkoin mitä halusin: minusta tulisi runoilija, kirjailija.

Vaikka matka ensimmäisen kirjan julkaisemisen huikaisevaan hetkeen olisi oleva pitkä ja mutkikas, ei tämä tietoisuus annetusta lahjasta ja tehtävästä koskaan himmentynyt eikä horjunut, vaan se oli minussa kuin itsestäänselvyys, kuin puu metsässä tai aalto merellä tai kuin vuodenaikojen kierto. Minä kuljin hetkeäkään epäilemättä ja mitään muuta kutsua kuulematta kohti päämäärääni: olin runoilija.

Minusta tuntuu, että kirjailijaksi on vaikea tulla ja ennenkaikkea vaikea olla ilman tällaista tunnetta. Se poistaa kaikki epäilykset kirjoittamisen mielekkyydestä, jotka heikkoina hetkinä jolloin tappiot kirvelevät ja yksinäisyys on enemmän kuin pohjaton uhkaavat riistää kynän kädestä. Sillä tämä tie on täynnä yksinäisiä hetkiä, ja se joka kulkee varoituksista piittaamatta saa säännöllisin väliajoin ottaa vastaan iskuja. On opittava ei vain elämään haavojen kanssa, vaan jopa rakastamaan niitä. Jossakin runossa muistan kirjoittaneeni: meidän haavamme ovat meidän silmämme. Ilman haavoja siis näkee vähemmän. Kirjoittaminen on tulvillaan masokismia. Vuosikausia minä opettelin tätä ammattia omakotitalon vetoisessa vinttihuoneessa isän mustalla kirjoituskoneella, joka lepäsi äidin Singerin päällä. Koska olen aina ja yhä sitä mieltä, että runoja tulee kirjoittaa öiseen aikaan, tämä johti jatkuviin ja vakaviin yhteenottoihin vanhemman veljeni kanssa, joka majaili kanssani samassa huoneessa. Luultavasti on öisen runonkirjoittamisen syy, että hänestä tuli myöhemmin pankinjohtaja. Jos haluaa vetää todella pitkälle meneviä johtopäätöksiä, niin voisi väittää että Kansallis Osake Pankin kaatuminen johtuu isän kirjoituskoneesta, jonka ääni kahdella sormella intohimoisesti hakatessa oli sellainen, että isompikin lauma kuolleita heräsi joka yö runonkirjoittamiseen.

Jos joku luulee, että olin tyypillinen lukutoukkamainen aneeminen runopoika, hän on ehdottomasti väärässä. Olin urheilijanuorukainen, koripalloilija joka rakasti yhtä intohimoisesti pelaamista kuin runonkirjoittamista. Mitään muita intohimoja minulla ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Paitsi tietenkin naiset, jotka pian astuisivat elämääni ja sekoittaisivat sen loppuiäksi.

Julkaistuani ensimmäiset runoyritelmäni koulun lehdessä ja pian myös paikallislehdessä, huomasin nimittäin millainen on sanan mahti. Opin, ettei runoilijan tarvitse iskeä naisia. Hänen ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa hyviä runoja ja hänen eteensä ja alleen langettiin. Se oli arvokas opetus, joka on paljonsa säädellyt elämäni kulkua. Runon mahti vastakkaiseen sukupuoleen on vastaansanomaton. Tämä opetus johti siihen, vaistonvaraisella tavalla, ettei minusta tullut pelkkää runoilijaa vaan rakkausrunoilija. Olen aina ollut ylpeä tästä epiteetistä. Pidän sitä arvonimenä, piispan veroisena. Se hakattakoon myös hautakiveeni, jos sattuisin joskus kuolemaan.



II

Muistan vielä äärimmäisen tarkoin sen hetken jolloin sain ensimmäisen kirjani, Ruusuja Rosa Luxemburgille käteeni. Se oli suuri hetki, samanlainen kuin ensimmäinen rakastelu. Ehkä jopa suurempi, sillä ensimmäiset rakastelut ovat aina haparointia ja kömpelöä opettelua, mutta kirja oli valmis, sinisissä kansissa, ja kannessa minun nimeni.

Kun ottaa käteensä ensimmäisen kirjansa, ottaa käteensä ihmeen: eilen tätä ei vielä ollut, ja nyt voin koskettaa sitä. Voiko tämä olla totta? Onnen tunne on suunnaton. Eikä tämä tunne ole vieläkään minnekään kadonnut: aina kun saan käteeni uuden kirjani, minut valtaa ihmeen tunne. Että ihme taas kerran tapahtui. En tiedä missä runoiden jumalat majailevat, mutta heille minä lähetän aina kun uusi kirja on kädessäni kiitokseni ja rukoukseni, anna sen tapahtua vielä kerran, annathan? Koskaan ei voi tietää tapahtuvat ihmeet vielä kerran vai tuleeko pimeys.

Paitsi öisestä kirjoittamisesta mustalla koneella vinttihuoneessa, tämä ihme edellytti myös jotakin muuta: oli luettava. Oli opittava mahdollisimman paljon siitä mitä edeltäjät ja kanssakulkijat, pidemmälle päässeet, olivat saaneet aikaan ja löytäneet. Onnekseni olen syntynyt kotiin, jossa niukkuudesta huolimatta oli hyvä kotikirjasto: klassikot kuuluivat hyllyyn niin kuin leipä pöytään. Sitäpaitsi vanhempani olivat ja ovat sivistyneitä ihmisiä. Minua loukkaa yhä vieläkin käsite sivistyskoti. Sillä tarkoitetaan poikkeuksetta kotia, jossa vanhemmat ovat akateemisia ihmisä, mieluiten mahdollisimman monessa polvessa. Eikö sivistyskoti ole sellainen koti, jossa asuu ihmisiä, joilla on laaja ja syvä ymmärrys toisia ihmisiä, erilaisiakin kohtaan. Jossa humanismi ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ovat itsestäänselvyys. Jossa ihmiset kantavat toisistaan huolta ja kannustavat toisiaan. Jossa sanat rakastaa ja rakkaus eivät ole harvinaista herkkua, vaan jokapäiväistä annettavaa ja saatavaa. Sellainen on minun kasvualustani, ja siksi minusta tuli tällainen.

En minä ole valinnut tulla rakkausrunoilijaksi. Se annettiin minulle. Siksi en ole koskaan empinyt enkä suostunut luopumaan siitä silloin, kun hyvin koulutetut rakkikoirat ovat olleet kimpussani ja pilkanneet minua siksi, että olen erilainen kuin he, että minulla on erilainen henkinen ihonväri. Ketkä ovat silloin näiden vuosikymmenten aikana tukeneet minua: he, joita ei ole tapana kutsua sivistyneiksi; vanhempieni kaltaiset. He ovat pyyhkineet minun kasvoiltani syljen. Se on ollut hyvä oppi. Siitä oppii eron pienisieluisuuden ja suurisieluisuuden välillä.

Kotikirjaston ohella matkalla kohti Ruusuja Rosa Luxemburgille oli toinenkin tärkeä elementti. Karjaan kauppalankirjasto. Kiitos yleisen kirjastolaitoksen myös vähemmän varakkailla on mahdollisuus ahmia kaikkea sitä maailmankirjallisuutta, jota ei ole varaa ja mahdollisuutta ostaa. Nykyinen kirjastojen kurjistamispolitiikka on barbariaa, joka on tyrmistyttävä tätä maata ja jättävä monet lahjakkuudet vaille mahdollisuutta puhjeta. Olen siitä en vain vihainen vaan raivoissani. Vain sivistymättömät ihmiset voivat jättää kirjastot vaille kirjoja. Se on likeistä sukua sille kirjojen polttamiselle.



