IRC-Galleria

Vakioaamiaisen jälkeen check-out, runsaan kilometrin kävelyretki rinkkavarustuksessa ja napakymppiajoitus juuri saapuvaan bussiin. Hua Hinistä ei saanut paikkalippuja. Sanalla sanoen bussiyhtiön matkanvarausjärjestelmä lähtö- ja pääteasemien välillä sijaitsi bussissa istuvan lipunmyyjäneitosen muistissa. Bussissa oli kuitenkin onneksi tilaa, kylmää vettä ja ilmastointikin toimi. Jatkoyhteyden lähtöön oli vajaa seitsemän tuntia ja matka Bangkokiin veisi siitä noin kolme.

Teoriassa. Parikymmentä minuuttia lähdön jälkeen bussin moottori pysähtyi esikaupunkialueella. Kuljettaja kiipesi ulos autosta ja kaivoi työkalupakin esiin. Muutaman käynnistysyrityksen jälkeen pakista kaivettiin vasara. Pam klong pam. Brum! Olikohan tästäkin liikennevälineestä irronnut potkuri. Niin tai näin, matka jatkui.

Thaimaan valtateille ovat ominaisia valtavat, amerikkalaistyyliset mainostaulut, joissa usein mainostetaan tuontitavaroita osin englanniksi, osin thaiksi. Illuusiota tosin heikentää tehokkaasti Bridgestone-rengasmainoksen ("Passion for Excellence") juurella laiduntavat lehmät.

Toinen piirre ovat liikennevälineet. Siinä missä Kamputseassa yleisin väline oli mopo tai paikallinen traktorintapainen, täällä suuri osa autoista on avolavapakettiautoja. Osassa istumapaikkoja on eri tavoin katetun (kuomu, häkki, takaa avoin katos) tai kattamattoman lavan lisäksi kaksi, osassa viisi, osassa seitsemän. Tuk-tukeja tai mopoja ei täällä kaupunkien ulkopuolella näe.

Bussi selvisi loppumatkasta hajoamatta. Bangkokin eteläiseltä bussiasemalta otimme pikaisen pikaruoka-aterian jälkeen taksin (700 bht) kansainvälisellä lentokentälle (kannattamani yöjunavaihtoehto hävisi Kamputsea-Thaimaa-minibussimatkan jälkeen äänestyksessä äänin 1-1), jossa kaksi turvatarkastusta ja kaksi juomavesipullojen poisheittoa myöhemmin pääsimme lähtöportille.

Viranomaisten huolen toisaalta ymmärtää, Thaimaan suurin puolue, Thai Rak Thai, lakkautettiin eilen. Etelässä terrorismi tai Malaiji-muslimien vapaustaistelu, miten sitä halusi katsoa, jatkui yhä. Mm. eilisissä pommi-iskuissa oli kuollut 10 sotilasta ja 7 siviiliä.

Lähtöportille tuli seuraava yllatys tai ei oikeastaan. Kone oli myohassa puoli tuntia. Yllattavaa kylla, puolen tunnin jalkeen paasimme koneeseen, joka hurautti sen suuremmitta ongelmitta Chiang Maihin. Saimme matkatavaramme, pienen odottelun jalkeen tosin, ja ostimme taksikupongit lippukassalta. Ajoimme Gap's House Guesthouseen, josta jatkoimme kuitenkin uima-altaan puutteen takia eteenpain (itse olisin parjannyt ilmankin). Seuraava majatalo, Smile Guesthouse, omasi puuttuvan mukavuuden, joten otimme huoneen (350 bht, tuuletin, suihku ja wc). Kaikki naytti olevan hyvin. Kavimme ulkona syomassa. Kavimme nukkumaan. Ja... Kello 5.17 kiekui kukko majatalon puutarhan tapaisessa, suoraan ikkunamme alla. Epamukavaa. Kello 5.18 kiekui toinen. Kello 5.19 kaksi. Avasin hyttysverkot vaivalla, suljin avoimena olleet ikkunat ja tyonsin tulpat korviin. Kukot (nelja) jatkoivat metelointiaan minuutin parin valein. Eika aurinko viela ollut edes noussut. Hetken aikaa aloin vahvasti epailla elainten oikeutta lajityypilliseen kayttaytymiseen. Lopulta nukahdimme kukkojen kuoron raakyessa taustalla.

