IRC-Galleria

kuljin mutten kulkenut, olin ylitse itsestäni
haamun askelia aamunkoitossa
kuinka kaupunki voikaan olla niin tyhjää täynnä!
romutetut sfinksit ovat markettejamme
me teemme ihmeistä suolasirottimia

meidän ajatuksemme pyörivät pilvilinnoissa
silti me ajattelemme että jos ei askeleemme
niin kuolema meidät erottaa kaikesta siitä
aina jokin varjomme kiipeää ohitse
pistämään kaulaansa silmukkaan

nälkäisinä, aina niin nälkäisinä jorisemme
kantakapakan vehreä tuoksu, tyhjissä laseissa
luumme niin kylminä ytimemme yllä yritämme
suojelemme pimeyttä itseltämme
josko joku yrittäisi tänään tulla?

häpeä on hyvästä, se johdattaa kuin katulamppu
romahduksen esi-asteelle, katastrofiin,
opettaisipa se kylmä tuli, repisi karkean ihon yltämme
pimeä kuilu kylmä lempi ei ole katala koskaan
vaan peilikuva, ihastuksen ensi alku

voi aamunkoitto viiltää reittämme, kirroosi, vatsahaava
tumpattu savuke, rotta pakenemassa koloonsa
seksillä näivettyneenä nielee myrkkynsä ja käpertyy
pöly kertyy kadonneen sormuksen päälle
valokuvassa kansion ensimmäisellä sivulla

eräänä hetkenä jona painoin pääni rinnallesi
sinä sanoit että olen tosi hyvä ja kaunis
olimme koko kaupunkia suurempia silloin
sillä me tiesimme mitä olimme
mitä kaupungeista koskaan
ne luhistuvat ennen meitä
ne ovat aina menneet mutta me olemme olleet
silloinkin kun meidän oli kuoltava

me emme ole mitään mahdotonta!
tämä on viimeinen yömme
ja jos haluamme se on aina ikuisesti
ensimmäinen meidän uskomme rakkautemme
se mikä on herkkä ja vahva ja heikko
on elävä ja ei kuole koskaan
kuin katakombeissa tähti ristin yllä
taivaiden lakeuksille loistava
kuin lämmin tuuli puhaltaa vehreällä niityllä
ikkunasta avatusta yrttien tuoksu
pehmeä musiikki kantautuu kaikkialle

siis tämä on kaupunki joka elää meissä
siis tämä on se rytmi joka on sydämemme
emme me ole kuolleita vaan hulluja
yltiöpäisen hulluja ja mielettömiä
raivokkaan eksyneitä, inhottavan selkeitä
surumielisen onnellisia ihmeitä

haluamme kaiken
kaiken mikä katoaa
kaiken mitä voimme tuhota
kaiken mitä voimme synnyttää
kaiken mistä luovumme
kaiken mikä kuolee
kaiken mitä on

ah kuusitoista
miljoonaa vuotta
putosin kaivossa

ei ei ei
liian traagista
angstipaskaa

oikeastaan
en vain osaa kirjoittaa
järkeviä asioita
mutta kirjoitan silti

ei kysymys ole osaamisesta
tässä tapauksessa

hyvä opettaja
ei puhu järjellä

mutta yritetäänpä uudelleen

olen yksi
hämähäkinverkkoon langennut
sitä seittiä osa jonka kutoi
joku kofeiinihullu lukki

yksi tai kaksi osaa meni pieleen
sitten se mietti mielessään
kuka tätä jaksaa katsoa
ja kuoli pois vähän myöhemmin

en ole seitinkutoja minäkään
en tiedä osaanko kirjoittaa
aika paljon
olen menettänyt

ei tuokaan totta ollut
minullahan on vaikka ja mitä

kauneimmat runot
ovat täynnä paskapuhetta

hengitä, hengitä
ikkunalasit huurtuvat
tulevaisuus näyttäytyy
vapisen pelkään
toisaalla olen selkeä

merenpohjaan vajoava laiva

minä olen kirstu aarteita täynnä

ylhäällä jumala loistaa
aurinkonsa säteitä
minua palelee
ja väreilen kuin koko valtameri

kehoni on yö

kaupunkien toispuoleisuus

kuin järjettömät delfiinit
he uivat aalloissa
he haukkovat henkeä
viimeisellä rannalla

itse asiassa
vertauskuvani ovat ihan vitusta
haluatko kokea jotain kaunista?
älä lue runoutta joka on tällaista
mene siis kauemmas siitä nauramasta,
astu edes yksi askel
poispäin

noin, hyvä

katso vain eteesi

keskitä huomiosi toisaalle

siinä se on

loppu

voit lähteä



mitä vielä odotat?