III

Paitsi että minulle annettiin lahja ja tehtävä, minun oli siis myös tehtävä paljon työtä ennen kuin pitelin ensimmäistä omaa kirjaani onnesta vapisevissa käsissäni. Työnteko ei koskaan ole ollut minulle mikään kärsimys. Ehkä siksi, että opin jo lapsuudenkodissani siihen, että ihmiset tekevät paljon työtä. Työnteko on luonnollista. Työnteon lisäksi olen oppinut laiskottelemaan, juopottelemaan, viettämään päiväkausia yhteen menoon vuoteessa naisen kanssa ja puhumaan tuoppi tai lasi kourassa aamusta iltaan joutavia muiden hunningolla olevien ystävien kanssa. Olen myös oppinut kutsumaan tätä kaikkea työnteoksi, sillä jos ne tuottavat vaikka minkälaisella viiveellä edes yhden kestävän säkeen, niin investointi on ollut kannattava. Helsingissä onkin lukuisia kapakoita, joissa olen viettänyt enemmän aikaa kuin keskivertoihminen viettää kotonaan. Jos kassakoneet olisivat pankkiautomaatteja, voisin heti nostaa eri kapakoista rahat arviolta kymmeneen keskikokoiseen henkilöautoon.

Kun puhutaan kirjan kirjoittamisesta, niin työnteko merkitsee paitsi itse kirjoittamista myös ajattelemista, uneksimista, katselemista ja kuuntelemista, alituista mittaamista. Kirjailija on vakoilija todellisuudessa, hän kuuntelee paitsi itseään myös muita ja sulauttaa muiden kokemukset omaansa niin että minän ja sinän raja murenee ja katoaa. Kun runoilija kirjoittaa minä, se minä ei välttämättä ole vain hän itse, vaan myös tuhannet muut minät. Näin hän toteuttaa kutsumustaan. Puhuu kaikkien puolesta sen minkä muutkin tuntevat ja ajattelevat, mutta mille he eivät läydä sanoja. Romanttiseen kirjailijakäsitykseeni kuuluukin tällainen ajatus: kirjailija on se heimosta, jolle on annettu puheen, laulun lahja, kun joku toinen taas on taitava metsästäjä ja kalastaja. Hän astuu keskelle piiriä ja puhuu kaikkien sielut näkyviksi, antaa niille äänen. Se on hänen tehtävänsä heimossa. Siksi haluan esiintyessänni aina olla ihmisten keskellä, samalla tasolla kuin kuuntelijat. En puhua korkeammalta, kopeuksista, enkä autoritääristen esteiden takaa.

Sellainen on minun käsitykseni lahjan toteuttamisesta, tästä työstä.



IV

Kun Ruusuja Rosa Luxemburgille oli ilmestynyt vuonna 1970, olin paitsi onnellinen myös tyhjä. En ollut oppinut käsittelemään sitä kuolemaa, joka ihmettä seuraa. Kuvittelin, että olin sanonut kaiken, ettei minulla enää tämä pienen runokirjasen jälkeen ollut mitään sanottavaa. Vuosi 1971 onkin ainoa vuosi urallani jolloin en ole julkaissut kirjaa. Se on tyhjä ja tuskallinen vuosi, ei ainoastaan kirjoittamisen kannalta, vaan myös oman elämän kannalta. Olin solminut ensimmäisen avioliittoni, ja yksi tragedia oli lähtenyt liikkeelle, kohti kaukaista toteutumistaan. Tämän enempää en siitä kerro, koska kaikki on kerrottu kirjoissa. Minun kirjani ovat minun elämänkertani ja henkilöhistoriani. Ne ovat minun valokuva-albumini. Muuta minulla ei ole. Joka on lukenut minun kirjani, on lukenut minun elämäni. Siksi minun on turha kertoa siitä sen tarkemmin: kaikki löytyy sieltä. Joskus iltaisin menen kirjahyllyn äärelle ja annan sormieni kulkea pitkin riviin asetettujen kirjojeni selkää, ja saatan tuntea oman elämäni, miltä se tuntuu. Se tuottaa kipua ja se tuottaa onnea, en tiedä kumpaa enemmän. Muistan kaikki ihmiset, naiseni, ja kuinka siinä sitten kävi. Muistan kaikki erehdykset ja rikokset ja kaikki ihanuudet, kaikki ihot. Se on merkillinen tunne: tuntea oma elämänsä etusormellaan.

Jokaisen kirjan valmistuminen on paitsi onnen myös kuoleman ja tyhjyyden hetki. Luominen on sitä, että oppii syntymään uudelleen tyhjyydestä. Se on ainoa tie jatkuvaan luovuuteen. Että oppii hyväksymään kuoleman ja tyhjyyden ja jopa nauttimaan niiden keveydestä, ja sen jälkeen noudemaan tyhjyydestä ja opettelemaan kävelyä uudelleen. Luomisessa, kirjoittamisessa, ei ole mitään saavutettua etua. Jokainen tehty työ, kirja, merkitsee sitä, että tätä et enää voi tehdä uudelleen. Sinun on synnyttävä taas kerran tyhjästä, synnytettävä itsesi. Se vaatuu hillitöntä uskoa siihen, että se on mahdollista, että mahdoton on mahdollista, että voit nostaa itsesi tujasta. Sen voimalla minä olen kyennyt luomaan tätä tahtia, yli kirjan vuodessa, näin pitkään. Väkisin se ei käy. Väkisin luominen on yhtä mahdoton tehtävä kuin yhdyntä ilman erektiota. Ei se käy vaikka kuinka raivoasi, huutaisi ja rukoilisi. Luominen on viettelylaji. Viettelemistä ja tahtomista ja uneksimista.

En tiedä missä intohimo asuu ja miten se valitsee kehen se asettuu majaksi, mutta minä tiedän, että ilman intohimoa elämä on autiota. Intohimo elämään, intohimo rakastamiseen, intohimo luomiseen, intohimo intohimoon. Kaikki mitä olen tehnyt ja mitä teen ja tulen tekemään perustuu intohimoon. Ilman sitä ei ole mitään. Kirjoittaminen ja rakastelu ovat samaa sukua, ne ovat sukua sille hetkelle kun viiniä kaadetaan lasiin, ja kohta taivaat aukeavat. Se, joka ei uneksi, ei tiedä todellisuudesta mitään. Niin minä olen elänyt, niin minä olen kirjoittanut.



V

Tähtiä kämmenellä ilmestyi vuonna 1975 ja siitä tuli ratkaiseva kirja tällä tielläni. Olin vihdoinkin valmis ottamaan sen pitkän askeleen, joka veisi minut omalle tielleni. Sitä edeltävät kirjat olivat valmistautumista tähän, kaikki kunnia niille. Mutta Tähtiä kämmenellä oli se kirja, jossa häikäilemättä tein kaiken juuri niin kuin itse halusin, kenestäkään piittaamatta. Se oli haaste: en välitä muusta kuin saada toteuttaa tämä, kirjoittaa tämä näky ja tunne.

Tähtiä on siitä tyypillinen kokoelma minulle, että kirjoitin sen äärimmäisen nopeasti, muistaakseni parissa kolmessa viikossa. Se taas johtui siitä, että olin vihdoin oppinut kirjoittamaan päässäni. Näin olin jo moneen kertaan kirjoittanut runot paitsi pikku vihkoihini suttuisina merkintöinä myös öisin päässäni varsin valmiiksi ennen kuin istahdin koneen ääreen. Tuohon aikaan hankin vielä leipäni Yleisradiossa toimittajana kiivastahtisessa uutistyössä, joten tällainen metodi oli jo käytännön pakko. Olin myös opetellut jonkinlaisen positiivisen skitsofrenian, mikä merkitsee sitä että minulla oli päässäni kaksi aivan erillistä lohkoa, joista toinen, pienempi, hoiti leipätyötä ja toinen oli puhdasverinen sulkakynäosasto. Tämä metodi on tähän päivään saakka pitänyt minut sekä leivässä että luomiskykyisenä. Skitsofreniassa on myös siis hyvät puolensa.

Olin siis rakkausrunoilija, enkä vain omassa tietoisuudessani, vaan muidenkin silmissä, sillä Tähtiä kämmenellä on yhä vieläkin myydyin kokoelmani. Jos en väärin muista, sitä myytiin nopeasti yli kymmenen tuhatta kappaletta, mikä on runokokoelmalle paljon. Mutta ne olivatkin aikoja, jolloin kirjastoilla oli vielä rahaa ostaa myös runokokoelmia, aikaa ennen laillistettua ahneutta ja yleistä barbariaa.

