IRC-Galleria

Miten niin talo on täynnä pokerinpelaajia, Santeri on Porissa ja minä istun vauvapyjama päällä piirtämässä Muumeja muistipelikorteista?

Jyväskylä ei varmaan ole ihminen. Ei sellasta ihmistä voi olla olemassa. Sen on pakko olla hullu nero. Paitsi ettei se luule olevansa nero, eikä sitä pidetä hulluna vaan se myöntää olevansa. Ehkä minä vain olen liian idiootti ymmärtääkseni tosiasioita. Että se on oikeasti ihan kuin kuka tahansa, mutta minä vain luulen jotain muuta.

Aloin itkemään kun Anakin joutui jättämään äitinsä Tatooineen. Tosin aloin itkemään myös kun maito oli loppu, kun en osannut tanssia, kun netti ei toiminut, kun Santeri ei vastannut puhelimeen, kun minulla oli kylmä ja kun Juhani (Tummien Perhosten Kodissa) tuhosi silkkiperhosen koteloita.

Mulla on käsittämättömän hauskaa. Taas. Ollut koko päivän. Ja eilen.

Kyllä elämä on helppoa kun ei tarvitse mp3-soitinta kuunnellakseen musiikkia. Pelkät napit korvissa kuulin ainakin Mars Voltaa, Radioheadia, Massive Attackia ja Placeboa. Siis napit, joiden johto päättyy taskuun, johtoon, joka ei pääty mihinkään soittimeen. Koska soitin oli lapasessa, eikä sinne mennyt mitään johtoja.

Mä en tule koskaan ikinä menemään Big Brotheriin.

otsikko kertoo kaiken.

Hassua, että hotellin seitsemännen kerroksen ikkunalaudalla istuessa hyvää musiikkia kuunnellessa minulle tulee mieleen kirjoittaa esitteiden seasta napattuun muistilehtioon S-Marketin takana makaavasta jäniksen raadosta. Toivottavasti lehtiöön jäi painojälkiä ja huoneeseen majoittuu seuraavaksi joku tarkkasilmäinen ja utelias. Haluaisin nähdä hänen ilmeensä, kun hän pahaa aavistamatta näkeekin kauppalistan sijaan kuvauksen verisistä korvista ja nyljetystä nahasta.

Vaikka olen pelästynyt raatoa jo kaksi kertaa, ja on melko surullistakin nähdä moinen tapaus, oli se kuitenkin melko konkreettinen tapa todistaa minulle, että täällä on jotain kettuja tai susia. Tätä tietoa nimittäin tarvitsen kun saan hyvän päähänpiston lähteä yöllä lenkille pilkkopimeälle puoliksi metsän joukossa kulkevalle hiekkatielle. Mikä voikaan olla parempi yllyke juoksemiselle kuin verinen rusakko verkkokalvoilla ja mielikuva verenhimoisesta sudesta, joka hyvin mielellään maistaisi jalkaani mikäli pysähtyisin hengittämään rappiollisuudesta taantuneilla keuhkoillani.

Oskar Matzerath on uusi paras ystäväni. Pidän hänestä ainakin nyt kun hän on silmissäni vielä lapsi, se nerokas kolmevuotias, joka hyppäsi kellarin rappusilta.

Onneksi minut on myrkytetty. On hienoa omistaa syy laiskottelulle. Tosin olonikin on niin myrkytetty, etten mielellään mitään tekisikään. Edes katsoisi televisiota.

Päiväni piristyi ehkä tuhat astetta, kun luin kymmenen rivin analyysin, joka alkoi kehulla ja päättyi kehuun. Ja viisi tähteä viidestä!
Musta tulee sit vielä kuuluisakuuluisa kirjailija!

Ja pakkohan on, onhan mulla jo sovittu tapaaminen "huipulla". Kilistellään shamppanjalaseja ja sillee.

Huippua.