okei, olet ihan yhtä hyvä tyyppi
kuin minäkin
vaikket haluaisikaan
rakastua mielettömästi maailmaan
ja nähdä sitä kauniina

suoraan sanoan
en halua sinun ainakaan
kirjoittavan runoja
muuten kuin elämällä elämääsi

mikään muu ei ole niin hyvää
usko siihen, edes hetki

nukuin nukun pöh
olen pieni, olen hyvin pieni
täällä maailmassa me muka kasvetaan
kutistutaan mutta joet kukoistaa

nöyriä ylpeitä
täällä, tässä elämässä näkyy kaikki
ei mitään puutu
ihan täysin rutiköyhää rikkautta
mitä raha voisi antaa

olen haaveillut sinusta
lumimyrskyssä

kuljen kadulla
olen toisaalla

olenko minä joku mies?
ei miehet kirjoita näin
on ihan hyvä puhua
eikä tämä ole runo

jotenkin haaveilen sinusta
olen täällä ja odotan sinua
kesä tuntuu meissä
kesä koittaa aina kun se tuntuu

syödä, kirjoittaa, tehdä
pelkkää pulinaa kaikki tyynni

en ole tietoinen paljosta kerrallaan
mutta se mikä on
on paljon

joskus niin sietämätöntä nukkua
olen eksyksissä unettomuudessa
muka, vain selitän oikeasti
en ole mikään paitsi jotain
hupsuko?
kuuntele minua kun puhun näin
olen ihan ymmälläni, kysymyksiä vain
kuka olet? tahdon tietää aina enemmän

paijata, syödä ja nukkua

kumartuneena hengen edessä

menin ison kadun yli
koin siellä kaiken
mahdollisen paljain jaloin

olet siniseinä
taivaslamppu
tähtipilvipumpuli
kuuma pikku pisara

putosin huulilta
tulin takaisin kotiin

on hyvä olla täällä nyt
keittää teetä
lukea kirjaa hiljalleen

kirjoittaa vähäeleisen
hypnoottisesti

olen taas runoilija
mikä mä oon muka
minähän vain joko teen
tai odottelen

kun on kaikki okei niin ei ole
vitutusta
katuja
kaupunkeja
aikaa
ei mitään
paitsi Me
ja meidän kaikkemme

näin elän Sinua
näin minä vähitellen
kuolenkin, tiedäthän

se on hyvä
vaikka pelottaakin
sillä aurinkokin on
vaikka se empii
nousta joka aamu
meidän silmiemme eteen

niin hitaasti
se aina koittaa
vaikka tietää
että joskus ei enää nouse

tuhisen ja hymyilen
koetan siis kirjoittaa rakkaudesta
rakastuneena
mutta menenkin nukkumaan
ja näen siitä kaikesta unta

Kulkijalla oli uneliaat silmät. Unia joita hän oli nähnyt, ne olivat unen valtakunnassa pilvissä, rannoilla, niityillä piilotettuina.

Menen tätä tietä, saavun toista. Palelen kuin vain kylmissäni voin. Menen tuonne tai tänne, palaan aina takaisin. Olen kulkija vain.

Tahdon niitylle jolla ajatukseni eivät lipeä käsistäni.
Tahdon muistaa miltä meri tuntuu. En ole koskaan edes käynyt merellä, kuinka surullista.
Tahtoisin vain palata minne tahansa.

Kun katson merta niin olen yhtä sen kanssa. Minä olen ajatusaalto. Olen siellä missä katseeni siintää. Niin moniin ajatuksiin koetamme sitoa ainoastaan epäilyksemme ilmiselväksi, emme edes pyri kohti totuutta, vaan ainoastaan tahdomme tuoda epäröintimme paljaaksi.

Entä jos epäröinti on totuus?
Mitä muuta voi olla kuin jokin totuus, joka on tämä kysymys?
Olen humalassa kysymisestä, senkin paljoudesta. Olen niin yltäkylläisen alaston kaiken edessä että vastaukseni ovat riisuttuja, paljastuvat pelkiksi kysymyksiksi.

Olen kulkija ja minulla on varpaissani tämän yön hiekkaa ja seuraavan aamun auringonsäteet, minä epäröin koska tiedän että tulevaa ei ole.

Nielaisin. Olin siellä.
Polviini asti merta. Rintani paljaana, sydämen syke kiivaana.
Kädessäni valokuva jota en uskaltanut katsoa, en tiennyt miksi. Olin yksin, olin olemassa, nälkäisenä, alastomana, vereslihalla.

Odotin sinua.

Näin miten ohitseni ajelehti pelastusvene. Nuori mies, jostain menneisyyden onnettomuudesta. Katsoin kuollutta ruumista joka makasi veneen pohjalla, reunan yli kurottuneet sormensa vedenpintaa hipoen. Kömpelö, viimeinen epätoivoinen yritys, mikä surkimus hänkin oli ollut!

