IRC-Galleria

Huonosti nukutun yön jälkeen kipaisin hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan ("yes, we have real coffee"; täällä kun kahvi oli yleensä pikakahvia). Mutustelin muna-pekoni-juusto-bagelin ja join hyvän, käsintehdyn jääkahvin samalla kun lueskelin viisimetriselle seinälle ja osin kattoon kirjoitettuja vierailijoiden nimmareita. Suuri osa oli ausseja tai jenkkejä, mutta oli joukkoon eksynyt ahvenanmaalainen pariskuntakin.

Hotellilla oppaat odottivat ala-aulassa, Charlie ja "his friend" kyyditsisivät meitä skoottereidensa kyydissä joukolle temppeleitä, maalaiskyliä, Puna-Khmerien "tappoluolaa" ja bambujunarataa. Hinnaksi sovittiin 8 $ / henki.

Retki alkoi parinkymmenen minuutin retkellä halki esikaupunkien, matkalla talot muuttuivat osin ranskalaisvallan aikaisista pari kolme kerroksista kaupunkitaloista parvekkeineen ja isoine ikkunoineen bambuista ja/tai aaltopellistä rakennetuiksi maalaistaloiksi, joista suurin osa seisoi pari, kolme metristen paalujen varassa ("talon alla voi säilyttää asioita ja viettää päivän kuumimman ajan" kyyditsijäni valisti minua). Ensimmäinen temppeli oli hieno, mutta hävisi toki Bangkokin vastaaville kuusi nolla. Tyyliltään sekä temppeli että sen buddhankuvat erosivat tosin hieman aiemmin näkemistämme.

Jatkoimme vartin kuluttua matkaa kohti vuoritemppeliä syvän maaseudun läpi. Kaikkialla ihmiset katsoivat meitä ohittaessamme, lapset vilkuttivat ja huutelivat "hello, hello". Kyyditsijäni vastasi, että ihmiset olivat iloisia, kun ajoimme heidän kyliensä läpi. Ehkä. Hymyilvät ainaki, kuten aina. Matkalla näimme pari pienempää temppeliä. Juttelin kuljettajani kanssa Kamputsean ja kotimaani eroista, ihmisten toimeentulosta, kasveista ja linnuista joita näimme. Vajavaisesta yhteisestä kielestä huolimatta asiat selvisivät auttavasti.

Vuoritemppelillä pidimme juomatauon ja ostin samalla turistipoliisilta kahden dollarin pääsäliput, jotka olivat voimassa koko päivän. Kiipesimme temppelille "vuoren" (ehkä 500 m korkea jyrkkä mäki) ympäri loivasti nousevaa sementtitietä pitkin. Matkalla oli tauluja, joissa lueteltiin tien rakentamiseen lahjoituksia tehneitä kamputsealaisia ja ulkomaisia yksityishenkilöita ja instituutioita.

Itse temppeli ei ollut kummoinen, mutta sen tarina sitä vastoin oli. Temppeliä, parikymmentä kertaa parikymmentä metriä laajuudeltaan olevaa rakennusta sekä sen hultorakennuksia oli käytetty punakhmerien vallan aikana 1975-79 vankilana ja kidutuspaikkana paikalliselle älymystölle, munkeille ja vastavallankumouksellisille (=kaikille punakhmerejä vastustaneille). Temppelin vieressä kalliossa oli kaksi suurta luolaa tai pikemminkin kuilua, joihin punakhmerit olivat surmanneet alas työntämällä, teräaseilla tai hakkaamalla Charlien mukaan yli 30 000 ihmistä, hänen setänsä ja tätinsä mukaan lukien. Kertomus oli hyvin julmaa kuultavaa ja sitä korostivat luoliin rakennetuissa väliaikaisissa pyhätöissä hautaamistaan odottavat eri tavoin murskautuneet kallot ja luut, joita luolista yhä löydettiin. En ottanut kuvia paikasta, uskon muistavani tarinan muutenkin.

Charlie kertoi runsaan tunnin aikana paljon yleensä punakhmerien vallan ajasta, vietnamilaisten "vapautusretkestä" 1979 sekä nykyisistä poliittisista oloista. Kamputseassa on vielä paljon ongelmuia, joiden ratkaisemisessa maan poliittisen johdon korruptio ja omöan voiton pyynti ei auta yhtään.

Jatkoimme vuoritemppeliltä Battambangin seudun vanhimmalle temppelille, joka oppaidemme mukaan oli Angkor Vatin temppeleitä vanhempaa perua. Kiipesimme temppelille 148 porrasta kahden noin kymmenvuotiaan viuhkoja heiluttavan tytön saattamina. Maksoin heille ylhäällä 1000 realia (noin 20 snt eli muutaman tunnin palkka) kummallekin, mutta he eivät tajunneet vihjettä.

