IRC-Galleria

mut on koottu sirpaleista. siksi voin särkyä aina niin helposti. siksi menen rikki, kuin posliininukke, niin helposti. kun olin lapsi, mun isi ja äiti pudotti mut. menin rikki kovaan lattiaan, elämään, niin että helisi. siitä asti mua on yritetty koota uudellaan. oon ite yrittäny koota uudelleen. muttei kaikkia paloja löydy. ei ne ikinä löydy. ja se mun pitäisi vaan antaa anteeks. huuhtoa pois.

kumpa sade huuhtoisi.. kumpa puhdistaisi minut. kumpa kaikki vanha ja kulunut ja likainen, painava, kipeä ja raskas valuisi musta pois. ensin hiuksista, tuntisin sen valuvan mun kasvoille, kenenkään estämättä. se jatkaisi purona mun silmistä poskille, kenenkään kuivaamatta. mun valkoista kaulaa myöten niin, että sen jälkeen mun kaulassa olis vaan suudelmia, ei vanteita. minun koko taakkoja kantavan kehoni läpi se valuisi. pois. hitaasti ja varmasti.. vaikka repisi kaiken menneen, jos sei muuten irtoaisi. kuorisi minusta jotain uutta.. valkeaa.

mutta ihan kuin kaikki olisi tukossa. jo liian suuressa sotkussa. selvittämättä. tahtomatta tulla selvitetyksi. tunkkaisena. tummanharmaana pelkona ja ihan liian arvaamattomana, vaarallisena.

sen sotkun nimi on henkilö.

ja se joku otti multa melkein kaiken. tiputti minut pienenä. eikä kauheasti edes yrittänyt löytää mun palasia, saati liimata niitä. tai ehkei se vaan ymmärtänyt, osannut. ehkä tietämättäänkin se on vaan särkenyt mua lisää. kahdeksantoista vuotta. eikä se vieläkään lopeta.

joskus vielä huudan: älä särje! älä satuta! tai muuten munkin on pakko satuttaa.

niin, sellainen mä olen. minäkin satutan. kostan. se on tullut katkeruudesta, jota mua on opetettu aina kantamaan. itse katkeruus on mut opettanut. se on niin hapanta. mutta varmasti satutan. ainakin yritän. mutta tälläkertaa en saa koskaan satutettua kostaakseni kaiken.

olisi siis hyvä katsoa armoa silmiin ja lausua sanat anteeksi annosta.

mutta mä en voi.

pelkään että huudan tyhjiä sanoja vielä silloinkin, kun on oikeasti jo liian myöhäistä. että huudan hautaankin katkeruuttani. vihaani ja suruani ja tyytymättömyyttäni. ja sitä kuinka on loukattu ja rikottu ja itseäni! tai sitten vasta hautaan opin lausumaan sen anteeksi annon. ja silloinhan kaikki on myöhäistä.

helminauhasta kynnet. simpukkaunelma on äkkiä muistissani taas. rantojen kalpeus yön valossa ja hyrskyt.. aavalla. kuvitelmat. ja kaikki äänet. sitten hiljaisuus.

hiakkalinnassa oli toki päivällä kauniimpaa, satumaistakin. mutta nyt yön tullen se on vain likainen ja märkä, aavemainen linna. sieltä pääsy lämpimään, varpaat viltin alle ja tee, se oli sitä mitä ajattelin. ja vaikka olin aivan hukassa, keskellä vierasta, ymmärsin, että tunnelma oli lämmin ja tunsin viihtyväni. ei minua haitannut enää ulkona kiljuva tuuli.

äkkiä taas, turhautuminen istuu hartioilleni. painaa minua koko painollaan ja huomaan kuinka minua äkkiä häiritsee valtavasti että joku istuu selkäni takana. aivan kuin istuisi silmässäni, niin se minua häiritsee. kun kerran olisin saanut hetken itselleni. tämän hetken. mutta minun selkäni takana istutaan ja hengitetään ja käännellään sivuja. en pidä siitä lainkaan.

näkisinkö koskaan prinsessaa peilissä? muutakin kuin nämä kasvot. kauneutta? valkeutta? kerran huomasin että minullapa on valkoinen iho. olin kalpea ja silmieni aluset olivat mustat. minusta se näytti hauskalta. olin jotenkin mystinen itselleni. ja vietin peilin edessä kotvan. koskettelin kasvojani ja mietin, olenko se todella minä. ihminen. minulla on hiukset ja posket ja silmät ja kaikki. ei sinänsä siis paljoa mistä oikeasti valittaa. mutta tottakai minä valitan.