Miten minä olin selvinnyt tänne?
en halunnut ajatella asiaa kovin pitkälle.
vatsanpohjaani kouraisi ikävästi ajatus vastauksesta.

ehkä se oli vain nälkää, tai jotain minkä kuvittelin menneeksi.

Olin harrastanut seksiä niin kauan sitten, muistin yht'äkkiä. Palomiehet ajattelevat seksiä juostessaan liekkeihin, olen varma. Mikään ei ole niin mahtavaa kuin kiihottuminen vaaran hetkellä. Minä en ole palomies, mutta ehkä kysymys on silti ainakin yhdestä kiihottumiseen kykenevästä ihmishengestä.
Ennen kaikkea, Muistaminen on tärkeää kriisitilanteissa, erityisesti seksin muistaminen, vaikka erektioni ei säilynytkään tässä kylmässä vedessä.

Hymyilin.
olen liian nuori ollakseni kriisissä.
minun on kylmä ja haluan vain rakkauttasi.
haluan helvettiin täältä.

tiedän että olen jo jossain todella kaukana, mutta jos puhutaan helvetistä, tämä on vasta suloista esimakua. taivas... taivas vain heijastuu liplattavista aalloista jalkojeni juuressa ainaisen pyyteettömänä.

ehkä olen jumala? hallitsenko tilanteen? meneekö tämä ohi?
olen aina liian nuori jotta mikään olisi ohi, en koskaan tarpeeksi vanha hallitakseni paljon mitään, ja jumalat eivät iästä piittaa.

Kaikki tuo tuntui varsin mahdolliselta.

olen ainakin ihminen etäisyyden päässä,
meren sinisten aaltojen noustessa yhä ylemmäs.
horisontissa auringonlaskun tuli lähestyvän yön syvien, tummien pilvien reunoilla.

myrsky nousee.
pian minun on uitava, pian minun on sukellettava.
ja
Haluan sukeltaa niin syvälle Sinuun

odotat minua. ehkä kysymys on kaikesta siinä valokuvassa jota en uskalla katsoa. puristan sitä tiukasti kädessäni ja katson auringonlaskussa liekehtiviä, lähestyviä aaltoja kunnes sinä ja minä olemme yhtä.

Liikutun herkästi kyyneliin
nyt
kun ajattelen sinua

minä.
kaipaan sinua.
tarvitsen sinua!

on ihmeellistä
että me voimme olla olemassa
toisillemme, juuri nyt
tällä hetkellä

kaikista lukemattomista
mahdollisuuksista
kaikista ihmisistä ...

rakastan sinua
niin todellisesti
niin fantastisesti
niin herkästi
niin vahvasti

olen unelmoinut ...

ja sinä tiedät.
aa, olen paljastunut,
alaston!

minusta tuntuu hyvältä olla vakava kanssasi
tai tämä romanttinen hupsu
olen niin naurettava, mutten piittaa
rakastan nauraa!
olen alkanut ymmärtää sitä.

eivätkä sanat ole liikaa, koskaan

se vain tulee (tule minuun)
pitelet minua käsissäsi
olen herkkä poika
osaat koskettaa minua
tiedät miten pidellä, näen sen silmistäsikin
näen sen hymystäsikin

olen aivan mahdoton, kirjoitan hulluudestani sinuun
kaikille ja voisin vain pulista siitä
mutta olen useimmiten tyyni ja hymyilen
vaikka kuohuisin yli sisimmässäni vuolaasti
kuin koskaan ennen

vuoret siirtyivät paikaltaan
salama iski metsän tuleen

kaikkialla oli kadotuksen todellisuus

hän käänsi hitaasti
kasvonsa kohti liekkejä

ja nautti niistä
kuin eilisen vuolaasta virrasta

---

täällä olen ollut
vähän kuin kotonani

täällä tyrannia tuntuu
niin koskettavalta
että siitä voi puhua

täällä ystävät ovat heitä
jotka tietävät
miten humaltua elämästä

se on jo niin paljon
että kaikki merkitykset
on syytä unohtaa

mutta tosi koti on aina
se missä varjot
rauhassa lankeavat
valon päälle

---

Jumalalle

sinä jätkä siellä
odottamassa

pyydän vain
jätä tuli kytemään
niin löydän kyllä tien kotiin

---

Asiaan, eli musiikkiin.

Levyjen pyörittelystä on tullut viime aikoina varsin eriskummallista tekemistä. Eriskummallista, joka on syvempää kuin mitä voit lukea uutisista, koskaan.

Tuntuu että levyjen kuuntelemisesta on tullut jotain synteettistä kokemista. Tuntuu että levyt eivät enää ole pelkästään musiikkia vaan ravintoa. Levyt eivät ole enää levyjä, vaan tiloja.
Olenko tulossa vanhaksi?
Vai onko ihmiskunta vasta lapsenkengissään?