Temppeli oli vanha, rapistunut ja kovasti Angkorin vastaavien näköinen, paremmin säilynyt vain. Lähdimme hetken kuluttua takaisin alas, viuhkan läpsäysten saattamina. Alhaalla kaksi viisisatasta vaihtoi omistajaa ja hyppäsimme "motojen" tarakoille.

Seuraavaksi ajoimme katsomaan hedelmälepakoita, noin 30-40 senttiä lärkiväliltään olevia paikallisen temppelin puissa asuvia kasvissyöjiä. Lepakot pitivät varsin kovaa metakkaa ja tämän tästä yksittäiset lepakovat lennähtivät roikkumispaikalta toiselle. Oppaan mukaan lepakot viihtyivät temppelien puutarhoissa, koska siellä maalaiset eivät voineet ottaa niitä kiinni ruuakseen.

Tassa vaiheessa aloimme molemmat olla niin palaneita (skootteriajelut shortseissa ja t-paidassa ovat viileantuntuisia, mutta eivat yhtaan vahemman uv-pitoisia kuin rannalla lojuminen), joten jatimme loput retkesta valiin ja suuntasimme hotellille. Suihkun ja vaatteidenvaihdon jalkeen lahdimme etsimaan ruokaa. Ensin matkasimme Phray Prat -ravintolaan, joka anti oli varsin heikkoa: puolet tilaamastamme annoksista ei koskaan saapunut, mutta meita yritettiin kylla laskuttaa niista. Lasku meni uusiksi ja sitten uusi paikka hakuun.

Puolen kilometrin paassa joentoyraalla oli Lonely Planetin mukaan Riverview Caffee, jossa Angelina Jolien tiedetaan kayvan Kamputseassa vierellessaan. Fanina suuntasin heti sinne. Paikka oli upea, vanhan, joenmutkaan rakennettun puutalon suuri parveke (noin 5 * 12 m), josta oli upea nakoala vahemman upealla parikymmenta metria levealle joelle. Hinnat olivat liki Suomen tasoa, mutta tyontekijat ja tarjoilu parempaa. Joimme oluet ja pari drinkkia. Loppuilta meni suunnistaessa takaisin parin kilometrin paassa sijaitsevalle hotellillemme.

Yhdeksantena aamuna oli ensimmäinen kunnon sade, monsuuni teki hitaasti tuloaan Koh Changillekin. Oli aika lähteä. Pohjois-Thaimaassa ja seuraavassa kohteessamme, Kamputsean länsisosissa oli kuulemma ollut jo tulviakin epätavallisten kovien sateiden ansiosta.

Ilmastoitu minibussi tuli hakemaan meitä, etuajassa. Kuljettaja joudutti aamiasistani, jo tavaksi muodostunutta Pat thaita eli paikallista "pyttipannua" ja sen hotkittuani lähdimme köröttelemään muita matkalaisia mukaan eri resorteista mukaan poimien kohti lauttarantaa, mannermaata ja lopulta Kamputsean rajaa.

Matka sujui kommeluksitta. Huomiota kiinnitti suuri määrä armeijan tai poliisin tarkistuspisteitä suurissa risteyksissä ja päätien varsilka. Uutisissa oli mainittu Thaimaan sisäpoliittisista ongelmista ja pääkaupunkiin suuntaavien mielenosoittajien pysäyttämiseen tähtäävistä toimista. Lienevätkö olleet niitä.

Rajalla meitä odottivat tullimuodollisuudet, jotka Thaimaan puolella sijuivat joutuisasti ilmastoidussa hallissa ja Kamputsean puolella tuulettimettomassa betonirakennuksessa. Lonely Planetin näkemys Kamputsean eroista muuhun Kaakkois-Aasiaan oli vertaus idän taloudellisista lohikäärmeistä Kamptusean gecko-liskoon. Eroavaisuudet näkyivät talojen materiaaleissa, teiden päällystysmateriaaleissa, kerjäläisten määrässa, ihmisten vaateissa jne. Olimme tulleet liki länsimaisesta teollisusvaltiosta kehitysmaahan.