Opin myös, että on väärin myydä paljon runoja. Paitsi että siitä saa rahaa, mitä runoilijalla ei saa olla, myynti muuttaa aina kirjan huonoksi. Parhaita kirjoja ovat sellaiset, joita kukaan ei halua ostaa. Ja riittävän synkät, sillä synkkyys on syvällisyyttä. Täytyy myöntää, että suosio nousi jonkin verran kiharoihin, ja niin minä ahkeroin paitsi kapakoissa myös vuoteissa, joihin minut hyvin auliisti päästettiin. Suosion humala on ihana humala, ja siitä tulee helposti riippuvaiseksi. Niin taisi käydä minullekin.

Tämä on ristiriitaista: rakkausrunoilija ylistää rakkautta, mutta tekee samalla julmia ja itsekkäitä tekoja lähimpiään kohtaan, haavoittaa, melkein tappaa. Mutta siitäkin tulee lasku jokaiselle, enkä minä ollut poikkeus. Ensimmäinen romaanini Suudelma on kertomus tästä. Se ilmestyi vuonna 1977 eli huumaa oli ehtinyt kestää jo muutamia vuosia. Olin noina vuosina kaiken humun keskellä varsin ahkera ja julkaisin teoksia joka vuosi. Sitä virhettä en siis tehnyt, että olisin jäänyt lepäämään laakereillani. Olen vuosien mittaan nähnyt monen tekevän niin ja nähnyt miten vaikea on sitten aloittaa kaikki uudelleen. On vaarallista pitää taukoja. Se on samaa kuin lopettaisi hengittämisen. Tässäkin kirjoittaminen on sukua rakastelulle: mitä useammin sitä rakastelee, sitä paremmin se sujuu. Kirjoittaminen ja rakastelu inhoavat taukoja. Eiväthän huuletkaan kulu suutelemisesta. Mitä enemmän luo, sitä enemmän kykenee luomaan. Sellainen on luomisen laki. Kirjoittamista pitää rakastaa yhtä intohimoisesti kuin naista, niin että ainoa syy olla hetki erossa on se, että kohdatessa halu olisi entistäkin suurempi.

Ei ole mikään salaisuus, etteivät arvostelijat rakastaneet minun kirjojani yhtä paljon kuin minä itse ja ostava eli lukeva yleisö. Sekä runoni että romaanini ovat säännönmukaisesti saaneet osakseen sekä väheksyntää että pilkaa. Enää se ei satuta enkä uhraa niille kuin pienen hymähdyksen, mutta joskus 70-luvulla loukkasi ja sattui niin, että useasti itkin. Onneksi minulla on aina ollut ympärilläni kannustavia ja ymmärtäviä ihmisiä, joten selvisin siitä. En ole vuosikymmeniin avannut sunnuntai aamuna lehteä täynnä odotusta lukea arvostelu uudesta kirjastani. Päinvastoin. On kaiketi selvää, etten minäkään kovinkaan paljon osaa arvostaa näitä arvostelijoiksi kutsuttuja henkilöitä, joiden keskeisiä luonteenpiirteitä suhteessa minuun ovat ja ovat olleet pahansuopuus ja pienisieluisuus, ominaisuuksia jotka ovat vastakohtia kaikelle luovalle. Tämä mielipide on tietenkin hyvin subjektiivinen, mutta otan siitä täyden vastuun. Sellainen on minun kokemukseni. Mikään ei vielä ole antanut minulle syytä muuttaa mielipidettäni. Olisin onnellinen, jos sellainen syy vielä löytyisi. Mutta, isosti ottaen: yhdentekevää. Minun näkökulmastani katsoen suomalainen älymystö koostuu sairaanhoitajista, autokauppiaista, kampaajista, hierarkian ulkopuolisista.



VI

Naisen ja miehen välinen suhde on se näyttämö, jolla useimmat minun kirjani tapahtuvat. Sillä näyttämölle voi marssitta kaikki ne kysymyksenasettelut, joiden kanssa joudumme maan päällä kamppailemaan. Rakkaus, viha, onni ja pettymys, haaveet ja unelmat, pyrkimykset johonkin suurempaan ja parempaan. Heikkoudet ja se mikä pitää maailmaa pystyssä. Minulle miehen ja naisen suhde ei suinkaan merkitse suljettua kahden maailmaa, vaan siinä ovat kaiken aikaa läsnä kaikki olennainen myös ulkopuolisesta maailmasta. Me kannamme vuoteisiin ja yhteiseen kamppailuun leivästä ja hyvyydestä kaiken mikä meitä on muovannut ja mikä meitä näkymättömien lankojen avulla ohjaa. Kun havaitsin tämän näyttämön, se tapahtui vaistomaisesti ja kuin huomaamatta, niin kuin tärkeillä ratkaisuilla usein on tapana. Äkkiä oli aivan itsestäänselvää, että tämä on se näyttämö, jolla minun on sanottavani sanottava.

Jostakin merkillisestä syystä minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia käyttää sellaisia vaarallisia sanoja kuin rakkaus, onni tai hyvyys. Nehän ovat sanoja, joita jatkuvasti yritetään tuhota, mutta joita ilman elämä olisi mahdotonta. Siksi ne on pelastettava, niille on palautettava sisältö, niin että niiden käyttö ihmisten kesken on mahdollista. Jos minulla jokin projekti on ollut, niin se on juuri se.

Toinen syy miksi juuri naisen ja miehen välinen suhde on se josta olen niin paljon kirjoittanut, on tietenkin se, että onko olemassa mitään ihanampaa kuin se hetki, jolloin ruumiit ja sielut sulautuvat aktissa ja tuottavat sen nautinnon, jota varten me tänne synnyimme. Ei elämä ole mikään rangaistus. Se, joka ei viihdy täällä ja jolle tämä matka on liian pitkä ja vastenmielinen pääsee täältä nopeasti pois. Ei se vie muutamaa minuuttia enempää. En lakkaa ihmettelemästä miksi ne, jotka eivät täällä viihdy, pitävät päätoimenaan saada myös epäviihtymään. Mikseivät yksinkertaisesti lähde sinne, missä pimeyttä ei tarvitse itse tuottaa? Siksi minun kirjani yrittävät löytää vaikka kuinka hämärästä nurkasta pienenkin valonhiukkasen ja tehdä siitä auringon. Kyllä pimeyttä maailmassa riittää. Sen tietään jokainen. Se on minulle jopa aivan liian tuttua. Mutta valonhiukkasten voimalla me elämme. Ja elämäänhän men olemme tänne tulleet emmekä hitaasti kuolemaan.

Suurempaa iloa nautintoa kuin se minkä kaksi ihmistä voi yhdessä tuottaa en ole vielä täältä löytänyt. Siksi minä kirjoitan loppuun asti naisesta, miehestä, rakkaudesta ja onnesta. Ne sanovat sitä romanttisuudeksi. Jos niin on, olen mielelläni romantikko. Ja niin kuin kirjoitan, haluan myös elää.



VII

Olenko puhunut teille totta? Totuus kuuluu Suomen kielen hankaliin sanoihin, sillä siihen käteketty veitsi. Se on leipä, jonka sisälle on leivottu kivi. Totuus. Kun joku varoittaa sinua, että hän aikoo kertoa totuuden, varaudu pahimpaan, varaudu ikävyyksiin, varaudu nielemään veitsi ja kivi. Se, joka kertoo totuuden, ei koskaan kerro hyvää. Hän kertoo pelkkää pahaa. Totuus on aina pahaa. Se on totuuden luonne, kuulemma. Miksi hän, joka kertoo totuuden, ei kerro miten sinua rakastaa ja mitä kaikkea hyvää hän sinulle tahtoo? Sellaista totuutta minä olen herkeämättä etsinyt sekä runoissani että romaaneissani, uudelleen ja uudelleen kysynyt, eikö sellainen totuus olisi mahdollinen? Ei viisain ole hän, joka kertoo eniten totuutta eli miten pahaa ja mahdotonta kaikki on, vaan hän joka antaa uskoa, toivoa ja rakkautta.