Sämpyläaamiainen, jääkahvi ja sanomalehti sadan metrin päässä Fulaysta sijaitsevassa World Cafessa. Kolmatta kertaa peräkkäin, mutta rantalomalla voi kai hemmotella itseään eurooppalaisuuksilla. Sitten biitsile. Eipäs, liian pilvistä. Shoppaamaan? Ei enää. Eli postiin laittamaan kortteja koti-Suomeen ja sitten hierojalle!

Tunnin hieronta 300 bht, kaksi tuntia 500 bht. Tunti kuulosti paremmalta. Vastaanottotiskin siro neito opasti meidät saliin, jossa oli tusinan verran patjoja vierekkäin, viittasi kädellään ja sanoi jotain epäselvällä englannilla. Kahdella lähimmällä patjalla oli parit löysiä paitoja ja housuja. Hetken pohdinnan jälkeen vaihdoimme vaatteet ja pian huoneeseen sipsutti kaksi thai-naista, jotka ohjasivat meidät patjoille ja ryhtyivät töihin.

Ensimmäinen kerta thai-hieronnassa oli hieman outo. Hierojani käsitteli minut päästä varpaisiin ja käytti sormiaan, kämmeniään, kyynärvarsiaan, kyynärpäitään (auts) ja jalkojaan. Lihaksia vatvottiin, nypittiin, hierottiin, painettiin, venytettiin, nyittiin, läpsittiin, täräyteltiin ja muljauteltiin. Vähän väliä en ollut varma pitäisikö nostaa syyte pahoinpitelystä vai kiittää ja ylistää. Loppujen lopuksi kokemus oli erittäin rentouttava ja mukava. Parina aamuna vihoitellut selkä ja niskakin tuntuivat oienneen.

Hieronnan jälkeen meidät ohjattiin takaisin alakertaan, jossa tarjoiltiin kupit teetä (tai kahvia) sekä rambutaneja. Pieni huoahdustauko ennen uloslähtemistä teki hyvää.

Hotellilla käynnin ja monsuunin odottelun jälkeen suuntana oli nettikahvila, kotimaan uutiset, sähköposti, Bangkokin bussien ja Chiang Main jatkoyhteyksien selvittely. Kaikki onnistuneesti järjestettynä oli aika tutustua Grand Market -torin kojuihin.

Hua Hinissä on ainakin kolme toria, Night Market osin turisteille, Grand kaikille sekä turistitori ydinkeskustassa, jossa myytiin vain erilaisia matkamuistoja ja muuta turisteille suunnattua tavaraa. Grandille tarjottiin kaikkea akvaariokaloista ja angorakaneista nyrkkirautoihin. Tyydyin syömään ja ostamaan putkilon superliimaa (laiskan tai rinkan kankaan puhkomista välttävän miehen ratkaisu eri maiden lippujen kiinnittämiseen rinkan selkämykseen). Liput olin ostanut jo Kamputseasta, josta - kiinnostavaa kyllä - olin lopulta löytänyt myös Viron lipun, jota ei Pärnusta, sen enempää kuin Tallinastakaan löytynyt kirveelläkään.

Täydensin ruokakojuateriaani keskustan laidasta löytyneessä paikallisten ravintolassa paistetuilla simpukoilla ja rock lobster:lla eli jonkinlaisilla hummerintapaisilla, jotka ovat paikallisia perinneruokia. Olisivat kaivanneet kastiketta.

Reippaan 3-4 kilometrin kävelyn jälkeen vaellus täydenkuun valossa kylpevän, aution, rannan ja kokoontaitettujen auringonvarjorivistöjen välitse oli aavemainen. Etelä-Thaimaan turistisaarilla täydenkuun aikaan järjestetään full moon partyjä. Harmi ettei täällä. Kuvaan jonkin aikaa velloivaa nousuvettä rantabaarin pöydästä, sitten siirryn hotellille laiturin nokkan pöytiin ja lopulta nukkumaan.

