IRC-Galleria

Vuodatus

Häpeän myöntää, olen hirvittävä.
Lepattelen kuin lepakko.
Yön pimeimmällä hetkellä.

Huuda, Stam1na, huuda,
sillä minä olen mykkä.

Mikä on ikiomaa? Mikä kestävää?
Mikä on turvakaupunki, jossa saa elää?

Iva se on joka hallitsee.
Tyttönen, tyttöniekka, nokkelako olet?

Suru se on, joka tekee kipeää.
Että menetti niin monta rakasta.
Että sai niin paljon rakkautta.
Vaan heitti pois, kuin saastaisen vaatteen.

Adagio, sielun sävel, Albinonilta.
Herttarouva, pikkuinen terhakka tyttönen.
Mennyt taivaaseen jo, minun enkelini.

Tilannetajua vaatii, ettei järkytystään esiin tuo.
"Vedä tuo kyrpä sisääs."
Minulla kaiketi ei ole sitä.

Sanahaarukka etsii lihaa.
Tahtoo nakella kimpaleet koirille.
Helmet sikojen eteen.

Vuodatukseni sekaan pullo viiniä.
Ylpeä jokaisesta hengenvedosta.
Ylpeä kuolemaan saakka.
Lähimmäisen taakka.
Sillä sitä Herra vihaa.

Satutettu. Kukapa ei olisi?
Iva, haureus, järjestelmä.
Olet ihminen, jos teet työtä.
Olet kelpo ihminen, jos menestyt.
Ei sovi muottiin.

Kamelikin menee neulansilmästä,
jos minä lasken varpaat yhteen,
ja saan tulokseksi 12.

Syleile, syleile riettaus.
Minä elän jo toista elämää.>

Töttöröö, sillä olen tullut, hullutusten hulluksi.
Tättärää, sillä järki jättänyt on minut kuin nallin kalliolle.

Tykönänsä tytärtänsä hallavaharja pitelee.
Mietteet ylväät, kuin temppelin pylväät hänen mielessään itää, pitää lujasti kiinni maassa.

Hän osti uuden päiväkirjan.
Hän lupasi hakea siihen nimen Irjan.
Jotta Irja aina säilyisi hänen mielessään.
Eikä kaikki olisi tipo tiessään.

Kuningatar toivoo, että narri
olisi sittenkin se naapurin harri.
Vaan makoisat unet jos ottaa,
kaipaa pian sängyn alta pottaa.

Tättärää hän täräyttää
siihen nätin ärräpään.
Ja kärpäslätkällä
on tekemistä kuin tukkijätkällä,
joka kauan sitten katosi.

Ja aamurusko on edelleen se sielun turva.

Vaikene! ÄLÄ!

'Pimeää he rakastavat. Pimeää, yksin pimeää'
Pimeään he kätkeytyvät, muistamatta nimeään.
Kuiskii äänet kuolonyössä.
Viikatemies on jälleen työssä.
Kellä on puukko, kenellä saha
tuska ja ahdistus niihin tekoihin ajaa.

Viiltää.
Syvälle.
Polttaa.
Tuntuu hyvälle.
Tuska.

'Kipua he tunnustaa, kipua.'
'Rakkautta karttaa, kuin elämänvipua.'
Ei ole vaiti, älä sano mitään!
Koska sinä et voi tietää, et käynyt missään!!

Kävinpäs. Kuoleman kartanossa, monta vuotta.
Itkin suotta, tartuin puukkoon tuon tuosta.

Ja palelin. Ja rukoilin. Ja koitin kaikkeni!!!
Joten älä sano: 'vaikene'.
Anna minun puhua.
Vuosien tultua, mentyä mieleen palaa.
Ei elämää voi elää Jumalalta salaa.
Kaikki on selvää kuin kirkas aurinko aamuinen.