Kerran vuosia sitten olin Ruotsissa esiintymässä. Meitä oli kirjailijoita eri pohjoismaistam ja kuten tällasilla retkillä on tapana, niin antoisinta oli istua iltaa kollegoiden kanssa, humaltua hitaasti ja kuunnella ja kertoa tarinoita. Joukossa oli Ruotsissa asuva vanhempi juutalaiskirjailijatar, jonka nimeä en kauhukseni millään muista. Kun puhe kääntyi siihen miksi kukin meistä kirjoittaa, niin norjalainen maolaiskirjailija sanoi, että tehdäkseen vallankumouksen, tottakai. Silloin tämä charmikas daami kysyi, että kirjoittaisitko vielä, jos tietäisit ettei kukaan koskaan voisi lukea sitä minkä kirjoitat? Tähän maolainen vastasi, että en tietenkään, sehän olisi täysin turhaa touhua. Silloin nainen kertoi oman tarinansa. Hän oli sodan aikana keskityslerissä vankina. Hän tiesi, että seuraavana päivänä hänet tapettaisiin, mutta illalla jän oli silti kirjoittanut hiilellä yhteen yläpedin pohjalautaan kauniin runon, jossa kiitti elämästä. Jostakin syystä teloitusta ei pantukaan toimeen. Hän pelastui. Jos hän olisi kuollut, tuskin kukaan olisi lukenut hänen viimeistä runoaan. Mutta silti häne kirjoitti sen. Tämän tarinen opetus on minun ymmärtääkseni se, että meidän tekomme ohjaavat maailmaa, ja sanat ovat tekoja. Kirjoittamalla elämää ylistävän runon tämä juutalaiskirjailijatar lisäsi hyvän määrää maailmassa niin, että hyvä pelasti hänet. Sanat tekevät ihmeitä. Sanat ovat energiaa. Sanat ovat valoa. En tiedä onko tämä tarina tosi ja kenelle se lopulta on tapahtunut, eikä sillä ole mitään väliäkään. Minulle se on tosi, ja se on ollut mielessäni kaikki nämä vuodet kun ajattalen omaa kirjoittamistani: maailmaa voi muuttaa kirjoittamalla.

Omaa elämääni olen lukemattomat kerrat muuttanut kirjoittamalla. Kun minulla ei ole ollut rakkautta, olen kirjoittanut rakkaudesta ja rakkaus on tullut luokseni. Kun minulla on ollut surua ja murhetta, olen kirjoittanut surusta ja murheesta ja ne ovat lähteneet kuin säikyt linnut. Kun en ole nähnyt omia kasvojani, olen kirjoittanut ne näkyviksi itselleni ja löytänyt tien uudelleen.

Mutta olenko puhunut totta? En tiedä. Kaikkea en kuitenkaan ole kertonut, sillä kaikkea ei voi kertoa muulla tavalla kuin kirjoittamalla runon.



VIII

Olen monta kertaa ollut pakotettu pudistelemaan hymyillen päätäni, kun olen lukenut epäilyksiä siitä, että minulla olisi jonkinlainen runokone. Että muuten ei olisi mahdollisya luoda näin tiuhaan tahtiin kuin olen tehnyt. Minun salaisuuteni on ahkeruuden ja intohimon ohella se, että en kirjoita itse. Jossakin tuolla minun sisässäni istuu pieni olio, joka sanelee minulle kirjani. En tiedä onko hän mies vai nainen vaiko molempia, mutta sen tiedän että kun hän alkaa kuiskia ei minun muu kuin istahtaa koneen ääreen ja kirjoittaa. Kirjassa Unta ja verta minä annoin tälle salaperäiselle ystävälleni nimen: hän on Dorian.

Minä puhun päivittäin Dorianille ja hän minulle. Mutta minä en voi käskeä Doriania kertomaan mitä kirjoittaisin, sillä hän inhoaa kaikenlaista komentamista ja käskemistä. Dorian alkaa kuiskia vain, jos minun mieleni on kevyt ja avoin ja jos olen elänyt hyvin. Mitä enemmän olen rakastanuyt, antanut ja nauttinut, sitä kiivaamalla tahdilla Dorian sanelee. Olen täysin riippuvainen hänestä. Jos katoaa tai vaikenee, olen hukassa. Jos Dorian on suuttunut minulle ja kiukuttelee ja vaikenee vaikkapa viikoksi, sorrun helposti juopottelemaan ja viettämään muutenkin huonoa elämää. Mitään tässä elämässä en pelkää kuin sitä, että Dorian vaikenisi lopullisesti. Se olisi myös minun loppuni, sillä ilman luomista, kirjoittamista, elämälläni ei ole mitään tarkoitusta eikä mieltä. Tästä tehtävästä ei mennä eläkkeelle. Tästä tehtävästä mennään vain hautaan. Sellainen on tämä lahja, joka on minulle suotu.

Ajatus siitä, että pitkän kirjailijanuran voisi luoda ilman jonkinlaista henkilökohtaista filosofiaa, aatetta, lippua, mantraa, on minulle vieras. Edellämainitussa Unta ja verta kirjassa, joka on minulle varsin rakas, olen tiivistänyt lippuni kolmen E:n uskoksi. Nämä kolme E:tä, joita ilman en voisi elää, ovat estetiikka, etiikka ja erottiikka, aistillisuus. Estetiikka merkitsee kauneutta. Me kurkottelemme koko elämämme kauneutta kohti, pois rumuudesta. Jos lakkaamme kurkottelemasta, olemme antaneet periksi ja muutumme rumiksi, kuolemme. Etiikka merkitsee sitä, että alata yritämme erottaa oikean väärästä, vaikka tehtävä on mahdoton eikä tule koskaan valmiiksi. Jos lakkaamme yrittämästä erottaa oikean väärästä, olemme antaneet periksi, ja olemme hukassa. Kolmas E, erotiikka, merkitsee sitä, että alati etsimme kosketusta, joka on samanlainen kuin kahden ihon kosketus, että emme lakkaa nauttimasta nautinnosta ja tuottamasta nautintoa, että emme lakkaa uskomasta, että nautintoa on enemmän kuin tuskaa.

Uskokaa tai älkää: tämän lipun alla ovat minun kirjani syntyneet!

Tosimiehen testamentti
2006
Minne ovat kadonneet perinteiset miehiset hyveet: stoalaisuus, jääräpäisyys, harvasanaisuus ja aggressiivisuus? Näitä hyveitä kuitenkin tarvitaan edelleen kaikissa elämän kiperissä tilanteissa. ”Iso hali kaikille”, presidentti Tarja Halonen julisti vaalitilaisuudessaan. ”Olemmekin siirtyneet isohalikaikille -yhteiskuntaan, jossa Miehiä ei ole enää olenkaan”, Tosimiehen testamentti -kirjan kirjailijat Seppo Hyrkäs ja Tommy Tabermann toteavat. Miehet ovat nykyisin muuuttuneet sellaisiksi, että kohta he vippaavat naisilta pikkuhousunsuojiakin. Ja seksikin on nykyisin menettänyt makunsa, koska se ei ole enää rivoa. Surulliselta tuntuu jopa sekin, että maamme henkistä ilmapiiriä hallitsevat stalinistien sijasta stailistit. He määrittävät alati muuttuvat miesihanteet: on metro-, retro- ja überseksuaaleja. Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa miehistä näyttää olevan unterseksuaaleja. Naisten vapautuminen näkyy heidän turhautuneista kasvoistaan. Vaikuttaa siltä, kuin he kulkisivat koko ajan liian kireissä stringeissä. Se johtuu pelkästään siitä, että he kaipaavat vanhan ajan miestä. Teos on hulvaton lohtukirja suurten ikäluokkien miehille, jotka kokevat turhautuvansa – ja heistä huolestuneille naisille. "Voi teitä senkin pojankoltiaiset" -Kaarina Hazard, Image



Suutele minulle siivet
2006
Tommy Tabermannin kauneimmista eroottisista runoista koostettiin keväällä 2004 kokoelma Suutele minulle siivet, ja siinä oli mukana cd-levy, jossa oli Tommyn itsensä lukemana samat runot. Nyt teos ilmestyy entistä upeampana, uutena laitoksena, jossa on mukana uusia, ennen julkaisemattomia runoja. Lisäbonuksena on edelleen kirjan mukana tuleva cd-levy.