oudointa oli kuulla ulkoa ulvontaa. niin koleaa ääntä en muista kuulleeni koskaan ennen. monen koiran yhtäaikainen, yksitoikkoinen, kalsea ulvonta. se pisti selkäpiin karmimaan.

aamuisin katselen huoneen valkoista, rapattua kattoa. kun avasin silmäni tänäaamuna näin hämähäkin kiipeävän katonrajassa. en vain millään voi sietää niitä vaikka olen tuijottanut niitä elämäni aikana tuntikausia ja hokenut sisäisesti kysymyksiä pelosta ja rohkeudesta. sitten annoin periksi ja nykyisin vain mitään sen kummampia yrittämättä pelkään ja kiljun tarvittaessa.

on pakko paeta.

mitä on ihminen ilman vapautta?

ei enää ihminen. ilman omaa tahtoa ja voimaa toteuttaa sitä, ihminen menettää mielestäni tietynlaisen inhimillisyytensä.
ilman vapautta, ihmistä voisi verrata vaikkapa koiraan. omia ajatuksia voi jopa olla, mutta niiden toteuttaminen käy päinsä ainoastaan opetetun kaavan mukaisesti. ja kun ikää tulee lisää, vanha koira ei opi enää uusia temppuja, niin käy ihmisenkin, tarpeeksi alistettaessa mieli muuntautuu pelkästään hyväksymään ja omat ajatukset on aina seulottava jonkun toisen pään kautta, ennen kuin niitä uskaltaa edes ajatella.

vapauden riistäminen on meille surullisen arkipäiväistä. asioista, joista usein vitsaillaan, kuten ”tossun alla pitäminen ja oleminen” voi kehittyä ja usein kehittyy ajan kanssa tietynlainen ”parisuhde diktatuuri”. tällöin vain toisella osapuolella on oikeus ajatella ja silloin siis väistämättä kuljetaan vahvemman, dominoivan osapuolen tahtiin. voisin väittää tämän tapaisia parisuhteita perusoikeuksien riistämiseksi. ihmisen perusoikeuksiin kuuluu omata omia ajatuksia ja lausua niitä ääneen kenenkään estämättä. toisinaan tilanne voi kehittyä tällaisissa parisuhteissa niin pahaksi, että lähennellään jo henkistä murhaa.

olen kuullut joidenkin tyttöjen sanovan, että heillä on jonkinlainen ”oikeus” pitää kumppaneitaan tossun alla. ja joka helvetin kerta herää kyllä iso kysymys että mistä ihmeestä mahtaa tällainen ”oikeus” olla peräisin. vastaukseksi saan usein pieniä hihityksiä, tuhahtelua ja mutinaa viitaten naisten oikeuksiin ja tasa-arvoon. todellako, tasa-arvoon? tässä mennään nyt kyllä päin puuta ja lujaa. eikö nimenomainen tasa-arvo ole sitä ettei kumpikaan pompota? toki ymmärrän tämän vihjauksen tasa-arvosta liittyen etenkin männä vuosiin kun meillä naisilla ei tosiaan ollut mainittavaa arvoa, mutta kuten tässä totesin, voimme jo alkaa kutsua näitä aikoja männä vuosiksi. en toki väitä että tasa-arvo olisi vieläkään täysin kohdallaan, mutta on toki hyvä pitää mielessä, että emme me naiset ole ainoita jotka kärsimme tasa-arvon puutteesta. vilkaisu maahanmuuttajiin voi antaa lisää näkökulmaa asioihin. hmm miltä tuntuisikaan olla maahanmuuttaja JA nainen. siinä hieman pohjaa, korostaen, että harvemmin olen kuullut maahanmuuttaja naisten itkevän tasa-arvon puutoksiaan. ennemmin sitä kuulee toimeentulevien suomalaisnaisten suusta. en toki halua antaa kuvaa, että väittäisin valittavamme liikaa. ei, valittaminen kannattaa (varsinkin jos siitä seuraa jonkinlaista hyvää muutosta). itse olen erittäin tasa-arvoa arvostava nainen. pohdittaisiin nyt kuitenkin tätä mittakaavaa..