Istuimme Tuomenkukassa, minä ja ystäväni, kun näimme hiiren. Hiiri vilisteli menemään kukkapurkin takaa nurkkaan ja takaisin. Koko vierailumme ajan. Minä sanoin: 'katso mikä ihana hiiri'. Ystäväni sanoi: 'minä en pidä hiiristä'.

Joimme kahvia ja söimme jäätelöä. On kesän alkumetrit. Pahoittelin, kun jouduin lähtemään niin pian. Toivottavasti ystäväni antaa minulle anteeksi. Olisin NIIN tahtonut jutella vielä kauan. Mutta Tuomenkukka on Oulun ihanin kahvila!

Otsikko kertoo kaiken. Ei, ei ja ei. Ei todellakaan. En aio luopua koirastani. Pidän sen aina lähellä itseäni, ettei se peloissaan pääse puremaan ketään. Onhan se aggressiivinen ja hanakka tappelemaan jos saa, pääsee irti tai karkuun. Mutta niin ei saa päästä tapahtumaan.

Tälle päivälle ei ole kuvia. Tämä päivä ei edes ollut hyvä. Olin surullinen, epätoivoinen ja lannistunut, kun siskoni sanoi minulle, että kannattaisi luopua Nepsusta. Ehkä voisin luopua Nepsusta. Antaa sen jonnekin koiratarhaan, mutta että laittaisin sen monttuun. Sitä en voisi tehdä.

Ilo tavoitti minut tänään. Nepsukka, neppukka, nepsutushöppänä, eli koiralaiseni toipuu tappelun aiheuttamista haavoistaan ja oli tänään iloinen kuin mikä. Minä rakastan koiraani aivan yli kaiken ja hänen onnensa on minun onneni. Äiti tuli käymään, hän joka hoiti koiraani sen elämän kamalimmat päivät, kun minä olin reissussa ja neppu oli kipeä. Äiti ei minulle kertonut mitään, että Neppu oli tapellut, ja minä vasta tultuani tapasin toisen koiran runteleman pienen olennon, joka vikisi: 'äiti minä olen kipeä'. Minä olen Neppulle äiti. Hän on minun koiralapseni. Koiralapsi, jonka täytyy käyttää kuonokoppaa ulkona, koska tappelun jälkeen hän on ollut aggressiivisempi kuin koskaan. Ennen hän pelkäsi toisia koiria. Nyt hän myös pelkää ihmisiä. Muutammeko jonnekin periferiaan, ettei tarvitsisi pelätä? Aika näyttää.

Tätä ei kukaan lue, mutta tuossa on mun kuvani vieressä. Se on otettu kymmenen vuotta sitten. Silloin olin onnellinen. Toinen kuva on otettu pari viikkoa sitten ja eron näkee selvään. Käykö koskaan enää niin, että hymyilen tuollaista hollywood smilea? Jos niin käy, niin laitan kuvan tänne todisteeksi.

Joo, tämähän on sosiaalinen kanava. Joka on kuin merenpohja täynnä pikkukiviä. Minä olen yksi siru tuhansien joukossa. Mutta meitä skitsofreenikoita ei ole paljon. Heille siis tämä viesti.

Älä anna periksi.
Vaikka muuttuisi maat meriksi.

Vaikka pouta olisi kipeä katsella.
Ja tie vaarallinen astella.

Vaikka tikari olisi houkuttava.
Ja huume, tupakka, viina koukuttava.

Älä silti anna periksi.

Huutaa ajan äänettömyyden läpi.
Kuin hän joka saman tuhon näki.
Huutaa yhtä lujaa omaa hätää.
Kukaan muu ei tätä ymmärräkään.

Älä anna periksi.

Älä anna periksi.

Vaikka muuttuisi maat meriksi.

Älä anna periksi.

12 päivää itkin elämätöntä elämää. Ehei, en minä myönnä. Olen minä elänyt. Ehkä vähän liiankin lujaa. Nyt kuitenkin rauhoittuneena voin vain sanoa: kannatti kuin kannattikin jäädä eloon.