Perhonen paidan alla - kirjoituksia
2006
Tommy Tabermannin proosateos koostuu erilaisista kirjoituksista, tarinoista, ja kolumneista, joista suuri osa on alun perin julkaistu Me-lehdessä. Niiden aihekirjo on laaja: rakkaudesta, onnesta ja uneksimisesta aina äidin kuolemaan ja Karjalan palautukseen asti. Ytimessä toistuu kuitenkin sama peruskysymys: kuinka elää ja olla ihmisiksi, kuinka olla liikaa eksymättä Hyvän polulta? Tyylilajeina vaihtelevat mainen hellyys ja satiiri, sillä hyväily ja terve nauru ovat yhtä tärkeitä kuin puhdas vesi ja tumma leipä.

Jotkut päiväperhot pystyvät kestämään aikaa ja kylmää ja pysymään hengissä. Juuri sellaisista perhoista tämä kirja on koottu. Tabermann on tunnettu verbaalisesta kyvykkyydestään monella alalla. Perhonen paidan alla näyttää runoniekan ja sanasepon uuden puolen.



Valitusvirsiä valkoisille heteroille
2005
Valkoinen hetero on yhä maailman herra ja ylhäisyys, lajien valtias. Valkoinen hetero pitelee rahan ja kaikenpuolisen vallan valtikkaa, vaikka uhkapilviä nouseekin sekä sisältä että ulkoa. Vääräuskoiset ja väärän väriset, viina, huumeet, laiskuus ja läski uhkaavat syöstä lajien valion valtaistuimeltaan.

Valitusvirsiä valkoisille heteroille on runoutta meistä ja tästä ajasta, tästä päivästä. Sen aseena on nauru, ja tyylilajeina vuorottelevat satiiri – jopa pilkka – sekä suuri hellyys, herkkyys ja armelias lämpö: valkoinen hetero ei kaikesta huolimatta ole läpeensä paha, vaan toivoa on yhä. Eihän vielä ole joutsenlaulun aika?

Runojen näyttämöinä ovat koti, kapakka, katu ja hautausmaa – vuodetta ja pörssiä unohtamatta. Valkoisia heteroita ovat niin Bush ja Putin kuin naapurin juoppo mies ja äreä akkakin, ja myös viaton vastasyntynyt. Kaikki he ovat ainakin muutaman säkeen arvoisia.

Kokoelman runkona ovat ihmisistä ja kovistakin ihmiskohtaloista kertovat runot, balladit, mutta mitä olisi elämä ilman rakkauden ja kauneuden pimeässä välähtelevää valoa?



Rakkauden kolme kehää
2005
Kun kaikki turha on karissut, jäävät jäljelle vain usko, toivo ja rakkaus – tai niiden puute ja kaipuu. Rakkauden kolmessa kehässä Tommy Tabermann tiivistää säkeiksi nämä elämän perusasiat, joita kukaan ei pääse pakoon.

Rakkaudessa on kolme kehää: intohimo, lämpö ja solidaarisuus. Jos ihmiseltä yksikin niistä puuttuu, hän on vaillinainen ja rikkinäinen. Sanojen ihme piilee siinä, että me voimme kutsua niitä luoksemme, pyytää ja rukoilla kehien tulla ja täyttää meidät, tehdä meidät ehjiksi. Nämä runot ovat juuri niitä sanoja, rakkauden mantroja, taisteluhuutoja, kuiskauksia.

Veden, viinin ja leivän ohella ihminen tarvitsee eniten toista ihmistä. Ihminen on ihmiselle hänen toinen leipänsä. Hyvä ja Oikea eivät voi toteutua, ellemme sano ääneen, että juuri niitä me kaipaamme ja haluamme. Me haluamme niitä, jotta elämä olisi elämisen arvoista.

Pakolainen

Kylmissään ja koditon
jokainen vuorollaan on,
pakolainen, passiton
Kauan kuljin vailla uskoa ja toivoa,
kaukana rakkauden polusta,
rinta raskaana tyhjyydestä
Teit ihostasi huovan,
halustasi tulen,
suustasi ruukun
janoisen juoda
jano hetkeksi pois
Nukahdin uneen
jossa kaikki oli hyvää ja kaunista
eikä kukaan kylmissään ja koditon
Nyt kuljen pitkin rakkauden polkua,
olen pelkkää ihoa ja huopaa,
pelkkää ruukkua
janoisten tulla ja juoda

Tommy Tabermann on kirjoittanut yli kuusikymmentä teosta, sekä runoa että proosaa. Rakkauden kolme kehää sisältää seitsemisenkymmentä uutta runoa, joiden intiimi sävy puhuttelee kaikkia rakkautta janoavia.



Vernazzan valot
2004
Eräänä päivänä se vihdoin tapahtuu: Mikael vie Veronican katselemaan Vernazzan valoja. Vuosien ajan he ovat uneksineet tästä matkasta, unelmien täyttymisestä. Mutta odotuksella on hintansa: Veronica on sairastunut outoon tautiin, joka on tehnyt hänestä mykän ja liikuntakyvyttömän. Mikael tietää, mikä taudin oikea nimi on, se on rakkauden puute. Rakkauden puute voi tehdä ihmisestä parantumattomasti sairaan, riistää häneltä hengen. Näin on käynyt Veronicalle, vahvalle ja itsenäiselle taiteilijalle, joka vannoi vapauden ja vapaan rakkauden nimeen.

Mitä on vapaus, mitä rakkaus? Vaikka Mikael tuntee olevansa yhä hämmentyneempi näiden kysymysten edessä, hän on varma yhdestä asiasta: Veronican on nähtävä Vernazzan valot ja heidän on kuljettava edes vähän matkaa pitkin Via Dell´ Amorea, Rakkauden Polkua, joka kiemurtelee kuin käärme korkealla sinisen meren yläpuolella. Sydämessään hän rukoilee ja toivoo, että perillä tapahtuisi ihme ja Veronica olisi taas oma vahva ja intohimoinen itsensä.

Matka on pitkä ja vaivalloinen, ja sen aikana Mikael tekee matkan myös heidän yhteiseen menneisyyteensä, illuusioon vapaudesta ja unelmaan äärettömästä rakkaudesta, elämän korkeisiin hetkiin, joita ilman millään ei olisi mitään merkitystä. Mutta mitä Veronican silmät kertovat? Mitä hän tuntee, ajattelee ja muistaa? Mitä hän toivoo ja odottaa Vernazzan valoilta ja Rakkauden Polulta?



Suutele minulle siivet
2004
Kirja + CD

Tommy Tabermann on loistava omien runojensa esittäjä, jonka sensuelli ääni tekee runot entistä viettelevämmiksi. Jokainen joka on kuullut Tommyn itsensä esittämiä runoja, on joutunut hänen äänensä lumoihin.

Nyt ilmestyy yksissä kansissa Tommyn 50 kauneinta eroottista runoa sekä painettuna että äänitettynä, Tommyn itsensä tulkitsemana. Runot on koottu aikaisemmin ilmestyneistä kokoelmista.

Suutele minulle siivet - runollista erotiikkaa Tommy Tabermannin tapaan! Upea, kaunis lahja sydänystävälle.

Voihkaiset
niin kuin kiittäisit jumalia
hyvästä sadosta,
puret korvanlehdestäni
rakkautesi kokoisen palasen,
suuren
Korjaamme satoa:
nautinnon tuottaminen
on nautinnoista suurin
enkä mistään niin nauti
kuin että voihkaiset
vaikka matka on vasta alussa


Alaston
2003

Revin paitani auki
Lupaa kysymättä, mistään piittaamatta
paljastan kalpean rintani,
hymyt ja haavat,
kahvaa myöten isketyt veitset
Tulkaa tänne, te viluisina vaeltavat tuskat!
Niin kauan kuin
sydäntä särkee,
se ei säry

Uudessa kokoelmassaan Tommy Tabermann avaa vielä yhden uuden portin itseensä. Intohimon ja läheisyyden säkeiden lisäksi Alaston koostuu, nimensä mukaisesti, runoista joilla yritetään tunkeutua olemassaolon luihin ja ytimiin: Miksi elää? Kuinka elää?

Rohkeus on ainoa asento, jossa on hyvä sekä elää että kuolla. Rakkaus on ainoa maa, jota kukaan ei voi valloittaa eikä hallita. Ihmisellä täytyy olla uskallusta nähdä mutta voimaa silti uskoa.