Hmm. Aamulla väsytti, ilta oli ollut hauska, mutta kotiin olisi ehkä voinut lähteä ennen puoltayötä :) Aamupalan jälkeen kävimme tarkistamassa paikallisten elokuvateatterien tarjontaa, etsiskelimme hyvää hierojaa ja löhösimme rannalla. Minä auringonvarjon alla lukemassa kirjaa nimeltä "Freakanomics - A Rogue Economist Explores The Hidden Side of Everything" (mukavan popularisoitua kansantaloustieteen ja viihteen sekoitusta). Kello kaksi alkoi monsuunisade ja oli aika siirtyä huoneeseen siestalle.

Kolmen maissa lähdimme kiertelemään hiljalleen avattavia yömarkkinakojuja ja testasimme ruokamarkkinoiden kojujen laajaa ruokavalikoimaa. Illallista taas laiturin nokassa, ehkä enemmän viileyden kuin menun takia.

Puhdas "turistina vieraassa maassa"-päivä siis.

Rantapäivä. Myöhäisen aamiaisen jälkeen suuntasimme rannalle. Ensimmäistä kertaa itseasiassa koko matkan aikana. Matkalla kävin polttamassa edellispäivänä ostamani thain-opetus-CD:n mp3:ksi. En ollut kovin tyytyväinen ääntämykseeni ja rannalla olisi aikaa treenata. Hiekka oli puuteria, aurinko kuuma ja rannalla runsaasti tilaa. Pyyhe palmun varjoon, mp3:n napit korviin ja jäätee käteen. Ah!

Merivesi oli kokemattomalle suolaista ja tuuli yritti nostattaa aaltoja, joten uiminen ei ollut ihan yksinkertaista. Vedessä tuli enemmän sukelleltua aaltojen läpi. Pohjassa ja rannalla oli kiviä, mutta täällä ne olivat isoja järkäleitä ja melko helposti väisteltävissä, toisin kuin Koh Changin Bailan Beachin sora.

Poltin itseni auringossa, tietenkin. Onneksi en pahasti. Jo aiemmin hieman punehtunut niska sai seurakseen loput ylävartalosta.

Kahden maissa kaupungin ylle pohjoisesta hiipineet ukkospilvet alkoivat syytä vettä ja salamoita. Auringonpaisteesta aikaa kaatosateeseen oli vain parikymmentä minuuttia. Ja vettä todella "kaatuu" pilvistä kunnon monasuunisateen aikana. Pako internet-kahvilaan oli paras vaihtoehto.

Sateen jälkeen, noin kolmelta, loppupäivä kului kierrellessä ja katsellessa. Hua Hin oli turistipääkaupunki. Se oli selvää. Oppaan mukaan Thaimaan vanhin sellainen ja samalla kuninkaallisen perheen "kesäpääkaupunki". Thaimaan Naantali siis :)

Keskusta oli täynnä ravintoloita, vaatturinliikkeitä ja matkamuistomyymälöitä. Myös apteekkeja, optikkoja ja erilaisia hieroma- ja kauneudenhoitopalveluja tarjoavia liikkeitä oli yli oman tarpeen. Suomenkielisiä kylttejä näkyi paljon, erityisesti vaatturien ovenvierushinnastot olivat usein ensimmäisellä kotimaisella. Amerikkalaiset pikaruokaketjut olivat myös tehneet maihinnousun Hua Hiniin.

Ostin itselleni uudet aurinkolasit (pari nro 2), pitkähihaiset housut ja paidan, ainoa parini kun oli sieltä täältä Angkor Vattin punaisessa mudassa, siihen ei ollut auttanut sen enempää omakätinen kuin pesulapalvelunkaan jynssäys.

Ilta-ateria eilisiltaisen laiturinnokkaravintolan naapurissa. Ruoka oli parempaa, tosin tällä kertaa otimme muutakin kuin äyriäisiä.