Heti päästyämme Thaimaan rajamuodollisuuksien ohi, seuraamme yritti lyöttäytyä jos jonkinlaista helppoheikkiä ja kyydintarjoajaa. Sitkein vakuutti olevansa Kamputsean valtion turismitoimiston virkailija, jonka tehtävänä oli auttaa turisteja. Mene ja tiedä, mutta hänen saatossaan tai seuratessaan, pääsimme ilmaisella, turisteille tarkoitetulla avobussilla Poipetin linja-autoasemalle, josta saimme haluamamme kimppataksin hollantillaisen pariskunnan kanssa Battambangiin (bussimatkan hinta olisi ollut kaksinkertainen koko taksin vuokraan verrattuna). Bussiasemalla seisoskelleet taksi- ja bussikuskit koettivat kaikkensa saadakseen meidät vaihtamaan dollarimme, jotka ovat käypä valuutta Kamputseassa, realeiksi sekä ostamaan bussiliput, koska kimppataksit ovat vaarallisia jne. Kaikki temppuja, joista Lonely Planet oli varoitellut ennalta.

Taksimatka Poipetista Sisyfoniin oli vain 50 km, mutta tien ollessa suomalaista metsäautotietä huonommassa kunnossa, se tuntui paljon pidemmältä. Puolessa välissä kuski pysähtyi tankkaamaan ja pian sen jälkeen moottori alkoi käydä epätasaisesti. Korjaustoimenpiteet teipillä ja oksanpätkällä kuitenkin auttoivat ja pääsime jatkamaan matkaa. Sisyfonista Battambangiin tie oli tasaista ja kestopäällysteistä. Oikea nautinto aiempaan pölyiseen pompotukseen verrattuna. Omituista tässä oli se, että tie Poipetista itään on yksi Kamputsean pääteistä ja tärkein tieyhteys Thaimaaseen, Battambangin tie sitävastoin pelkkä runkoverkon osa.

Perillä kirjoittauduimme Royaliin, joka on keskihintainen hotellintapainmen. Kävimme kattoravintolassa (katolle kahdesta pakastimesta ja parista kylmäkaapisata pystytetty baaritiski ja joukko lautapöytiä) oluilla ihailemassa näkymiä, jotka kyllä olibvat komeat sinänsä. Sitten suuntasimme kiertelemään kaupunkia ja etsimään Siem Reapiin jokea pitkin purjehtivien matkustaveneiden satamaa.

Vaikka Battambang on Kamputsean toiseksi suurin, noin miljoonan asukkaan kaupunki, kaupunki erosi paljon Thaimaassa kokemistamme. Kauppoja ja ravintoloita oli vain muutamia, ruokaa sai lähinnä katukeittiöistä ja turisteille suunnattuja palveluita ei juuri ollut. Mukavaa vaihtelua siis. Suuntasimme Lonely Planetin kehumaan White Rose -ravintolaan, joka löytyi hetken etsimisen jälkeen. Ruokalajeja oli runsaasti, mutta valitsemamme olivat varsin mauttomia thaimaalaisiin verrattuna. Pirtelöt, joista paikka oli kuuluisa olivat sitä vastoin erinomaisia. Nam! Seikkailimme ruuan jälkeen hetken pimenevässä kaupungissa ja totesin, että "laittikokis" on Suomen hinnoissa tässä maassa tai ainakin kaupassa, josta sitä puolitoista litraa ostin.

Hotellilla varasimme seuraavaksi päiväksi tutustumisretken ympäröivään maaseutuun ja surffasin hetken suht nopealla yhteydellä netissä.

Kahdeksas päivä käynnistyi aamiaisella ja noutajan odottelulla...siis ei ruuan takia, vaan eilisiltana sovitun norsuretken takia :) Saengthaw tuli hieman etuajassa ja hurautimme sillä nopeasti kymmenisen kilometriä pohjoiseen talleille.

Perillä meidät ohjattiin nopeasti norsutorniin (noin 3m korkea lava), josta kapusimme Khammeen koriin istumaan vaitonaisen kuskimme taakse. Kahden tunnin retkemme kului leppoisasti "viidakon traktorin" keinunnasta nauttien. Kovin lujaa ei norsumme liikkunut, reipasta kävelyvauhtia ehkä.

Matka kulki ensin kumipuuplantaasin (=tiukoissa riveissä seisovia kumipuita, joiden kaarna oli noin metrin korkeudesta ylöspäin nyljetty puolenmetrin matkalta lähes koko puun ympäri, kaarnattoman kohdan alle oli köytetty teekupin kokoinen kuppi, johon mahla valuisi) läpi ja sen jälkeen parin piikkilangoitetun pomelolehdon läpi. Raitin puoliöatka oli viidakkopuron, ehkä 10m*30m laajuinen ja runsaan metrin syvyinen kirkasvetinen lampi. Norsu joi ja kyytiläiset virkistäytyivä ja ihmettelivät viidakkoa, kasveja ja hyöteisiä. Parinkymmenen minuutin paussin jälkeen suuntasimme takaisin samantapaista reittiä.