Alaston on matka sinne missä elämän pelottava hauraus ja käsittämätön sitkeys kulkevat käsi kädessä armelias hymy huulillaan. Se paikka on jossakin meissä jokaisessa. Sinne pääsee vain jos osaa ja rohkenee murtaa silmien takaiset muurit. Niin alaston kuin uskallat olla, niin onnellinen olet.

Kuinka onnellinen sinä uskallat olla?


Kirje nuorelle rakastajalle.
Ihmisen ääni nro 36
Kirje nuorelle rakastajalle perustuu Tommy Tabermannin vuonna 1979 Ihmisen ääni -sarjassa julkaistuun teokseen, jonka alaotsikkona oli Courage eli Rohkeus. Muodoltaan teos on kuin rakkauskirje mieheltä naiselle, mieheltä miehelle, ihmiseltä ihmiselle. Jo silloin Tabermannin missiona oli miehen ahtaan roolin avartaminen ja keventäminen.

Nyt, 24 vuotta eli ihmispolvi myöhemmin, Tabermann kommentoi silloista minäänsä ja ajatuksiaan kirjoittamalla kirjeitä nuorelle rakastajalle, nuorelle itselleen. Mikä on yhä kestävää, ja mikä on osoittautunut illuusioksi, mahdottomaksi? Onko minä yhä sama palava ja peloton minä, vai ovatko pettymykset, kolhut ja haavat vieneet uskon, toivon ja rakkauden?



Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen
2003
Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen on runoista koostuva kertomus kahden yksinäisen ja erilaisen olennon kohtaamisesta maailmassa, jossa pedot vaanivat kaikkialla ympärillä. Pedot vaativat kaikkia olemaan samanlaisia eivätkä jätä rauhaan niitä, jotka eivät siihen suostu. Yksinäinen tyttö on erilainen, ja yksisarvinen on erilainen. Kun kaksi erilaista kohtaa, he eivät enää ole yksin. Maailmassa on sittenkin läheisyyttä, rakkautta ja toivoa pedoista huolimatta.

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen koostuu Tommy Tabermannin runoista ja nuoren kokkolalaisen kuvataiteilijan Mirka Johanssonin samaa symboliikkaa sisältävistä kuvista. Se on aistillinen kertomus ystävyyden, rakkauden ja intohimon voimasta kaataa kaikki esteet.

Romanttinen, kauniisti kuvitettu runokertomus on mitä upein lahjakirja niin hääparille, ylioppilaalle kuin äidille tai rakastetulle!



Suudelma
2003
Suudelma on kirja rakkaudesta. Se on myös kirja taistelusta rakkauden ja ilon puolesta, sen maailman puolesta, jossa ihmiset olisivat vapaita syleilemään toisiaan. Mutta ennen kuin siihen maailmaan päästään, on kuljettava pitkä tie.

Mikä lopulta on rakkautta?

Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 ja viimeksi otettu 4. painos vuonna 1989.



Fatiman neljäs ennustus
2002
Itsenäinen jatko romaanille Julian parveke

Eräänä toukokuisena päivänä vuonna 1917 Pyhä Neitsyt ilmestyy kolmelle paimenlapselle ja ennustaa heille maailman tulevaisuuden. Kolmesta lapsesta kaksi kuolee pian ilmestyksen jälkeen, ja kolmas, tyttö nimeltä Lucia, sulkeutuu luostariin salaisuudet mukanaan. Vähitellen Lucia paljastaa ennustuksen toisensa jälkeen varoitukseksi ymmärtämättömille ihmisille, ja kaikki kolme myös toteutuvat. Mutta Lucialla on kätkössään vielä neljäs käärö, jonka olemassa olosta hän ei ole kertonut kenellekään, ei edes Pyhälle Isälle.

On Lucian 95. syntymäpäivä. Hän herää unesta, jossa nuorukainen nimeltä Jeesus suutelee häntä niin kuin mies suutelee naista. Jeesus on Erneston ja Tanian poika, joka osallistuu veriseksi osoittautuvaan mielenosoitukseen yhdessä tyttöystävänsä Venuksen kanssa. Luciaa pelottaa, sillä hän tietää mitä neljänteen kääröön on kirjoitettu. Hän ei haluaisi herätä unesta, jossa Jeesus suutelee häntä.

Pyhiinvaeltajien joukko lähestyy luostaria osoittaakseen kunnioitusta Neitsyelle ja Lucialle ja pyytääkseen siunausta. Tania on yksi heistä. Hänkin haluaisi vastauksen yhteen pyyntöön ja rukoukseen.

Lucian syntymäpäivänä Ernesto vie vanhan isänsä viimeisen kerran maistamaan elämää, jotta tämä voisi kuolla elämän maku suussaan. Missä miehen on parempi kuolla kuin naisen sylissä?

Mutta miksi Jeesus ei enää vastaa Erneston tekstiviesteihin? Mitä Lucian neljänteen kääröön on kirjoitettu?

Fatiman neljäs ennustus on harras, hauras ja hauska kertomus uskosta, toivosta, rakkaudesta ja pelosta sekä tietämisen nautinnollisesta tuskasta, joka on harvoille suotu.



Luovuuden lumous
2002
Jussi T. Koski, Tommy Tabermann

Kasvatustieteen tohtorin ja runoilijan yhteistyönä syntyi tietorunoutta

Perisuomalaisen myytin mukaan luovuus syntyy kärsimyksestä ja tuskasta. Tämän myytin mukaan se, joka kärsii eniten, myös luo eniten. Toisen myytin mukaan ihmisiä on kahta lajia: luovia ja niitä tavallisia, jotka eivät luo. Molemmat myytit ovat harhoja, jotka kahlitsevat meidän mieltämme.

Luominen on nautinto ja ilo. Jokainen ihminen voi luoda joka päivä. Luominen on sitä, että synnytetään lisää elämää elämään. Luominen on onnea, iloa, naurua, leikkiä ja arkista pyhyyttä. Luominen on ihme: mitä enemmän annat, sitä enemmän saat.

Luovuuden lumous on joka miehen ja naisen jokapäiväisen luomisen ”pieni katekismus”. Se ei opeta mutta opastaa, miten löytää oman luovuutensa lähteelle ja saada se solisemaan.

”Viisaus on kuu eikä sormi, joka osoittaa kuuta. Se, joka mahtailee viisaudellaan, on tyhmä. Se, joka tekee viisaita tekoja ja yrittää ymmärtää, on viisas.”

”Olet juuri niin paljon kuin olet hyvä ja kaunis. Olet juuri niin paljon kuin uskallat antaa.”

”Opi säännöt, jotta voisit vapautua niistä!”



Divine
2002
Divine-kokoelma sisältää Tommy Tabermannin rakastetuimpia runoja hänen kokoelmistaan Duende, Desire ja Demoni. Mukana on myös kolmisenkymmentä uutta, ennen julkaisematonta runoa.

Tommy Tabermannille runot ovat maallisia rukouksia, jotka antavat uskoa, toivoa ja voimaa. Hänen julistuksensa on aina ollut: kärsimys ei jalosta, vaan rakkaus!

Tätä kirjastoa ei kukaan voi polttaa:
Joka kerran on kokenut täyttymyksen
ja täyttymysten välisen
autiuden
ei voi enää koskaan unohtaa
Että viisi on maailmassa ihmettä:
Rakastetun iho kuun valossa
Ruusun väri toivottomassa hämärässäKatri
Vapauden ääni tuulessa
Ihmisen äkillinen halu
Ja se viides, se minkä vain
onnen hauraat apulaiset
voivat tehdä toisilleen:
Kantaa harteillaan
mahdottomimman vuoren yli
kyselemättä minne ja miksi



Passionata
2001
Tommy Tabermannin uusi runokokoelma, jonka kaikki runot ovat ennen julkaisemattomia.

Passionatan runoissa soi Tommy Tabermannin Korkea Veisu. Passionata kertoo olemassaolon intohimosta, kartoittaa sitä ja tekee kaikkensa kasvattaakseen sitä - paitsi kirjoittajassa itsessään myös jokaisesa lukijassa ja kuulijassa.

