makasin tà nà à n monta tuntia venetsian ainoassa puistossa (jonka nimi on giardini - puutarha, hupaisaa... ;) auringossa. yritin kovasti ruskettua, mutta jostain syystà sekà mun iho ettà aurinko oli eri mieltà . koko pà ivà n ehdoton kohokohta oli, kun pyyhkeen pà à llà loikoessa olin saavuttamassa jonkinasteista musiikkiekstaasin (kiitos ipodille) ja puoliunen và listà euforiaa, ja havahduin siihen, ettà joku taputtaa mua otsalle. pap, pap, pap. avasin silmà t à llistyneenà , ja suoraan mun naaman ylà puolella oli noin kaksivuotiaan enkelikiharaisen italialaispojan riemastunut ilme. "scusami scusami scusami!!", kiirehti ylisosiaalisen pikkupojan isà paikalle. totesin ettà eipà tà ssà mità à n hà mminkià . :) kuulin vastahakoista taaperoa pois raahaavan isà n sanovan tuskastuneena jà lkikasvulleen "lascia ragazza in pace! - jà tà tyttò rauhaan!". nà yttà à siltà , ettà gigoloksi ei siis tulla, sellaiseksi synnytà à n. ;)
toistaiseksi ehdottomaksi kesà musiikin ykkòseksi on noussu bebel gilberto. bossanova ja aurinkoinen lauantai - voiko tà stà enà à elà mà tulla helpommaksi?