Suurin osa ajasta kului heinäisillä pomelotarhoilla, joilla Khammee repi kärsällään (=söi) isot määrät heinää ja puuntaimia. Ihan varma en ole oliki tarkoituksena enemmän ruokkia norsua vai vähentää tarhan aluskasvillisuutta. Niin tai näin, norsu sai heinänsä ja turisti huvinsa. Loppumatkasta kuskimme hyppäsi alas ja antoi "ohjat" kyytiläisille. Ts. halutessaan sai istua ohjaajan paikalle norsun niskassa ja ihmetellä, miten norsu seurasi edelläkävelevää ohjastajaa, vaikka kuinka olisi nykinyt jaloillaan norsun korvia oikealla tai vasemmalle (ohjauskeinoista se lempeämpi, tiukempi sisälsi kumauksen norsun paksuun kalloon kepakolla).

Norsastelun jälkeen suuntaasimme kokilemaan brittimiehen ylläpitämää "yrttisaunaa", joka oli pari sataa metriä bungalowiltamme. Ennen saunaa saimme kulhon hunajamaitoa, johon sekoitimme omin sormin yhden kypsän tamarindin. Valmis sose hierottiin ihoon ja sitten saunaan parin korealaisen ja yhden jenkin seuraan. Sauna oli suomalaiselle hienoinen pettymys: malli oli haettu Turkista. Lämpöä oli viitisekymmentä astetta ja sauna täynnä vesihöyryä. Saunan ja oluen jälkeen olo oli kuitenkin mukavan rentoutunut, vaikken ihan varma 400 bht:n kulungista, erityisesti "soseen" suhteen ollutkaan :)

Illalla oli taas (loistava) ateria paikallisessa ruokalassa, kolmannessa sellaisessa.

Toinen päivä Bailanilla alkoi lievän krapulan merkeissä. Magic Gardenin drinkit olivat tanakoita tai sitten kuumuus teki alkoholista tehokkaampaa. Mene ja tiedä, mutta heikotusta esiintyi aamulla :-)

Avolavapaku (=pick-up-taksi eli saengkaw) tuli vartin myöhässä, mikä oli ihan hyvä,koska aamiasieni oli myös myöhässä. Pääsin pelkääjän paikalle, lava oli jo täynnä. Auto hurautti meidät Bao Bangin laiturin alkupäähän,josta kävelimme laiturin puolessavälissä odottavaan entiseen kalastusveneeseen,johon oli rakennettu katos etukannella ja muutamille ohjaamon päälle sijoitettujen penkkien suojaksi. Pullovettä sai niin paljoin jaksoi juoda, samoin snorkkelin ja lasit. Räpylät maksoivat ekstraa, koko reissun hinnaksi tuli 900 bht eli noin 18 e.

Köröttelimme tunnin melko rauhallista merta tenniskentän kokoista saarta ympäröivälle korallimatalikolle, jossa polskimme puolisen tuntia. Vesi oli lämmintä ja suolaista. Nenä pohjaa kohti, snorkkelin läpi hengittäen, aika kului rivakasti. Pohjalla oli siellä täällä, parin metrin syvyydessä, parin neliömetrin korallimuodestelmia, merisiilejä alle kuuden joukoissa sekä kovasti muita polskijoita. Oman laivamme noin 20 snorklaajan lisäksi matalalikolla oli kolmisenkymmentä muista laivoista laskeutunutta turistia - eikä nyt edes ole sesonki eli tammi-helmikuu!

Jatkoimme täältä aterian (riisiä, wok-pannulla paistettija vihanneksia ja lihapalleroita) kohti seuraavaa matalikkoa, jonka erikoisuus olivat merivuokot. Muuten pohja oli tutunnäköistä. Pinnalla matalikon keskeltä kohosi kivinen saari,jonka ympäriltä löytyi kiviä,joilla saattoi lepuuttaa itseään.

Kolmas alue,jolle menimme, oli kahden saaren (pienen kivisen luodon ja huomattavsti isomman saaren, välisessä salmessa. Pohjalta löytyi kaikkea mitä aiemminkin. Itse onnistuin lisäksi näkemään taistelukalan näköisen, mutta isomman, noin kissan kokoisen yksinäisen kalan. Harmi, ettei ollut kameraa mukana :/

Vesi oli todella lämmintä, jopa niin, että kun pieni sadekuuro yllätti, pysytteli mielummin veden alla. Kävin läheisellä puuterihiekkarannalla kävelemässä. Rannan vieressä oli pieni, leikkimökin kokoinen pyhättö, jonne paikalliset (?) olivat jättäneet ruokauhreja.