Passionata on sekä rukousta että manausta: anna elämän maistua!
Passionata on eroottinen, aistillinen, seksuaalinen: pelkkää puhdasta halua.
Passionata on poliittinen: se uskoo Ranskan vallankumouksen teeseihin ja Vuorisaarnaan.
Passionata vannoo hyvän ja oikean nimeen, sillä missään muussa ei ole järkeä.
Passionata on satiirinen ja hauska: se nauraa paitsi yhteistyä iloa myös vallalle, sen koomiselle pöyhkeydelle.
Passionata on henkilökohtainen, tunnustuksellinen: se on päiväkirja, avoin tunnustus siitä mitä yksi ihminen ajattelee ja tuntee, miten elää ja yrittää epätoivon vimmalla opettaa itseään elämään.
Passionata on arkinen, konkreettinen kuin kaupassakäynti, ja samalla pyhä, kuin hetki kappelissa.
Passionata on filosofinen ja kohtalokas: on olemassa jokin meitä suurempi, josta voimme äärimmäiselllä ponnistuksella hetken nähdä ääriviivat; ja se meidän on hyväksyttävä.
Passionata on helposti avautuva mutta samalla salaperäinen: se vaatii ajattelemaan ja kyselemään.
Passionata on lyhyitä runoja ja pitkiä runoja, perhosia ja härkiä.
Passionata on 120 sivua uutta runoa jaettavaksi kuin leivät ja kalat Genesaretin järven rannalla.

Ote runokokoelmasta Passionata:

Mitä yksinäisemmäksi minut jätät,
sitä onnellisempi olen
Sitä enemmän ymmärrän
mitä minulta puuttuu
Intohimo, rakas, on se kohta sinun kieltäsi
jossa nautinto kohtaa kivun
ja tuli ja vesi ovat hetken yhtä, samaa ainetta,
juovuttavaa riemua, jokapäiväistä leipää
muruina pöydän alla,
ryömimällä haettavaa
Mitä syvemmälle kykenen työntämään
yksinäisyyden tikarin, tuon raivostuttavan
tylsän veitsen, itseeni, minuun,
sitä enemmän olen olemassa:
Passionata!
Sen se maksaa,
yksinkertaisen ihanuuden maistaminen:
Enää ei maistu muu
kuin se joka maistuu
vielä enemmältä
Rakas, miksi kirkkautta
onkaan niin paljon vaikeampi kestää
kuin pimeyttä?



Älä sano ehkä - rakkauden ja rohkeuden lauluja (CD)
2001
Jokaisen runoilijan toive ja unelma on, että edes yksi hänen säkeistään jäisi elämään omaa elämäänsä, kiertäisi ihmisestä ihmiseen kauan senkin jälkeen kun sulka on viimeisen kerran kirvonnut runoilijan kädestä. Se on itsekäs mutta ymmärrettävä toive, sillä kukapa ei haluaisi tietää, että rakastetun poskille kohotetaan halun vastustamaton puna juuri hänen sanoillaan, tai että lohtu astuu surevan sieluun juuri niillä säkeillä jotka hän kerran kirjoitti yksinäisyydessään omaksi lohdukseen.

Tällaisia runoja minulla on tapana kutsua Syviksi Lauluiksi, koska niillä on yhteys ihmisyyden syvään perusvirtaan, siihen lankaan joka on punottu syntymästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja tuskasta, olemassaolon intohimosta.

Tälle levylle olen koonnut omia Syviä Laulujani, jotkut jopa kymmenien vuosien takaisia, jotkut taas aivan vastasyntyneitä. Runoilla ei ole ikää: ne joko koskettavat tai eivät kosketa.

Runot syntyvät yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta se ei merkitse että ne haluavat elää yksin. Tällä levyllä ne kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa, leikkivät ja parittelevat sen kanssa.

Runot tietävät, että kaunein sana maailmassa on Me. Näiden runojen ja laulujen jakaminen Sinun kanssasi tuntuu minusta kuin leivän murtamiselta tai veden muuttamiselta viiniksi. Se on Syvien Laulujen perimmäinen tarkoitus: tehdä hymy huulilla yhteisen nautinnon ihmeitä.



Lauluja suuresta halusta
2001, toinen laajennettu painos
Ystäväni, muista:
vain se joka on
antanut itsensä
on löytänyt itsensä
Vain rakastavat
tietävät jotakin
tietämisen arvoista

Siis ole rohkea
ja rakasta
suurella halulla



Maalliset mantrat
2000
Lukemattomat ovat ne hetket elämässäni, jolloin olen kokenut sanojen ihmeen. Että muutaman pienen sanan, säkeen avulla onneni on kasvanut vieläkin suuremmaksi tai mahdottomalta tuntunut tuska on tyyntynyt ja hellittänyt otteensa.

Runot ovat mantroja, maallisia rukouksia, jotka antavat uskoa, toivoa ja voimaa. Olen tähän antologiaan koonnut itselleni läheisiä ja tärkeitä runoja sekä sellaisia, joista soisin jokaisen löytävän oman mantransa. Että ilo ja nautinto lisääntyisivät ja että kivut, surut ja tuskat tyyntyisivät ja katoaisivat pois.



Julian parveke
2000
Julian parveke on paitsi rakkaustarina myös kertomus unelmien ja mielikuvituksen voimasta.

Päähenkilöinä on kaksi sattuman oikusta köyhyyteen ja marginaaliin ajautunutta: Ernesto eli Eros, entinen televisiojuontaja, sekä Tania, entinen mannekiini. He elävät nuhruisessa paikassa, jota sen asukkaat kutsuvat Taivaalliseksi Rauhaksi. Se on pakolaisleiriä muistuttava paikka, jonne kaikkien verkkojen läpi pudonneet ajautuvat kuin viimeiselle rannalle. Se on paikka jonne joudutaan ja josta vain harvat pääsevät pois.

Ernesto ja Tania ovat kuitenkin taistelijoita, jotka eivät suostu häviämään ja tuhoutumaan, vaan luovat rakkautensa voimalla itselleen oman maailman. Öisin he kiinnittävät vuokrahuoneensa seinälle roskien seasta löytämänsä postikortin, joka esittää Julian parveketta. Postikortin myötä he astuvat Veronan ikiaikaisille kaduille ja kujille, kauneuteen ja ajattomuuteen.

Kirjan kolmas henkilö on vanha nainen, oraakkeli nimeltä Vera. Hän ei kykene enää liikkumaan, sillä kyttyrä hänen selässään tuottaa liikaa tuskaa. Vera on nuorena ollut Venäjällä hovinaisena ja elää nyt muistoissa elämäänsä. Yhä uudelleen hän palaa Karjalaan, Rakkauden haudalle. Ikkunastaan Vera seuraa Eroksen ja Tanian elämää kortit edessään pöydällä.

Julian parveke on romaani rakkaudesta ja sen olemuksesta, antamisesta ja saamisesta, unelmista ja unista.



Ihme nimeltä me
2000, uusintapainos/laajennettu


Oodeja kahdelle iholle
2000


Martyyrit
1990
Lauluja suuresta halusta
1991
Soturi
1992
Ihon ääni
1992
Courage - matkakirje miehuudesta
1992
Oljenkorsia - värssyjä ettei virta veisi
1993
Rakkaudesta ja pyhästä vihasta
1994
Sallittu hedelmä
1994
Bryssä tulee
1994
(yhdessä Seppo Hyrkäksen kanssa)
Janus
1995
Aistien alamainen
1995
Duende
1996
Pienten kerjäläisten rukouskirja
1996, uusintapainos/laajennettu kokoelma
Unta ja verta
1997
Desire
1997
Sallittu hedelmä
1998, uusintapainos/laajennettu
Demoni
1998
Ihme nimeltä Me
1999

Intohimon panttivanki
1980
Vedenpaisumus
1981
Pennissimo
1982
Ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi
1983
Täyttymyksen jano
1983
Pienten kerjäläisten rukouskirja
1984
Tosimies vie eikä vikise
1984
(yhdessä Seppo Hyrkäksen kanssa)
Nälän ja selibaatin runot
1985
Rukous viinille, kivulle, naurulle ja työlle
1985
Tapani tulette tuntemaan
1985
(yhdessä Seppo Hyrkäksen kanssa)
Rohkeus
1986
Kerubi
1987
Maa
1987
Ilma
1987
Tuli
1987
Vesi
1987
Tulevaisuus on rakkauden vihollinen
1988
Unelmien kapina
1989

