IRC-Galleria

Talvella rölli peikko kävi luistelemassa järven jäällä. Ja jouluna hän sai lahjoja joulupukilta.

Noissa alemmissa teksteissä on vähän kirjoitusvirheitä niin että älkää välittäkö niistä!

ku en sit tiiä et tajusko kukaa et eihä siin olis mitää JÄRKEE kirjottaa mitää ääni merkintää ni se oli sillei vitsi hehe :D:DD:D:D:D:D ja sit tää on niinku sillei muka tosi hauskaa et niinku toistan tälläst tyhmästi kirjotettuu ***BLONDI''' textii tällei kirjottelen ni et kirjottelen vaa ni onks tää sit muka hauskaa jooh läppääää xDDD

EI SAA OTTAA TOTA ÄSKEIST MERKINTÄÄ SIT VAKAVAST KU SE OLI VAA SELLANE LÄPPÄ HEHEHEHE :D:D:D:D EN OO KAUHEE VAKAVISSAA YLEENSÄ!!!!!

EI SAA OTTAA TOTA ÄÄNIMERKINTÄÄ LIIA VAKAVASTI KU EN OLLU TOSISSANI!! :D:D:D:DD:D

Nii en jaksa ny mitää ääntä ni kirjotan äänimerkinnän...

nii et moiiii... moiii (puhel möreellä äänell) MOI!!! hehehe, läppä... nnii täs äänimerkintää vaa jee.... mitteepä tuota heh juu.

Uutistoimisto Reutersin mukaan kolmasosa ranskalaisten olemuksesta paljastuikin hilloksi, eikä näinollen hyökkäys olisi millään tavoin mahdollinen edes suotuisissa, tulitauottomissa olosuhteissa.

Pensaassa majaileva kumisaapas kuitnkin taas tiedottaa, että tuli olisi lopettanut jo taukonsa ja tekisi töitä vähintään 7 tuntia päivässä aina maanantaista perjantaihin saakka. Toledolaiset hammaslääkärit ovatkin kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että niinkin suuri määrä hilloa saapuisi heidän kyläänsä, mutta on toisaalta tyytyväinen, että tuli ilmestyy taas tulitikkua raapaisemalla.

Juuri saamamme tiedon mukaan ranskalaiset soturit ovat hyökänneet pan- ja monossarivaunuin pieneen espanjalaiskylään. Tulitaukoa edeltää juuri tällä hetkellä tauko tulituksesta, sillä ihmisolennot ovat keksineet että on hauskempaa heitellä kanelitankoja ämpäriin kuin repiä läskiä irti luista.

Läheisestä pensaasta raportoiva kumisaapas muistuttaa kuitenkin, ettei liialliseen riemuitsemiseen ole vielä aihetta, sillä ranskalaissotureilla on pelottavat naamiot ja monien litrojen varastot liehuvaa pekonia.

Jos voisin matkata ajassa taaksepäin, matkaisin varmasti sihen aikaan kun laaksossamme kaikki oli vielä vihreää. Talojen sammaltenpeittämät katot tuntuivat katoavan vihreään niittyyn, joka alkoi kylän reunalta ja jatkoi matkaansa aina horisonttiin saakka. Vapaina juoksivat hevoset tuota vihreää aavaa pitkin, aivan kuin vapauden symboleina. Niin, aika laakson kylässä oli rauhallista ja huoletonta - juuri sellaista kuin elämän tulisikin olla. Tässä maailmassa ei kuitenkaan mikään tunnu kestävän ikuisesti ja niin koitti aika, jolloin harmonia sai väistyä kaaoksen tieltä tässäkin idyllisessä ja pienessä, vehreän ruohomeren reunalla sijaitsevassa kyläpahasessa.

Taivas kaartui sinisenä ja kauniina minun pääni päällä kun juoksin kohti sitä paikkaa, johon olin monesti aiemminkin paennut tehtyäni jonkun ilkeän pilan jollekkin kylän aikuisista. Tuo kyseinen paikka sijaitsi lähellä vesiputousta, aivan metsän reunalla piikkipensaiden takana; se oli jokaisen nuoren pojan unelmien täyttymys, oma salainen luola osta kukaan muu ei tiennyt mitään. Saapuessani pensaiden luokse vilkaisin nopeasti ympärilleni varmistaakseni että kukaan ei nähnyt minua, ja todetessani olevani itsekseni työnsin muutaman pensaan piikittömistä kohdista sivuun paljastaen samalla niiden takaa alkavan polun, jonka olin sinne raivannut kyllästyttyäni nyppimän kirveleviä piikkejä ihostani joka luolareissun jälkeisenä iltana.

Luola itsessään oli ihan tavallinen luola: siellä oli vettä, jääkaappi, mikroaaltouuni ja 27 ihmistä, jotka oli nyljetty ja upotettu suolaliuokseen. Itse tykkäsin leikkiä näillä suolatuilla, ihottomilla ihmisillä niin, että revin niistä pieniä lihakimpaleita, jotka upotin suklaaseen ja huusin kuin pallogrilli.

