IRC-Galleria

Tänään koitti se päivä, jota olemme viimeiset 23 päivää odotelleet: pikkuisemme pääsi kotiin. Seitsemään kertaan jouduimme toteamaan, että valohoito ei ollut purrut, mutta maanantainen hoitokerta oli lopultakin se, joka oli viimeinen. Bilirubiinit tasoittuivat pitkin viikkoa ja keskiviikkona voitiin nenä-mahaletkukin poistaa, kun ruoka alkoi maistua riittävästi.

Tuossa pikkuinen nyt nukkuu vieressä, 70 vuotta vanhassa kehdossa. Päästelee hiljalleen ääniä, hieman taitaa masu ihmetellä maidonvastiketta. Tai sitten kaipaa unissaankin syliin, taitaa neljän tunnin sylissä olo olla pikkuiselle vielä lyhyt aika...

Sairaalalla päivittäin käydessä tuli mietittyä kovasti tapahtumia, joita tapahtuu joka päivä sairaalalla. Muutaman ihmisen elämä loppuu ja useamman pikkuisen elämä alkaa. Varmasti ihan käsittämättömän paljon kyyneliä on itketty tuolla alueella, niin uuden elämän tai paranemisen ilosta, kun menetyksen surustakin. Päivittäin. Taitaa olla sellainen paikka Oulussa, jossa koetaan kaikkein eniten perustavan laatuisia tunteita. Itsekin pääsin omat pisarani siellä vuodattamaan, niin ilosta pikkuisen syntyessä kuin surustakin, pienen jäädessä selän takana vieraiden ihmisten hoidettavaksi. Tänään oli taas muutaman ilon pisaran vuoro, kun olin autonkuljettajana maailman arvokkaimmalle lastille.
Jollain lailla nuo edellä mainitut ajatukset konkretisoituivat, kun kävelimme parkkipaikalta osastolle mukanamme turvaistuin-kaukalo sekä paketti pienen ihmisen vaatteita, kokoa 50 cm. Vastaan tuli mummo pyörätuolissaan, taksikuskin työntämänä. Oli käynyt osastolla ja oli matkalla kotiinsa, tai ehkä vanhainkotiin. Me tulimme hakemaan elämäänsä aloittavaa pientä ihmistä, kun taas taksikuski nouti jotakuta, jolla matkamittari alkoi näyttää jo kovin suurta lukemaa.

Kunpa osaisin olla niin hyvä isä, että pikkuisemme oppisi ymmärtämään, kuinka ainutlaatuinen hänen elämänsä on. Toivottavasti hän saa kokea yhtä suurta onnea kuin me nyt.