takaisin poika tyttö ystävien pompottamiseen.
en tiedä täysin, olenko itse syyllistynyt tähän. erittäin luultavasti. mutta ainakin pidän sitä etuna itselleni, että pyrin kynsin hampain eroon siitä. henkilökohtainen mielipiteeni on että tossun alla pitäminen (varsinkin tietoisesti!) on pahimpia virheitä, joita parisuhteessa voi tehdä. sen on HENKISTÄ TEURASTAMISTA. koska tosiaan, niin usein alussa pieni pompottaminen voi edetä toisen osapuolen täydelliseen aivokuolemaan. silloin voisin sanoa, että jopa pompottavalle tulee tylsää. yhtenä vaihtoehtona dominoivalle persoonalle voisi olla papukaijan hankkiminen seuralaisen sijaan. lopputulos on melko sama.

viestini oli siis yksinkertaistetuimmillaan että: älkää pompottako miehiänne tai naisianne! se on yksi alimpia juttuja, mihin voitte ihmiset sortua ja se koituu itsellenne ja sen toisen raukan kohtaloksi!

harkitkaa papukaijaa!

pitkästyminen on kyllä ihan melkeen hirveintä!

miksei se olisi hyvä? miksi uskoa että se olisi paha? miksi tehdä itsestään paha?
näin suojelemme itseämme, pahalta, ehkä jopa hyvältä.
mutta se on meistä itsestämme kiinni, olemmeko hyviä vai pahoja. se on aina ollut ja tulee olemaan, mitä sinä haluat olla? miten sinä haluat elää ja tulla tunnetuksi?

elämme yhteisöissä. olemme kuin jättimäinen hämähäkinverkko, jokainen aina yksi pätkä takertuvaista siimaa. me takerrumme, liimaannumme toisiimme. toistemme ajatuksiin ja tapoihin toimia. me muodostamme verkoston, yhteisön. siinä ei voi olla erilainen, hämähäkin kutoma seitti on aina samanlaista, sen pitää olla. onneksi on monenlaisia hämähäkkejä. monenlaisia verkostoja, yhteisöjä. me voimme valita niiden välillä, mihin kuulumme.

on toisinaan surullista, että meidän on valittava. miksei vain liitää verkosta verkkoon? mutta silloin olisit takinkääntäjä, petturi. eihän täällä ole anteeksiantoa. on oltava lojaali.

ihmisluonto on hyvä.
kun lapsi syntyy, on hän yksi avuttomimpia luontokappaleita. vastasyntynyt lapsi ei pärjää yksin. on siis turvauduttava vanhempien tukeen. siis lapsi alkaa saada vaikutteita. hänestä kasvaa suvun jatkaja, ajatusten jatkaja, normien, perinteiden ja sääntöjen jatkaja. ellei hän irrottaudu. muodosta omaa verkostoaan, jotain aivan uutta.
mutta silloin hänen on irrottauduttava vanhasta, perheen muodostamasta verkosta. hänen on repäistävä itsensä irti seittivyyhdistä.

ihmisluonto on hyvä.
konkreettisesti ei ole olemassa käsitettä ”paha”. se on opittu termi. joka kulttuurissa, joka yhteisössä, joka perheessä se tarkoittaa eri asiaa. on olemassa maailmanlaajuisia normeja termille ”paha” niin kuin mm. tappaminen ja varastaminen. ne ovat opittuja pahoja. mutta tosiasia on, että muodostamme itse käsitteen ”paha”.
pahuus ei kumpua ihmisestä itsestään vaan ympäröivästä maailmasta, vuorovaikutuksesta. kun moni käsite sanalle ”paha” törmää, syntyy ”pahuus” ja alamme tietoisesti tai tiedostamatta harjoittaa pahuutta.
mutta mikä on pahaa?
siihen on vastattava yksin. on aina vastattava yksin kysymyksiin niin kuin, ”mikä on pahaa, mikä on hyvää”?
hyvä ja paha ovat senkaltaisia käsitteitä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. ei ole vääriä vastauksia eikä vääriä kysymyksiä, on vain mielipiteitä ja tulkintoja. on ”väärin” sanoa, ”tämä on pahaa, tämä on hyvää”, koska niin ei ole. on käytettävä sanaa ”mielipide”.
mikä on väärää? mikä on väärin?
miten sinä käsität ”vääryyden”? mikä on sinun oppimasi ”vääryys”?
elämä on kysymys. kysymys omasta itsestä. kysymys arvoista ja asenteista. kysymys hyvästä ja pahasta.