Ruusuja Rosa Luxemburgille
1970
Kun kaikki kellot sydämmessä soivat
1972
Aivan kuin joku itkisi
1973
Tähtiä kämmenellä
1974, uusintapainos 1995
Päivä päivältä rakkaampaa
1975
Kaipaus
1976
Anna minä kumoan vielä tämän maljan
1977
Suudelma
1977
Kukkiva kivi
1978
Jumalatar
1979
Kipeästi keinuu keinumme
1979
Ihmisen ääni
1979

suomia //suomesta
yhteen vai erikseen?isolla vai ei?
1)aurinko rannalla
2)ajan hukkaa
3)syöpä arpa
4)raha unioniin
5)satu silvo
6)lappi
7) tee kuppi
8)iso äiti
9)vähin täin
10)perjantai
toinen..mitä nämä ovat?
1)atavismi
2)pateettinen
3)arbuusi
4)hedonistinen
5)anakronistinen
6)oftalmologi
7)metempsykoosi
8)absintti tuon ny tietää, vaikkei käytäkkää!
9)laviini
10)toreadori
miettikääpä näitä vastaukset myöhemmin:P

Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa.
Mut sielu kaipaa seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa, ei tankaa.
Vain juopunutta poheensorinaa.
Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä joita tuijotan,
ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyuporukan.
Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa,
että sinut olet voinut mua joskus rakastaa.


On silti hyvä ettet näe minua nyt.
En tahdo että vuokseni sä järkytyt.
Kun mennyt kaikki on niin jäljelle jää vaan tuo,
ihmisen ikävä toisen luo.

Kai vaadin liikaa enkä itseäni kestä selvinpäin.
Se on sama jäänkö rokuliin vai töihinkö mä meen.
Mä tiedän ettei tulevaisuutta tehdä voi näin.
Mut kunhan selviäis nyt edes huomiseen.
Käyn yksin taisteluni täällä ja jos voitan kukaties,
seisoo ovellasi joku päivä vanha mestari.
oon ehkä JUOPPO, mutta sen verran herrasmies.
Etten tahdo tässä vaiheessa olla sulle vaivaksi.

On silti hyvä ettet näe minua nyt.
en tahdo että vuokseni sä järkytyt.
kun mennyt kaikki on niin jäljelle jää vain tuo
ihmisen ikävä toisen luo.

"Niin on ihminen rakennettu, että ihminen tarvitsee ihmistä"

-Tommy Tabermann-

...mutta yksinäisyydestä ja murheesta voi myös oppia. Vaikka sen, että niin kauan kuin jumalat suovat,ne voi pitää loitolla välittämällä ja rakastamalla....

-Tommy Tabermann-

Mikä on paras kuva mun galtsussa?

Valitse mielestäsi paras (hauskin/hienoin/koskettavin) kuva galleriastani ja linkitä se tänne päiväkirjani kommentteihin. Saa tietty sanoa myös syyn, miksi juuri se kuva on paras. Laita sitten tämä sama teksti omaan päiväkirjaasi ja tee gallup kuva-arkistostasi.

Rakkautes vastaan otin, sydämeeni sen talletin.
sieltä esiin otin,sitä tutkailin.

Ei ollut yhtään aukkoa, tiiviissä verkossa
tiesi ehjänä pysyvänsä jos joutuis pudota.

Kaunein asia mitä voi sisällään kantaa,
silkasta ilosta kullalleen antaa.

Lämpö ei riitä liekkiä kuvaamaan, se hehkuu ihan
tukahduttaa välitämme suurimmankin vihan

Elämän tahdon kanssas jakaa
sen olevan turvallinen ja onnellisen vakaa.

Mikä on suhteesi Jumalaan
?Elämä kaikessa raadollisuudessaan on osoittanut että uskoon tulollani on ollut tarkoitus, tärkein asia mulle..jos joku on uskovaisia vastaan on sääli ettemme voi olla ystäviä.olen vannonut käsi raamatulla että hautaan asti uskoni pysyy, se saattaa horjua mutta loppumaan sitä en päästä!!

Onko sinulla seurustelukumppani?avoni, sauli<3

Jos sinulla olisi henkinen sairaus mikä se olisi? se on sekä henkinen että fyysinen, burnout. jos stressaan opiskelusta jatkuvasti ei se varmastikkaan ole kaukana.

Mikä on lempijoululaulusi?Näin sydämeeni joulun teen by Loiri

Kolme asiaa joita mietit juuri nyt:
pesän rakennus kullan kanssa
mistä rahat kaikkeen mitä tarvii
ensimmäistä yhteistä joulua Runnilla

Tämänhetkinen vihastus?en mä oikeastaan vihaa ketään

Lempipaikka?60,5 neliön kaksio omalla saunalla Huhtalassa

Mitä laulua laulat suihkussa?ehkä eniten apiksen odotusta tai jotn rasmuksen vanhempia biisjä

Kuka on se ihminen, joka tuntee sinut parhaiten?eiköhän se oo kumminkin vanhemmat

Mikä adjektiivi kuvaa sinua parhaiten tällä hetkellä: onnellinen

Millainen on unelmiesi mies/nainen?huolehtivainen, rakastava, romanttinen, höpsö, uskollinen ja kestää mut tälläisenä kuin olen=Avo<3

Kenellä on mielestäsi galleriassa hienoimmat kuvat?WÄBÄN TAIDETEOKSET ja Zädäm<3

Kenen kanssa mieluiten joutuisit autiolle saarelle (yksi ihminen)?Saulin

Hätkähdän buldogin piirteitäni:
uurre uurteen vieressä,
suu kurenauhana,
kaulan heltta heilumassa.
tummassa hiuspehkossa haituvat.
kaari hartioissa,
roikkuvat rintapussit,
kumpuraiset reidet,
jaloissa vasaravarpaat.
käsivarsien allit, sinisuoniset sormet.

mitä siinä itseäsi ilkut?
mene kiristyskirurgille,
nahanpingottajalle,
rasvaimuun,
keppijumppaan
kuntosalille,
hampaan kuorittajalle,
peruukkimestarille.
silikoniakin varastot täynnä.
mene!

palattuasi hämmästyvät nuoruuttasi.
kysyvät:-Oletko se sinä?

En mennyt. En särkenyt peiliä.
suvaitsin olla itseni näköinen

Aino Räty-Hämäläinen

sama mies näkökulmasta:
Ikävä nähdä ihan kelpo miehen
vähä kerrassaan antavan periksi.
Ikävä nähdä miten se kalkkeutuu,
ummistaa silmänsä muutoksille.
Ikävä nähdämiten se lihoo,
veltostuu ja väsyy.
parempi rikkoa peili
Kai Niminen.

Ja vielä:Niin kauan kuin iltaa on,
niin kauan kuin sydän lyö,
saa kaikessa rauhassa rakastaa
ja ottaa vastaan rakkautta.
Vanhakin ihminen tarvitsee
toisen sydämen läheisyyttä,
hellää hoivaa.
eikä sitä tarvitse
hävetä.
Jörg Zink

Olet nuori,
ja minä rakastan vain sinua.
Vanhenet
ja minä vain rakastan sinua.
olet vanha
ja vain minä rakasntan sinua.
Veikko Polameri

olet kuin vanha vaate,
sileäksi kulunut,väljä ja mukava;
et hierrä etkä kiristä.
olet ainoa jossa viihdyn
Mikko kilpi

Kiitos etten tunne kiirettä mihinkään,
että mielenkuohuni ja levottomuuteni
pahimmat tyrskyt ovat tauonneet,
enkä enää kolhi itseäni,
kiitos,että viihdyn omissa nahoissani.
Kiitos että olen oppinut sietämään
ja ymmärtämään
kiitos perheestäni, vaimostani ja lapsistani,
heidän rakkaudestaan,luottamuksestaan ja kärsivällisyydestään.kiitos että arvostan vihdoin itseäni
sillä vain siten
kykenen rakastamaan.
tuntematon