IRC-Galleria

Yhyy.

Täähän vallan sotii sanan "päiväkirja" alkuperää vastaan. 70-luvullakin äiti kirjotti päiväkirjaan siitä ottaisko se autiosaarelle mukaan kannettavan cd-soittimen vai ystävän.

Ja ihan näin että liittyy aiheeseen ni mihin vaan menisin mä ottaisin mukaan Twiningsin vihreetä teetä, jonka joukossa on jotain cannabista tai sit joku kaataa mun lasiin aina kirkasta sekaan vähintään. Ehkä se mystinen tonttu seurais myös sinne autiosaarelle ja sit ois aina hauskaa. Eikä yhtään yksinäistä ikinä koskaan ja sillee.

Jos ei ois niin helvetin paljon kätevämpää kantaa mukana jotain nyrkinkokosta supersoitinta missä on mun koko seinänlevynen levyhyllyn sisältö, mä ehdottomasti kantasin niitä jokasta mukana jossain jättimäisessä keltasessa olkalaukussa missä ois olan yli yltävät hihnat ja läppä ja painonappi kiinnityksenä.

Mutta koska paineen alla on pakko alistua paskaan nykytekniikkaan ja väittää, että musiikki on jotenkin yhtä hyvää kuunnella mp3-soittimesta tai multimedialelusta kun maailman parhaista korvalappustereoista tai mankasta tai jostain.

Sit ku on penkkarit ni minä ainakin kannan mukana sellasta oikein jättimankkaa vaikka kuinka te materialismin ihmelapset haluaisitte iPodin kaiuttimilla. Ku kuitenkin tarvitaan enemmän ku yks mankka (eli toisin sanoen nykyään varastetun musiikin kehto/toistamisväline) että musiikkia riittää.

Lauantai-ilta teestä humaltuen ja ranskalaiseen leffaan nukahtaen on ehkä parasta jos seuraavan päivän päähänpisto on valtaisaan vihkovarastoon kajoaminen ja päällimmäisiin yksilöihin tutustuminen.
Vihkojen välissä on vihoste repäisty aukeama: " on kala. Hän sätkii lattialla ja odottaa että me heitämme sangollisen vettä hänen päälleen. Tai mikä parempaa - heitämme hänet sankoon."

Alinopeutta ajava ei yleensä ole NOPEA.

Kuinka vaikeaa voi olla sanan "nopea" löytäminen neljästä sanomalehden liitteestä. _Todella_ vaikeaa voin kertoa. Mahdotonta ja tylsää.

Pahinta englanniksi lukemisessa ei ole jatkuva Armstrongin, Lombardin ja Veran nyökkäily, vaan valitettava sivuvaikutus ENGLANNIKSI AJATTELEMINEN. Luulin sitä aina joidenkin idioottiporvareiden keinoksi tuoda "mut laitettiin rikkaiden kymmenenkieliseen päiväkotiin kolmevuotiaana"-kompleksia paremmin esille, mutta se onkin todellista ihan jopa näin juntille ihmiselle.
Onko mitään hirveämpää yrittää kirjoittaa mielessään kirjaa pyöriessään märillä housuilla (olin suihkussa vaatteet päällä) pakkasessa jalkapallon kokoisen koiran kanssa jos päähän yhtäkkiä tupsahtaa ajatus ENGLANNIKSI. Niin että mitä vittua ja koska tää loppuu.

Vaikka ehkei ole syytä aloittaa kauheata meteliä, koska Ian Curtisin mahdoton narsismi on vielä vähän kysymysmerkki ja aion ehdottomasti lukea Etäisen kosketuksen ensin alkuperäiskielellä loppuun ennen käännöksen saapumista. Ja käännöshän saapuu samassa paketissa Clockwork Orangen ja Le Petit Princen kanssa, joskin jälkimmäinen tuskin aiheuttaa mitään reaktioita. En usko ajattelevani mitään niin yksinkertaista kuin ranskan kielitaitoni kanssa on mahdollista, koska se painii varmaan samassa sarjassa jäätelölapsikirjasta englantia opiskelevien taidoille, joskin kieli on eri. (Olen kyllä aika surullinen, etten osaa sanoa ranskaksi "olen jäätelölapsi".)

Ammattitauti, vaikka onkin typerää ja suurin virhe (ainakin Waltarin mukaan) luulla olevansa jotakin vielä tässä vaiheessa elämää.

Se on vähän kuin unimaailmassa. Asiat järjestäytyvät uudelleen ja synnyttävät erikoisia lauseita lammasvihon sivuille. Paistinpannu lahjapöydältä, sisäelimet ja julma kuolema kirjasta jota luen, tyhjä masentava huone krääsätyöhuoneen herättämästä kammotuksesta ja vaaleanruskeat seinät jostain hatusta, koska "valkoinen huone" kuulostaisi niin vitun ääliöltä. Vähän samalla tapaa kuin nurkkapöytä ja synkkä ja myrskyinen yö. Ja Fred maailman huonoimmasta Harry Potterista, jota olen lukenut viimeisen puoli vuotta. Tosin eihän Georgen veli Fred ole mielikuvitusystävä, eikä hän ole peukaloton, mutta kuitenkin sieltä se nimi änkeytyi alitajuntaani.