Paluumatkalla Bao Bangiin söimme grilliruokaa: kokonaisia perunoita ja kalmaria. Jami! (kalmari maistuu suunnilleen mauttomalta kuminpalalta, kastikkeiden kanssa se oli kuitenkin ihan ok). Ruuan jälkeen pääsimme pienen saariryhmämme suojasta laajalle lahdelle, jolla aaltoili kunnolla. Huonovointisia snorklaajia oli pian laiva puolillaan, pieni purkki kun pomppi aallolta toiselle reippaasti.

Satamasta suuntasimme Bailanille ja sieltä vuokraskootterilla kohti pohjoista tavoitteena löytää norsuratsastusta seuraavalle päivälle. Ja löytäihän sitä pariltakin luionnonpuiston yrittäjältä.

Iltaruoka oli - kuten tavallista - hyvää :)

Vaikka bungalowissa ei ollut kuin lattialla seisova tuuletin, yöllä tuli nukuttua paremmin kuin kertaakaan aiemmin koko matkan aikana, ehkä kuumuuteen alkoi tottua tai sitten avoimista ovista puhaltanut meri-ilma auttoi. Kahvilasta sai viittä vaille amerikkalaisen aamiaisen ja emäntä järjesti paikalle vuokraskootterin (200 bht / 24t sekä passi pantiksi).

Nopean oppitunnin jälkeen olin valmis skootterikuski ja tutkimusretki saattoi alkaa. Teiden kanssa ei ollut juuri valinnan varaa. Päällystetty tie kiersi lähes koko saaren ympäri, saaren keskiosat olivat vuoristoa ja sinne ei polkua kummempia teitä mennyt. Nekin kulkivat enemmän pysty- kuin vaakasuorassa. Rannaltamme muutaman kilometrin päässä etelässä saaren ympäri kulkeva tie päättyi, tietöntä pätkää oli ehkä viitisen kilometriä.

Ensimmäinen "tutkimusretki" suuntautui siis pohjoiseen, jossa alle kilometrin ja kahden ison mäen päässä oli Lonely Beach eli muutama bungalowi-kylä, tienvarressa tusina baaria (avodiskoista ruokapaikkoihin), pari kauppaa (mm 7-11) sekä pari internet-kahvilaa.

Seuraavaksi pyörädimme nelisen kilometriä etelään Bailanilta, Bao Bangiin kalastajakylään, joka oli rakennettu pääasiassa viitisen metriä leveän ja satoja metrejä pitkän betonilaiturin vierustalle tolppien päälle. Kyläläisten talojen lomaan oli pystytetty tusina kalaruokaravintolaa, puolentusinaa sukelluskoulua sekä rihkamaliikkeitä, kauppoja ja muuta turistipyydystä. Varasimme seuraavaksi päiväksi snorklausretken ja suuntasimme sitten kaupalle hankkimaan täydennyksiä nestehukkaiselle skootterille.

Tankkauksen (bensaa ja ice coffeeta) jälkeen matka jatkui parinkymmenen kilometrin päässä olevalle White Sands Beachille, joka oli suurimpia turistikyliä saarella. Hotellit ja aiempaa komeammat bungalowit, räätälit, auto- ja skootterivuokraamot täyttivät noin kilometrin mittaisen pätkän tienvierustaa.

Takaisin Bailanille lähdimme kun seitsemän aikoihin alkoi hämärtää. Tietä pitkin oli jokseenkin stressaavaa ajella pimeässä, joka tulee hyvin nopeasti, alle puolessa tunnissa auringon laskusta. Paikoin tie kulki lähes 30 asteen kulmassa ylös ja kääntyi samalla pari kertaa itsensä ympäri. Kun tien leveys oli samaan aikaan vain juuri ja juuri kaksi autonleveyttä ja paikalliset kuskit aloittelevia mika häkkisiä, nousi hiki otsalle hyvin äkkiä. Oppaan mukaan vuosittain saarella kuolee puolentusinaa turistia kolareissa.

Vietyämme mopon parkkiin Bailanille kävelimme Lonely Beachille syömään. Ruoka oli mausteista ja hyvää kuten aina. Internet-rupeaman jälkeen kävimme Magic Gardenissa drinkeillä.

Pikkubussi lähti Atlantalta kohti Koh Changia yhdeksältä. Kuski ajoi rauhallisesti korotetulla rampilla olevaa valtatietä Bangkokin esikaupunkien läpi. Matkallaoli muutama tietulli, mutta ne loppuivat kun pääsimme kauemmas pääkaupungista. Talot ja luonto alkoivat näyttää enemmän siltä, mitä Thaimaa tuo mieleen. Bambuja, pusikkoa, pieniä matalia taloja, puroja ja peltoja. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa kahville ja kerran, Pan Bhetissä jättämään kyydistä yksi matkustaja, hiljainen ruotsalainen (?) poika.