On nykyaikaa pyöritellä musiikkiaa maha hyvin täynnä, hissin kolistessa, jääkaapin huristessa, kaiutinten vuodattaessa hurinaa, jotain outoa ääntä, edestakaisin, ylösalas, tyhjään huoneeseen joka on pään sisällä.

Odottaa junaa, korviin soiden jokin etäinen ääni, ehkä melodia, tiukasti puserrettujen keskiääniä vahvistavien nuppien läpi, tiukasti puristettujen aivoaaltojen väliin.

Rakastan Jotain!
Mutta, Kuunteletko Mitään?
Minä yritän hiljentyä Sen Äärelle.
En useinkaan onnistu.
Olen nykyajan lapsi.
Olen yksi virtapiiri teknologian aiheuttamissa ADHD-sfääreissä. Mutta yritän silti.

Musiikkia tapahtuu kun Joku sielu joka ei ole aivan täysin turhautunut elämään (tai on yltäkylläisen tyytyväinen sen turhuuteen), saa kehonsa virtapiirit ja ääriulokkeet yhteistoimintaan ja heittäytyy Rummun tai Kohinan vietäväksi.

Kuunteletko?
Kun kaupungit tuntuvat kasvavan isommiksi ja ihmisten liikkeet alkavat yhä enemmän muistuttaa spastisia leikkauksia (hyvän tähden, joita on jo lastenohjelmissa), voinee pitää jonkinlaisena Tapahtumana sitä että jotain saadaan todella aikaiseksi pelkän liikkeen ja kiivaan ihmettelyn sijasta.

Tajuntamme tuntuu olevan vielä lapsenkengissä, samalla kun kehomme viskoutuu metrotunneliin jo miljoonasosalla siitä nopeudesta jolla komeetat harhailevat avaruudessa. (Pahinta on ehkä että tiedämme omasta mielestämme vähemmän kuin komeettojen ajatuksista. JA ME KUVITTELEMME TIETÄVÄMME JOTAIN.)

Siispä, Kuunteletko?
Musiikki on merkittävää hiljaisuutta silloin kun korvasi ovat virittyneet seuraamaan ajan hypernopeudella etenevää tyhjää luotijunaa.
Musiikkia on pehmeä elämän tamburan helke siinä huoneessa jossa odotat kuolemaa päivinä kertyvien vuosien ajan, tyhjien pitsakoteloiden ja huomisen sanomalehden kanssa. Musiikki ei voi olla verovirasto tai byrokratia, vaikka sitä imisikin moinen vampyyri.

Musiikkia on sekin humina jonka Graham Lambkin tallensi huoneessaan New Yorkissa kasettinauhurille, jotta joku voisi ehkä kuulla sen. Musiikkia on se kun hiljennyt kuuntelemaan.
Vessan vetäminen on musiikkia sydämelle jonka sisällä on tilaa yhdelle tyhjennykselle.

Kuunteletko?
Musiikki on toivo siitä että ehkä me haluamme kuunnella,
ja jättää hetkeksi ajan jälkeemme. Tämän kirotun, pitkän ajan jossa odotamme Jotain. Musiikki antaa mahdollisuuden olla Se, Sinulle, Juuri Silloin.

Musiikki on sininen syvä huone pääsi salaisimmassa kammiossa, herkässä kohtaa, sydän ikkunan alla.

(En häpeile myöntää olevani romantikko, koska samalla voin häpeilemättä myöntää rakastavani musiikkia.)

Ja niin edelleen.
Älkää kuunnelko minua.
En tiedä mistä puhun.
Kysymys on silti kommunikaatiosta.

Virittäkää vastaanotin, heittäkää se helvettiin
ja astukaa ulos korvienne kautta.
Paljain jaloin, pääsette ehkä koskettamaan taivasta.

Laskujen maksaminen siirtyy päivä päivältä. Kuinka pitkälle kuminauhaa voi venyttää että se katkeaa. Ja vitut niiden kestävyydestä joka tapauksessa.

Veljen kanssa autossa puhuimme pankeista. Mieletön välitön kylmyys. Kuka on tämän järjestelmän luonut ihminen? No, me kaikki olemme.

Pentti Saarikosken runoja tuossa vierelläni, kaikki ne, keltaisissa kansissa. Miellyn edelleen.

Tunnen häpeää siitä että kirjoitan. Perhana.
Jotain mun päästäni pitäisi ehkä niksauttaa perinpohjin. Mutta ei sitä niksautusta ole, ei pysyvää, ei hyvää, ei nopeaa, EI HELPPOA. On vain kaikkeen palaaminen ja hetkellistä lähtemistä.

Menen kyllä tänään tuonne.

Jukuhauta. Elämä tuntuis nyt vievän konkreettisempaan kokemiseen, luovan ilakoinnin sijasta.