Olipa kerran eräs vanha, pitkään elänyt vanhus, joka oli koko ikänsä ammatikseen metsästänyt helmiä. Iän myötä oli hänen kykynsä kauniiden helmien löytämisessä kasvanut ja vanhoilla päivällään hän pystyi jo simpukan nähdessään sanomaan onko sen sisällä kimaltava helmi vai kannattiko kyseinen simpukka jättää rauhaan. Vaan vanhuus ei tule yksin, joten oli aika jolloin aamu koitti mutta helmensukeltaja ei sukeltanutkaan tavalliseen tapaansa auringon ensi säteillä turkoosiin meriveteen, vaan jäi sängylleen makaamaan liikkumattomana, mistään välittämättä ja illan tullessa häipyi hänenkin henkensä pois ruumiista jota oli asuttanut jo miltei vuosisadan.

Pieni kylä, jonka laidalla helmensukeltaja oli asunut, oli suruissaan tuon hienon miehen menetyksestä ja niinpä koko kylän väki kokoontui poismenneen talon luokse päät painuksissa miettimään vanhan miehen heille kertomia viisauksia. Vaan silloinpa asteli metsästä hienoimmasta silkistä tehtyyn uniformuun pukeutunut kettu, tyylikäs hattu päänsä päällä keikkuen, ja astelipa hän röyhkeästi läpi surevan väkijoukon kuono ylväästi taivasta kohti osoittaen ja turhautuneesti tuhahdellen. Päästyään aivan oven eteen hän kääntyi ympäri, selvitti kurkkuaan ja alkoi puhumaan selkeällä ja kirkkaalla äänellä.

- Hyvä herrasväki, se sanoi, tämä päivä on meille kaikille varmasti yhtälailla suruntäyteinen ja ikävä, mutta tahtoisin muistuttaa että te, hyvät naiset ja herrat - mikseivätpä myös lapsetkin - olette velkaa metsän ruhtinaalle, arvostetulle Ahmed-apinalle, 300 helmeä ja mikäli te ette maksa niitä, hyvä herrasväki, seuraavaan aamuun mennessä, lähettää Ahmed-apina parhaat perijänsä teidän kannoillenne ja silloin, niin, aivan varmasti silloin viimeistän te maksatte velkanne, jos ette muuten, niin antamalla henkenne, joista kunnianarvoisa johtajamme, Ahmed-apina, voi puhalluttaa ilmapalloja.

Saatuaan tämän kaiken kerrottua lähti kettu rivakasti takaisin kohti metsänreunaa, ja yhtä äkkiä kuin kaikki oli alkanutkin, oli ketun viimeinen hännänhuiskahduskin kadonnut metsän siimekseen jättäen vain hölmistyneet kyläläiset tuijottamaan peräänsä. Kun viestin sisältö oli mennyt hidasälyisimmänkin kyläläisen ymmärrykseen, oli kylässä jo sekasorto ja kaaos päässyt valloilleen kun jokainen kyläläinen kiireesti etsi uima-asuaan ja säntäsi kohti merenrantaa.

Ja niin koko sinnikäs kylänväki oli yhteistuumin etsimässä helmiä pienestä poukamasta, josta heidän käsityksen mukaansa edesmennyt helmensukeltaja oli helmensä sukeltanut, jotta saisivat maksettua nuo hirveät velkansa säästyäkseen karmaisevalta kohtalolta metsänhaltijan ilmapalloina. Harmi vain, että yksikään heistä ei osannut uida ja niin kaikessa tarmokkuudessaan jokainen kaikista kylän rannalle raahautumaan kykeneväisistä ihmisistä oli iltaan mennessä heittänyt henkensä ylväässä yrityksessään pelastaa oman ja lähimmäistensä nahan. Yön laskeutuessa kylän ylle kuului vain muutaman lapsen lohduton itku.

Seuraavana aamuna metsän keskelle vievältä polulta saapui kolme kimalaista ja yksi kärpänen täysissä sotavarustuksissa. Huomatessaan ettei kylän väki ollut onnistunut velanmaksutehtävässään, lähtivät he etsimään kyläläisiä, jotta voisivat uhrata heidän henkensä ja tehdä niistä ilmapalloja. Kimalaiset löysivät itkevän ihmislapsen, tökkivät tätä muutaman kerran myrkyllisillä pistimillään, mutta tajutessaan, että lapsi ei välttämättä pariin kimalaisenpistoon kuole, etsivät lähimmän sekatavarapuodin ja ottivat pari pussillista erivärisiä ilmapalloja.

Saatuaan ilmapallot metsän ylväs hallitsija, Ahmed-apina, tokaisi lakeijoilleen, että oikeastaan nämä ilmapallot olivat paljon parempia kuin ihmisilmapallot tai helmet.