Pysähdyksen yhteydessä sattui pieni kriisinpoikanenkin. Istuuduimme vierekkäin suurelle, vettä ja vesikasveja täynnä olevalle keramiikkaruukulle (niitä on joka paikassa koristeina). Ruukku ei tietenkään kestänyt kahta ihmistä ja meni palasiksi. Saimme pieniä mustelmia ja vihaisen ruukun omistajan kimppuumme. Nainen vaati aluksi 7000 bahtia (=140 €) korvaukseksi, mutta tyytyi lopulta seitsemään sataan. Uusi ruukku maksoi luultavasti puolet siitä. Kastuneiden vaatteiden vaihdon jälkeen matka jatkui kohti saarelle menevää lauttaa. Lauttamatka suurelle modernilla moottorilossilla oli nopea, loppumatka Bai Lan Beach Resorttiin ei ollut. Köröttelimme saengkow:n (tyypilline kimppataksi, pick-up, jonka lavalla on kaksi vastakkaista penkkiriviä ja katos suojana). Tie kiemurteli serpentiininä, vanha auto köhi ylämäet yhdeksän matkustajan rasittamana ja kapea tie pakotti hidastamaan tuon tuostakin.

Bailan oli aluksi pettymys. Rannalla oli vain kapea ja lyhyt hiekkakaistale ja sen ja meren välissä sata metriä kiviä. Nousuveden aikaan vesi ulottui hiekalle, mutta kivipohja esti tehokkaasti uimisen. Bungalowit olivat sen sijaan keskitasoa parempia, paneloituja ja puulattiaisia, samantapaisia, paksuseinäisempiä ehkä, voisi löytää Suomestakin. Sisävessa (länsimainen) ja suihku kruunasivat mökin.

Resortin paras puoli oli kuitenkin bungalowien vieressä oleva paviljonkiravintola ja sen isäntäväki. Todella ystävällisiä ja mukavia tyyppejä! Ruoka oli hyvää, palvelu nopeaa ja reilua. Seuraavana päivänä selvisi, että noin 500m päästä löytyi reilunkokoinen kyläntapainen, jossa oli kauppaa, klubia, internet-kahvilaa jne.

Atlanta, vau! Upea paikka. Aamiainen ei kuitenkaan kuulu hintaan. Joten etsimään sellaista! Naapurista löytyy New York Deli, jota on pakko kokeilla. Bacon and egg bagel on ihan kuin Nykin vastaavassa olivat joskus 1998-99. Päivän ohjelma on nähtävyyksiä, puvun sovitusta ja viisumien nouto. Nähtävyyksiä, eli aamuruskon temppeliä, Wat Arunia, varten piti ajaa sky trainilla jokibussien keskusasemalla. Tai olisi taksillakin päässyt, mutta missäs siinä olisi hauskuus.

Sky trainista on muuten varsin hyvät näköalat Bankun puistoihin sekä arkkitehtuuriin. Taloa on jos jonkinlaisia: perinteisistä jenkkityylisistä pilvenpiirtäjistä itäblokin tyyppisten kerrostalorötisköjen kautta tyyliteltyihin kiinalaispagodeihin unohtamatta niitä lukemattomia khmer- ja thai-tyylisia temppeleitä :)

Jokibussista samoin. Osa rakennuksista on kääntänyt selkänsä joelle, osa esittelee julkisivuaan mahdollisimman suureellisesti ("Where you live tells who you are", River View apartments). Joki on täynnä veneitä. Poikkivirran losseja, pikavesibusseja, hotellien yhteysveneitä, isoja ja pieniä pitkähäntäveneitä, hinaajia ja valtavia proomuja, poliisi-, palo- ja merivartioveneitä. Kaikkialla kelluu vesihyasinttilauttoja. Sitä on punojille liiketoiminnaksi asti.

Wat Arun on kaukaa upea temppelikompleksi. Läheltä se on muutama hieman rähjäinen temppeli, korkeita torneja ja suunnaton määrä nuhjuisia keramiikkapalasia seinissä. Silti upea :)

Vaatturi on ommellut valmiiksi yhdet housut ja kauluspaidan sekä osan puvuntakista. Kaikki sopivat hyvin. Olen niin tyytyväinen (tai hyvauskoinen :), että suostun tilaamaan vielä kolme paitaa ("Business is so slow today, I offer them for 2400 bht and throw in a nice tie! Pick any color!"). Ei parane siis lihoa tai laihtua paljoa lähivuosina ;)

Sky train vie viisumijärjestäjän liikkeen kadun alkupäähän. Tunnin verran reipasta kävelyä vie kadun puoleenväliin, sen jälkeen on pakko ottaa tuk-tuk. Helle tappaa :s Perillä kaikki on kunnossa, passi, viisumi, bungalowi. Ja matkaoppaan mallihintojen perusteella ei edes kovin kovaan ylihintaan :) Edessä iltapala, tällä kertaa hotellilla. Thaimaalaista, ei oikein vastaa oppaan kehuja, mutta eipä hintakaan ole paha.