ihmisluonto on hyvä.
mikäli teemme siitä ”hyvän”. hyvyys ei ole ihmisessä. se on käsite, niin kuin pahakin. kuinka sitten voin sanoa, ”ihmisluonto on hyvä”? en voikaan. se on uskomus. halu uskoa. tapa uskoa. tapa lohduttautua.
minä uskon, että ihmisluonto on hyvä, se on minun mielipiteeni. harjoitan käsitettä ”rakkaus”. rakastaminen.
mitä on rakastaa?
voit vastata vain itse.

ihmisluonto vaihtelee. olemme vain persoonallisuuksia.
mutta uskon että kaikki synnymme ”hyviksi”, synnymme vilpittöminä, ja mielestäni vilpittömyys on eräänlaista hyvyyttä.
lapsi on vilpitön kunnes vuorovaikutus ottaa hänessä vallan. jo muutaman vuoden iässä lapsi oppii valehtelemaan. jo muutaman kuukauden ikäinen lapsi tietää milloin ei kannata itkeä. esim. alkoholistien lapset. on turhaa itkeä, kun kukaan ei kuitenkaan kuule.


ihmisluonto on hyvä.
ihminen on eläin. eläin osaa muodostaa käsitteet ”hyvä” ja ”paha”.
jos käyttäisimme vain sen, mitä todella tarvitsemme, olisimme luultavasti melko hyviä. jos tekisimme vain sen, mikä on välttämätöntä, olisimme laiskoja.

tietyissä uskonnoissa käytetään termiä ”perisynti”, ihminen on jo syntyessään paha.
mistä voi kummuta halu uskoa näin? miksi uskoa olevansa paha? pahalla saa pahaa aikaan ja hyvällä hyvää.
mielipiteeni on, että syntyessään ihminen on kuin tyhjä pussi. heti synnytyksen käynnistyttyä, pussiin alkaa kertyä kaikenlaista, vuorovaikutuksesta. sinne kertyy ”hyvää” ja ”pahaa”. pussin suuta on opittava hallitsemaan. mitä päästät itseesi sisään ja mitä ulos itsestäsi? onko pussisi pullollaan itse oppimaasi pahuutta vaiko hyvyyttä?

muutamia, minusta tärkeitä ajatuksia:
sinä päätät itse.
normit vanhentuvat.
ihminen on hyvä.
rakkaus on tärkeintä.
kyseenalaistaminen on tärkeää.
ajattele.
ole itsenäinen.
pessimisti ei pety.
positiivisuus on puoliruokaa.
idealismi on kantava voima.
realistisuudella takaat selustasi.
jokainen oli alussa inhimillinen.
lapsi syntyy vilpittömänä ja viattomana.
olemme kaikki samanarvoisia.
yhteiskunta ei kata kaikkea.
hymyile vain kun hymyilyttää.
suojele luontoa.
kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
yritä.
rakasta.
repäise.
pidä itsestäsi.
naura jos naurattaa.
itke jos itkettää.

keskityn poseeraamaan valokuvassa. kuin keskittyen hymyyn, muunnan kasvojani aina vain. kävellessäni ihmisten joukossa, poseeraan aina vain. jotta en paljastuisi. roolini on oltava uskottava. puvustus, meikkaus, mieleni rekvisiitta. oikein. huolellisesti toteutettu. näytelty elämä. kuin paperinukke. hauras, helposti se repeää. voin aina pyyhkiä ja piirtää uudet kasvot. voin aina sytyttää sen, polttaa, unohtaen. kehystää, lukiten. kuin murskaisi paperisia sydämiä. katsoisi valoon näkemättä värejä. vain maistaen sateen. tuntematta. kuin sulkemalla silmät peläten pimeää.

tahdoin koskettaa ihoa. suudella vain kuvitelmaa. vain äänen, vain kirjoituksen kantamana minä näen. minä tahdon niin rakastaa. maalata maisemia sanoillani. kertoa kuinka kauniina näen maailmani. kuinka pehmeän näköistä oli vesi viime keväänä. kuinka uimme toisessa, mustassa vedessä humalassa. kuinka minua kahdesti luultiin pojaksi. pitäessäni sinua kädestä.

