IRC-Galleria

Ilo tavoitti minut tänään. Nepsukka, neppukka, nepsutushöppänä, eli koiralaiseni toipuu tappelun aiheuttamista haavoistaan ja oli tänään iloinen kuin mikä. Minä rakastan koiraani aivan yli kaiken ja hänen onnensa on minun onneni. Äiti tuli käymään, hän joka hoiti koiraani sen elämän kamalimmat päivät, kun minä olin reissussa ja neppu oli kipeä. Äiti ei minulle kertonut mitään, että Neppu oli tapellut, ja minä vasta tultuani tapasin toisen koiran runteleman pienen olennon, joka vikisi: 'äiti minä olen kipeä'. Minä olen Neppulle äiti. Hän on minun koiralapseni. Koiralapsi, jonka täytyy käyttää kuonokoppaa ulkona, koska tappelun jälkeen hän on ollut aggressiivisempi kuin koskaan. Ennen hän pelkäsi toisia koiria. Nyt hän myös pelkää ihmisiä. Muutammeko jonnekin periferiaan, ettei tarvitsisi pelätä? Aika näyttää.

Tätä ei kukaan lue, mutta tuossa on mun kuvani vieressä. Se on otettu kymmenen vuotta sitten. Silloin olin onnellinen. Toinen kuva on otettu pari viikkoa sitten ja eron näkee selvään. Käykö koskaan enää niin, että hymyilen tuollaista hollywood smilea? Jos niin käy, niin laitan kuvan tänne todisteeksi.

Joo, tämähän on sosiaalinen kanava. Joka on kuin merenpohja täynnä pikkukiviä. Minä olen yksi siru tuhansien joukossa. Mutta meitä skitsofreenikoita ei ole paljon. Heille siis tämä viesti.

Älä anna periksi.
Vaikka muuttuisi maat meriksi.

Vaikka pouta olisi kipeä katsella.
Ja tie vaarallinen astella.

Vaikka tikari olisi houkuttava.
Ja huume, tupakka, viina koukuttava.

Älä silti anna periksi.

Huutaa ajan äänettömyyden läpi.
Kuin hän joka saman tuhon näki.
Huutaa yhtä lujaa omaa hätää.
Kukaan muu ei tätä ymmärräkään.

Älä anna periksi.

Älä anna periksi.

Vaikka muuttuisi maat meriksi.

Älä anna periksi.

12 päivää itkin elämätöntä elämää. Ehei, en minä myönnä. Olen minä elänyt. Ehkä vähän liiankin lujaa. Nyt kuitenkin rauhoittuneena voin vain sanoa: kannatti kuin kannattikin jäädä eloon.