Heräsin maanantaiaamuyöllä siihen, ettei huoneessani mahtunut hengittämään ja vastoin yleistä saamattomuuttani sisustin heti iltapäivällä koko huoneen uudestaan ja nyt lattialla mahtuisi nukkumaan ainakin 10 ihmistä entisen nollan sijaan. Joten siellä mahtuu hengittämäänkin. Kuinka ihanaa ja vapauttavaa.

Tilasin melkein tänään syyslomamatkan, matkakumppani tehköön lopullisen päätöksen. Ja maksakoon, tietenkin.
Haluan taas ison kaupungin yöhön käymään vilkasta keskustelua yhden kuohuviinilasin voimalla. Haluan katsella niitä ihmisiä ja nauraa kun kaikki on niin ihanaa ja täydellistä. Koska siellä kaikki aina on.

Olen jo kolme kertaa alkanut opiskella huomiseen kokeeseen. Kaava on tämä: luen 5 sekuntia teoriaa, luen harjoitustehtävän, tuijotan tehtävää 2 sekuntia ja luovutan.
Hyvin menee koe. Tulisko joku lukemaan mulle ne tehtävät ääneen, kun ei tahdo löytyä motivaatiota edes siihen.

Tupakkakin on niin pahasta. Mutta silti mun kädet haisee siltä. Ja huulet maistuu.

Pahapaha ihminen. Jyväskyläkään ei enää pidä musta. Tai sitten joku muu. Mutta olen melko varma, että syyllinen on nimenomaan neiti J.
Syyllinen "mitä tein väärin" -olooni.

Mutta onneks kunnianhimoa on. Ja kyniä.

Joo.

Tulisko siitäkään mitään, että me yhdessä maattais ojassa ja koottais tupakantumpeista sätkää ruutupaperille?
No ei vitussa.

Käyttäisinkö mä muka rahat siihen? Ostaisin leipää ja appelsiinimehua. Kengät on. Sillä on aikaakin, mulla ei. Ihan epäreilua sellanen. Mutta sillä ei olekaan mitään muuta. Vaan olisko mullakaan, jos mä asuisin siellä, yksin. Ei mulla kyllä viikon jälkeen olis enää yhtään mitään. Paitsi rahaa.

Oma viikkojärjestelmä paras viikkojärjestelmä.

En syö enää ikinä karkkia. Enkä suklaata.
Paitsi ne kirotut englanninlakritsit loppuun, joskus.
Enkä enää ikinä kanna levyjäni mihinkään, en edes alakertaan tai edes yöpöydälleni. Ne katoaa aina. Mulla ei ole varaa enää kadottaa yhtään levyä. Kun tarviin rutosti rahaa voidakseni olla rikas. En voi ostaa mitään. Eihän siinä oliskaan mitään hauskaa mitään ostaa. Kuljen mieluummin rääsyissä tuhat euroa takataskussa ku persaukisena Dieselin farkuissa pummimassa rahaa tikkariin.

Vitun paska elämänfilosofia muuten.
Mutta eipä tarvi nähdä vaivaa lähteäkseen ulos näiden seinien sisältä. Esimerkiks ostamaan ne housut. Tai takki. Mulla on ollu vihreä Sherlok Holmes mitä - 4 vuotta? Ei jumalauta oikeesti.

Sallin harhakuvat Jyväskylän muodossa, joten kaupan päälle saan kuuloharhat ja tavaroiden itsestään liikkumisen.
Sekopäisyydellä on aina varjopuolensa.
Toivottavasti tämä oli tässä.

Nyt kun Jyväskylä oikeasti puhuu minulle, ei minulla ole niinkään tarvetta nähdä häntä siellä missä häntä ei ole ja missä minä en ole ja mitä ei varmaan ole edes olemassa. Vai onko hänen keittiössään pyöreäjalkainen ruokapöytä ikkunan edessä ja parvekkeella betoninen alareuna ja ruskeat paksut kaiteet?

-

Alan tulla vainoharhaiseksi.

Huono merkki.
Näinkö ne ihmiset sekoavat? Tajuavat asioiden olevan ei-todellisia, mutta alkavat sitten oikeasti pelätä. Kauheaa.