Kirjoittelin day III ja IV bussissa matkalla Koh Chang Natural Park:iin (saari, jonka rannat on taysin turismisoitu, mutta saaren sisaosat erittain luonnontilaisia...).

Aamuherätys klo 10 tienoilla :) sitten tavarat selkään ja check-out. Toinen yö Nakornissa oli jo inhimillisempi. Kuumuuteen ja kosteuteen alkaa ehkä tottua. Hotellin vaihto taksilla sujui nopeasti, siirtyminen Banglamphusta Ukhumvitille oli sitten isompi juttu. Vähän sama kuin siirtyisi New Yorkkiin. Kapeat kujat, matalat räsistyneet talot ja kanavat muuttuivat kaksikaistaisiksi avenueiksi, pilvenpiirtäjiksi ja ilmastoiduiksi ostoskeskuksiksi, tuk-tukit ja käveleminen sky trainiksi (=ilmastoitu noin 20m korkeudessa kiskoilla kulkeva kaupunkijuna, päivälippu 120 bht).

Aamupala löytyi puolen kilometrin päästä uudesta hotellista (Atlanta rulez!), Nana Centerin ylimmän kerroksen food loftista (=halli,jonka sivuilla tiskejä, joilla myytiin enemmän tai vähemmän pikaruokaa, ostokset maksetaan kortilla, johon voi ladata rahaa sisääntulon vieressä olevasta kassasta). Loppupäivä kuluikin sitten tutustuessa sky trainin varrella oleviin kauppakeskuksiin. Ilta-ateria vaihteeksi kiinalaisessa ravintolassa, oppaan mainostama Le Lys (ranskalais-indokiinalainen petanqueravintola) kun oli siirynyt tai lopettanut. Oppaan, Mondon 2006 painettu, ajantasaisuus ei tunnu olevan parhaita mahdollisia tai sitten ravintoilla on täällä lyhyt elinkaari...

päivä 2
Aamuherätys oli klo 9, katkonaisesti nukutun yön jälkeen (ilmastointi joko jäädytti tai möykkäsi eli tunnelma oli kuin muinoin armeijan telttaöinä, herätys parin tunnin välein säätämään lämpötilaa ;). Otin suihkun, lukitsin rinkan, maksoin seuraavat 24t asumista ja suuntasin kaupungille. Aamupala Khaosanin naapurissa oli ok (kahvia,pekonia,munia,kaninruokaa ja Cokista), eikä vatsa temppuillut vielä illalla ;) Seuraavaksi kävelya Khaosanin baari- ja myymäläkojuhelvetin läpi. Päätos oli palata illalla tai "joskus". Taksi Siam Centeriin oli ensikosketus moderniin Bankkuun. Tuli mieleen Tallinnan vanha kaupunki. Paljon merkkiliikkeitä, pari kerjäläistä... Paikallinen, ystävällinen (yleistä) ja omaaetuaan ajamaton (luulisin; tämä on mahdollista,mutta epätodennäköistä ;) rouva, antoi neuvon käydä paikallisessa vaatturinliikkeessä [khiitos korjauksesta, Shacara], jossa tilasin itselleni kaksi pukua ja muutamia paitoja (350€; ylihintaa ehkä muutama kymppi).

Seuraavaksi tuli halu suunnata Sukhumvitille kauppoihin. Olin kyllin tyhmä tai auringonpistämä uskoakseni tuktuk-kuskia, joka väitti, että kaupat aukeavat vasta iltapäivällä (vanhin temppu Bankussa) ja lähdin kiertoajelulle. Käytiin koruliikkeessä ("Pleasa, you look around, I get fuel coupon for tuk-tuk") ja sitten valtion turismitoimistossa, josta vuokrasin - tinkimisen jälkeen - bungalowin Kho Changilla neljäksi päiväksi sekä sain vaivatta, tosin maksua vastaan, viisumin Kambodiaan.