Siivooppas kaks taloa ja paketois tosta 50 lahjaa ja keitäs mummun kanssa ohrankryynivelliä ja rusinasoppaa ja lähetääs nyt vähän kaheks tunniks ajelulle tekemään kiusallisia kymmenen minuutin vierailuja "ei kyllä meidän täytyy nyt jatkaa kierrosta."

Ja huomenna sit neljäks tunniks kauppaan pakkaamaan!
Kyllä sä illalla kerkeät ne omat lahjas paketoida ja huonees siivota ja korttis askarrella.

HUOH.

- Hyi kauheeta Marianna ku sä kirjotat kamalia juttuja!
- Tulee mieleen joku Stephen King.
- Stephen King! Niin just! Just niin karmivaa. Siinä missä se oli kanssa selitettiin yksityiskohtasesti mitä ne söi ja miten ne sen valmisti. Mitä onks tääki joku kamala? Eihän näitä voi edes lukea! Hei hyi kauheeta! Mistä sä noita vaikutteita oikein revit? Luetko sä kauheesti kauhua?
-- Öö en mä oo lukenu yhtää kauhua ja katon yhen kauhuleffan kahessa vuodessa ku alan pelätä niin paljon.

- Kyllä sä kirjailija olet, ei siitä pääse mihinkään. Sulla on ihan selvästi oma tyyli. Niinku joku - emmä ees tiiä.

Miten niin talo on täynnä pokerinpelaajia, Santeri on Porissa ja minä istun vauvapyjama päällä piirtämässä Muumeja muistipelikorteista?

Jyväskylä ei varmaan ole ihminen. Ei sellasta ihmistä voi olla olemassa. Sen on pakko olla hullu nero. Paitsi ettei se luule olevansa nero, eikä sitä pidetä hulluna vaan se myöntää olevansa. Ehkä minä vain olen liian idiootti ymmärtääkseni tosiasioita. Että se on oikeasti ihan kuin kuka tahansa, mutta minä vain luulen jotain muuta.

Aloin itkemään kun Anakin joutui jättämään äitinsä Tatooineen. Tosin aloin itkemään myös kun maito oli loppu, kun en osannut tanssia, kun netti ei toiminut, kun Santeri ei vastannut puhelimeen, kun minulla oli kylmä ja kun Juhani (Tummien Perhosten Kodissa) tuhosi silkkiperhosen koteloita.

Mulla on käsittämättömän hauskaa. Taas. Ollut koko päivän. Ja eilen.

Kyllä elämä on helppoa kun ei tarvitse mp3-soitinta kuunnellakseen musiikkia. Pelkät napit korvissa kuulin ainakin Mars Voltaa, Radioheadia, Massive Attackia ja Placeboa. Siis napit, joiden johto päättyy taskuun, johtoon, joka ei pääty mihinkään soittimeen. Koska soitin oli lapasessa, eikä sinne mennyt mitään johtoja.

Mä en tule koskaan ikinä menemään Big Brotheriin.

otsikko kertoo kaiken.

Hassua, että hotellin seitsemännen kerroksen ikkunalaudalla istuessa hyvää musiikkia kuunnellessa minulle tulee mieleen kirjoittaa esitteiden seasta napattuun muistilehtioon S-Marketin takana makaavasta jäniksen raadosta. Toivottavasti lehtiöön jäi painojälkiä ja huoneeseen majoittuu seuraavaksi joku tarkkasilmäinen ja utelias. Haluaisin nähdä hänen ilmeensä, kun hän pahaa aavistamatta näkeekin kauppalistan sijaan kuvauksen verisistä korvista ja nyljetystä nahasta.

Vaikka olen pelästynyt raatoa jo kaksi kertaa, ja on melko surullistakin nähdä moinen tapaus, oli se kuitenkin melko konkreettinen tapa todistaa minulle, että täällä on jotain kettuja tai susia. Tätä tietoa nimittäin tarvitsen kun saan hyvän päähänpiston lähteä yöllä lenkille pilkkopimeälle puoliksi metsän joukossa kulkevalle hiekkatielle. Mikä voikaan olla parempi yllyke juoksemiselle kuin verinen rusakko verkkokalvoilla ja mielikuva verenhimoisesta sudesta, joka hyvin mielellään maistaisi jalkaani mikäli pysähtyisin hengittämään rappiollisuudesta taantuneilla keuhkoillani.

Oskar Matzerath on uusi paras ystäväni. Pidän hänestä ainakin nyt kun hän on silmissäni vielä lapsi, se nerokas kolmevuotias, joka hyppäsi kellarin rappusilta.

Onneksi minut on myrkytetty. On hienoa omistaa syy laiskottelulle. Tosin olonikin on niin myrkytetty, etten mielellään mitään tekisikään. Edes katsoisi televisiota.