siristä vain silmiäsi rakas. näet auringon vielä talvellakin. minä silitin sinun ihoasi ja tunsin sinut. ja silitin sinun hiuksiasi ja ihailin vain niitä salaa. ehkä sanoin siitä sinulle. ja kun joskus tulin huoneeseeni oli hämärää. kynttilöitteni tuoksu ja hauras, pehmeä valo. ja sinä. ehkä musiikki tanssi huoneeni nurkasta nurkkaan, hiipuen, hiipuen.
yöt olivat silloin vielä valoisia, muistatko rakas? olin yhtä niiden öiden kanssa. minä rakastin niitä. kauneimmista niistä näen yhä unia. voin silti muistaa kesäöiden tuoksun. älä sinäkään unohda ethän?

muistatko kuinka lämmintä vesi loppujen lopuksi olikin? vaikka pelkäsimme sen hampaita pimeässä, menimme silti siihen. ja se yllätti meidän molemmat, ehkä itsensäkin. se oli lämmintä, haurasta ja öistä vettä. nauroimme hirveästi. sanoin, ”älä nyt naura ettei kamerasi vain kastu”. mutta sinä et välittänyt liikaa. koska sinä olet minun siskoni. olimme kauniimpia kuin ennen. erilailla. valkoisissa mekoissamme. järvessä. sinäkin uit. sinäkin puit yllesi vain mekon ja olit niin kaunis. saatoin nähdä jalkasi ja käsivartesi. sinun niskasi, kaulasi. sinäkin näit. olit kaunis.

minun oli niin vaikeaa ensin. antaa koskettaa itseäni. riisua kuoreni ja avata sydämeni. se on edelleen vaikeaa. miten joku voi haluta koskettaa minua? en tuntenut itseäni. katsoin peiliin satoja kertoja päivässä. nähdäkseni kasvoni. koskin niitä. tunsin ihon kämmenieni alla. ymmärsin olevani todellinen. jotain koskettavaa. minuun niin koski. mutta sitten sinä kosketit minua. lempeästi. minua hävetti olla itseni. mutta pikkuhiljaa minä totuin näkemään jotain. näin peilistä kasvojeni läpi. näin itseeni.
ja nyt minä näen sinutkin.

nyt sen taas annoin laskeutua ylleni. sanomaton katkeruus. aina niin roikkunut minussa ja äsken taas, rypesin itseni tilanteeseen, jokseenkin melkein pakosta, jossa edessäni seisoi se ihminen. eniten se, joka on katkeruutta minuun kylvänyt. ja minä.. siinä vain seison kun en muuta voi ja vain tunnen, kuinka vanhat pelkoni, kauhuni, häpeäni, heikkouteni vyöryvät esiin järkyttävänä massana ja yritän vain nipinnapin pitää päätäni pinnalle jotten hukkuisi. mutta se ponnistelu oli vain asiain viivytystä. tilanteen ohittaessa minua minä sitten hukuin. ja vajosin ja vajosin siihen samaan lapsuuteni pimeään josta olin jo kuvitellut nousseeni. ja tämän voin tietää vain minä. ja tätä ei kukaan voi kieltää. minä olin niin uponnut. yhden vaivaisen ihmisen takia, läheisempi hän oli ennen, mutta minä katkaisin välit. revin ne poikki enkä vastannut, en välittänyt, en jaksanut enkä voinut. itsesuojelukseni tekeydyin kiveksi ja pysyin vaiti.

mutta nyt taas huomaan, kuinka heikko hän oli. kuinka heikko minä olen. kuinka ihmisiä me kaikki olemme. ja kun inhimillisyyteni meni sekaisin, itkin valtaisasti ja paiskoin menemään suruani ja vihaani. sitten kun lopetin, olin taas hiukan isompi, vahvempi ja luottavaisempi. minä aion selvittää kaiken ainakin itselleni ja minä aijon elää suurimmat vuoteni vapaana vanhoista kolhuistani. aion pystyä kaikkeen. aion elää ilman että mikään vanha ja kulunut inhottava raahautuu minussa.

