IRC-Galleria

Jos on muilla vaikeeta mun kanssa, on myös mulla vaikeeta muiden kanssa...

Mikä siinä suoraan puhumisessa on oikeesti niin vaikeeta? Jos ajatustenlukija olisin, en kyselis en yhtään mitään. Joskus tuntuu et joka sana pitää hohtimilla kiskoa... Onko mun tahti puhua jotenkin sietämätön vai missä vika? Tuntuu etten joskus saa itseäni ymmärretyksi, en sitten millään. Kuitenkin ihan suomea puhun?

Sit tunnen itteni niin tyhmäksi, kun kyselen. Mut kun en tiedä! En mä voi toisen nenän asennosta tietää, mitä sen aivolohkon vasemmassa reunassa liikkuu, vai liikkuuko kenties yhtään mikään.

Kun ei elämä oo oikeesti mikään arvausleikki. Voi kertoo, ihan vapaasti ja omin sanoin antamatta kolmee vaihtoehtoo. Kun ei oikeesta arvauksesta ees palkita? Ja se, joka mulle taas sanoo et pitää osata tulkita, käyttää sanatonta viestintää, voi tuijotella mun sanatonta keskisormea tässä kohtaa...

Sanokaa nyt sit hankalaks taas, tai ihan mikskä haluatte, kunhan puhutte! Kieli on mahtava väline ja kommunikointi rikastuttaa elämää, näin mä sen näen... Jos olisin apina, en ehkä ahdistelis sanoilla, hoitaisin homman muuten;)

Mutta koittakaa ystävät ymmärtää ja jaksaa... Kyllä tää tästä taas lähtee... Kuten ystäväni tänään sanoi "no sehän nyt on suorapuheinen". Se sentään on tuntenu mut kakskyt vuotta ja nyt jo huomas=)

Ja sunnuntain vuodatuksestahan veti varmasti herneen nenään ne, joita se ei todellakaan koskenut. Elämä on...

"Äiti on villillä päällä".
Veeran tämän päivän kuolematon lausahdus=). Hohhoi, mitähän tuostakin ajattelisi...;)

Voi ystävät rakkaat, te ette kyllä usko tätä! Mulle sanottiin, et mä olen vaikee ihminen. Muka luonteeltani hankala!

Minä muka, kattos peiliin! Se, että olen kai aika vahvatahtoinen nainen, ei sitten tarkoita sitä, että olen hankala. Ja kuka sitä nyt helppoa naista?... Vaikeita ovat ne, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat. Ja mähän tunnetusti tiedän tasan tarkkaan, mitä tahdon. Onko sitä muiden niin vaikea ymmärtää? Ja on mulla tuo artikulointikin sen verran kohdillaan, ettei se muillekaan jää epäselväksi, mitä tahdon... Mököttäjät menköön muualle, tuulettakaa tunteita peikot!

No ok, onhan se niin, etten maailman kärsivällisin luonne ole, sen myönnän. Mutta mikskä se maailma siitä odottamalla paranee? Kerran se vaan kirpasee, kun jäiden sekaan hyppää, eiks jeh siskot! Niih, ja pupsukka kans.

Ja siis pakkohan ei oo. Että jos hiljasia hissukkaystaviä tahtoo, niin Suomihan on vapaa maa, on hyvä ja etsii muualta. Nurkassa istuvaa, hiljasen kaunista muusaa musta ei saa edes yliannoksella rauhottavia. Sitä paitsi en käytä, kiitos, en yliannosta enkä sopivaa=)

Virtapiikkeilin sitten eilen kahteen saakka... Osansa kiitoksista ansaitsevat tässä kohtaa Chatja sekä Cendra, jotka hepuliin villitsivät... (No ok, olin ehkä aika hyvässä vauhdissa jo valmiiksi). Ja mä tiesin, et kello soi kuudelta! Hyvin sujuu työt neljän tunnin yöunilla, varsinkin kun ne ei aina suju muutenkaan...
Että olipahan sitten melko takkuista aamulla... Ja ketäs voi taas syyttää? Enkä aio katsoa peiliin, enenen!
Mutta että... Mitenhän vanha mun pitää olla et selviydyn ajoissa nukkumaan? Oikeesti?

Mun ja Veeran keskustelu äsken ruokapöydässä:
Veera: Mä en syö näitä porkkanoita.
Minä: Kyllä syöt.
Veera: Aha.
Ja sinne katosivat porkkanat=)

Aikaisemmin tänä vuonna Veera nousi pöydästä ja tokaisi: "Nyt mä kasvan isoksi mieheksi kun söin lautasen tyhjäksi."
Voi luoja, millä mä kerron lapselle, ettei siitä tule miestä vaikka se söisi kaiken ruuan tästä maailmasta... Kyllä äitinä olo on vaikeeta!

Ja jos armahin Mielipuoli näitä kommentteja luet, tiedäthän sitten ettei edellinen kommentti kusipäistä koske sinua;)

Aina. Iankaikkisesti. Kusipäitä. Aamen...
Eiköhän nuo ystävät ymmärrä tämänkin kommentin sisällön...

Kicksejä, kicksejä, kicksejä! Elämä on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihanaa ettei mitään rajaa! Yöt puhuu ja päivät hymyilee, mikä se on? MINÄ!=)

Ja se on tunti ruipatusta nyt... Vähintään!=)
Kun minä koko viikon haaveilen siitä, että saan nukkua lauantaiaamuna niin pitkään ja paljon kun huvittaa... Niin eikö sitä herää ennen seitsemää ja virkeenä kun nenä kolmenkymmenen asteen pakkasessa! Hipo hiljaista on, lapset ystävällä yökylässä, puhelimet äänettömällä eikä koirakaan kuorsaa. Ei edes hiiren pieraisua kuulu. Ja silti minä hereillä!
Siinä sitten kuuntelen hiljaisuutta ja koiran kaukaista tuhinaa, mukkuutan tyynyä ja kiskon peittoa mutta ei, mikään ei auta. Uni on ja pysyy poissa. Vaan annapa olla jos arkiaamu olisi ja kello olisi soimassa. Nukuttaisi niin, ettei pieni pommikaan saisi unia karistettua silmistä... Ei maailman komeinkaan mies saisi silmiä pois sikkurasta.
Puoli tuntia siinä menee kuhnatessa ja kylkee kiännellessä. Vaan ei auta ja niin Tosinainen luovuttaa ja kömpii kauniina kahvipannulle. Ja mikäs sen mukavampaa kun puoli kahdeksalta vapaa-aamuna nauttia kahvista ja kiroilla nukkumasaa, petturi se on perhana sekin mies;). Elämä on...