Seuraava pysäkki oli nähtävyyskierros. Aluksi kolme temppelia, 0 bht, Buddha Week kunniaksi ;) tämän jälkeen tuk-tuk-kuski alkoi esitellä kuponkeja, jotka hänen pitää saada käyttämällä asiakkaita "nopeasti" parissa paikassa. No way! Mikä on fiksua :)

Seuraavaksi kävelyretki China Towniin, josta harhailun jälkeen löytyy hyvä, taas joen rannalla oleva ravintola. Täällä ei ole kalaparvea, mutta venelaituri kylläkin. Kevätkääryleiden, parsan ja possun jälkeen edessa on tuk-tuk Sukhumvitille (tällä kertaa ei kierrätystä) ja hengailua siellä jonkin aikaa etsien uutta hotellia (varaus Atlantan) sekä lukien sähköpostit Rajah-hotellissa (jossa tatakin kirjoitan). Ikkunaostosten ja parin Star Bucks kahvien jälkeen sky trainin Siam Centeriin, ja lupaus, että tuk-tuk on jatkossa no-no. Hetken suljettujen kauppojen luona pyorimen edessa oli taksi hotellille.

Suihkun jälkeen suunta oli Khaosanille parille oluelle ja drinkeille. Katu on vilkas, vaikka kello on jo kaksitoista ja viinatarjoilu loppuu (lainmukaisesti ainakin). Lopuksi kavely 7/11:n kautta kotiin ja edessa kamppailu ilmanvaihdon kanssa.

Päivä 1 - 15.5.2007 Bangkok
Kone saapui Bankkuun puoli kahdelta. Sää oli pilvinen ja viileä, vain +26 astetta. Tullitarkastuksen jälkeen sai vaistella jos jonkinlaista kyydintarjoajaa kunnes pääsi Airport Expressin tiskille. Lippu Khao San Roadille maksoi 150 bahtia (= 3 €). Terminaalin oven edestä sai odottaa jonkin aikaa AE2-bussia (sisallakin olisi voinut hengata, mutta...), mutta itse kyyti oli ilmastoitu, liiankin. Puseroahan siinä oli viluisemman päälle puettava. Noin puolentunnin pituisen sekä rähjäisten että hyperupeiden kerrostalojen ohi vilahtelun jälkeen pääsi perille Khao Sanin luo. Kävelyretki kostean kuumassa höyrysaunassa kohti 9/1 Soi Samsen 6, Soi Samsen Road -osoitteessa olevaa hotellia (Nakorn Pink) oli rankka. Matkaa oli vain runsas kilometri, mutta matkalla taytyi poiketa kaksi kertaa jäähdyttelemässä 7/11-kaupoissa. Perilla loytamisen kanssakin oli hankalaa (lentoasemalta saatu kartta ja "9/1 Samsen" eivät löytäneet toisiaan). Lopulta, kiitos Lonely Planetin kadunpätkä ja hotelli loytyivat. Check-in oli nopea, yksi lomake ja käteismaksu. Tukku talouspaperia otsan (ja tiskin) pyyhkimiseen tuli compliments of the house. Huoneessa oli sekä tuuletin, ilmastointi (molempien säätövara rajoittua on/off-vaihtoehtoihin) että suihku - sähköisellä vedenlämmittimellä. Hinta-laatu -suhde oli erinomainen (570 bht = 11 €) erityisesti luukun sijainti huomioiden. Aamiainen ei muuten kuulu hintaan ja avaimiakin saa vain yhden ;)

Vaatteiden vaihdon jälkeen edessa ruuan metsastys. Kadunvieret olivat täynnä pikkukojuja, mutta ruuansulatushäiriöt olin päättanyt jättää viimeisen viikon iloksi. Lopulta piti turvautua opaskirjaan. Ylävirrasta löytyi mukava perinteistä thai-ruokaa tekevä paikka. Seurasi hakeutuminen laiturille, hyppy oranssiin express-boattiin (jossa uloskäynnin viereiset kaiteet on varattu ... munkeille) ja hurautus parilla kympillä pari kilometriä ylävirtaan. Ravintolan nimi, tai paikka, oli oppaan painamisen (2006) jälkeen ehditty vaihtaa, mutta ruoka oli hyvää, laiturille rakennetulta ruokasalista oli upeat näkymät joelle ja hintakaan ei päätä huimannut.

Aurinko laski jo seitsemältäl ja pimeys tuli hetkeä myöhemmin, mutta lämpötilassa sitä ei juuri huomannut. Tai ihmisten tavoissa: kadunvarsien pikkupajoissa ja räätälinliikkeissä tehtiin töitä pikemminkin vilkkaammin. Harhailtuani vielä hetken sokkeloissa (kartta!!) ja löysin lopulta pääkatuja myöten perille. Nopeaa suihkua, pl.laitteen kanssa venkslaaminen, myöhemmin, nukkumatti tuli vauhdilla).