"isi älä pelkää mua, niin en mäkään sitten sua."

synkistä hetkistäni minä pyrähdän raivokkaaseen nauruun ja jälleen takaisin. sitten tulee niin neutraalia, kuin unta, leijumista ajatuksessa, siis tyyntä. jälleen sieltä vaaleasta, pehmeästä kuplastani hyökkään sanoinkuvaamattomaan ahdistukseen ja haluan kaiken katoavan ympäriltäni, samalla peläten hylkäämistä. hiuksiakin repien rämmin ylös siitä ja kirmaan manian laitumille, hei mä elän ja nauran kuin sekopäinen. jälleen ihmiset ympärilläni ovat hetken hämillään, mutta saan heidätkin hullaantumaan energia pommillani joka suorastaan pursuaa ulos minusta. singahtelen vielä hetken, olen voittamaton, rakastan kaikkea. ja hiljalleen laskeudun, toisinaan tömähtäenkin, depression syvään järveen. sen aallot iskevät ylitseni ja minä vain hukun. valo kaikkoaa niin äkkiä ympäriltäni ja minuun iskeytyy miljoonia neuloja. kaikki vajoaa ja olen täysin yksin, kukaan ei voi auttaa. mutta taas jälleen, yli läpitunkemattoman mustuuden, näen valon. hiljalleen se kasvaa ja yhtäkkiä nukun jälleen rauhaisassa neutraalisuudessani. omassa kuplassani, turvassa kaikelta. lämpimässä ja pehmeässä. ja kohta taas odotan räjähdystä..minun sisälläni on taas kohta miljoonia raketteja..

mutta minulle ei tule tylsää. tämä juttu minun päässäni raastaa minut välillä täysin loppuun, mutta minulle ei tule tylsää. eivätkä minun ongelmani katoa sillä, että hoen, kuinka sairaalta päässäni välillä tuntuu. yritän pelkästään nauttia kaikesta, karmeudestakin 8)

annan kaiken. lainaan kaiken. tunnen ihmeekseni jo turvaa. myös haikeus yllätti minut äsken. olen niin keskeneräinen, aina niin keskeneräinen. ja niin minun kuuluukin olla. tänään minä olen tällainen. huomenna taas niin muuttunut. en haluaisi juurtua, mutta tahdon silti kodin, tahdon rakentaa juurien päälle. silloin ne eivät sido minua enkä minä niitä. olen keskeneräinen kunnes ei enää tarvitse muuttua, ei tarvitse. silloin minä olen se, mitä olen. se oikea, todellinen. se, mikä on minussa kokoajan, mitä en vain voi nähdä. se minä. todellinen minä.

mutta. tulin tulokseen, ettei minun tarvitsekaan ehkä kokea sitä oikeaa minääni niin voimakkaana kuin haaveilen. ehkä juuri tämä, alituinen muuntautuminen, on se minä. se olen minä, eikä kukaan muu tee tätä samalla tavalla kuin minä. minulla on omat roolini, jotka turvaavat selustaani. ne kulkevat minun kanssani, minne ikinä menenkin. ennen koin ne uhkina, että olen heikko, kun tarvitsen noita varjojani jotka liimautuvat minuun, tilanteessa kuin tilanteessa. joka tilanteeseen minulla on oma, joka voi liimautua ihooni. mutta. mitä sitten? nyt minä annan niiden olla minussa, hallita minua. koska niistä minä rakennun.

tuntea petetyksi. tuntea lyödyksi. näillä käsillä halusin turmella silloin, kun kipuna minuun iskettiin totuuksia. mutta tunnen jälleen kasvaneeni tähän elämään kiinni, yhä lujemmin minä roikun siinä. tunnen saaneeni kolhuja, mutta niistä jäävät arvet kaunistavat minut. ne tekevät minusta älykkään, ne kasvattavat minun tietojani.

hmmm, jokaisella on oma maailma, mutta kaikki eivät osaa uppoutua sen saloihin. joidenkin maailma on jakautunut monien lähimmäisten kesken eikä missään ole enää omaa, pientä ja salaista. joillain taas oma maailma on niin ylitse muiden, että he elävät ainoastaan siinä ja sivusta seuraajat pitävät heitä eristäytyneinä moukkina, jotka eivät ymmärrä ympärillään
tapahtuvaa kiirettä, joka on sivustaseuraajien mielestä rauhoittavaa, mutta oikeasti vain siksi, että he pelkäävät kuulla, kun heidän oma mielensä alkaa yksinollessa huutamaaan totuuksia, joita he eivät halua kuulla koska pelkäävät itseään.