Loppuillasta edessä oli tutustuminen kaupungin yöelämään. Valinta osui lähes sokkona Hua Hin Brewery Companyyn, joka mainosti olevansa kaupungin vanhin baari. Oman panimon tuotteet, mm Dancing Monkey -olut, herättivät myös kiinnostukseni. Paikallinen cover-bändi, "Seluction", soitti thai-hittejä, reggae- ja rhytm'n blues-klassikoita. Pop- ja rap-bändin sekoitukseksi pukeutunut kahden kitaran, rumpujen, syntsan ja neljän laulajan porukka soitti kohtuullisesti, mutta laulajien (jokainen sooloili vuorollaan) osaaminen vaihteli kuin Idols-kokelailla. Illan ja happy hour -drinkkien kuluessa esitykset tuntuivat tosin parantuvan :) Baarin oman panimon tuotteet tuli testattua ("flying beers" eli desin lasi lageria, tummaa ja punaista olutta) ja köykäisiksi havaittua. Eivät oluet sinänsä pahoja olleet, mutta eivät hyviäkään.

Herätys, pika-aamiainen hotellilla (ensimmäinen kerta muuten kun aamiainen kuului hotellin hintaan) ja taksilla kohti eteläistä linja-autoasemaa. Kuljettaja oli unohtaa panna mittarin päälle, mutta muisti lopulta kolmannen huomautuksen jälkeen, matkan hinta mittarin kera 70 bht. Linja-autoaseman etupiha vastasi Lonely Planetin kuvausta: kaaos. Riuhdoimme itsemme useamman bussiyhtiön "edustajan" läpi valtion bussiyhtiön tiskille, josta saimme liput (a 160 bht = 3 €) Hua Hiniin.

Matka sujui nopeasti ja mukavasti, ainakin verrattuna edellispäivän kymmentuntiseen pölyssä ja pomputuksessa. Aikalailla sama tunne kuin olisi matkustanut Helsingistä Lappeenrantaa. Vajaa kolme tuntia tasaista hurinaa ilmastoidussa bussissa.

Perillä seurasi runsaan kilometrin kävely "Hey, mister, where are you from"-katua kymmenien parturi...eikun vaatturiliikkeiden ohi satamaan ja Fulay Guesthouseen, jossa laiturinnokassa odotti tuulettimella, merinäköalalla ja erityisesti meri-ilmalla varustettu huone.

Ilta-ateriaksi oli paikallisia erikoisuuksia eli edellisyönä pyydettyjä kaloja ja äyriäisiä laiturin nokassa sijaitseassa ravintolassa. Nam, mutta parempaakin oli tullut syotya talla matkalla.

Illalla uni tuli nopeasti meren kohistessa mökin lattian alla.

Aamuherätys oli aikainen, minibussi tulisi hakemaan meitä puoli kahdeksalta. Maksoimme hotellin, keräsimme dollarimme kokoon ja söimme pannukakkuja ja kupin kahvia. Kyyti tuli hieman etuajassa ja lähtökiireessä jätimme Shadow of Angkoriin lähes aidot RayBan-aurinkolasini 2 € (vahingossa) ja romaanin (tarkoituksella). Eivätkä harminaiheet tähän loppuneet :)

Minibussin ilmastointi toimi painovoimaisesti, ts. avoimien ikkunoiden kautta. Paikkoja oli 14, samoin matkustajia. Ikävä kyllä rinkoille ei ollut säilytystiloja, joten ne oli pinottu lattialle penkkien väliin. Ensimmäisen puolituntia pyörimme Siem Reapin kapeilla kujilla poimimassa matkustajia kyytiin. Kyyti oli aika kuoppaista, mutta hyvin tasaista loppumatkaan verrattuna.

Kahdeksan tienoilla suuntasimme kaupungista kohti länttä. Tie kulki lentokentän ohi, pian sen jälkeen pääsimme maaseudulle, kestopäällyste päättyi ja auto alkoi pomppia ja hytkyä pahemmin kuin taannoinen norsukyytimme. Yön sateessa kastuneen hiekkatien kuivuessa se alkoi pölistä. Suurin osa matkustajista sulki tässä vaiheessa "ilmastoinnin", mutta kuljettaja halusi pitää ikkunat auki. Mikä oli ehkä viisasta, koska päivästä tuli todella kuuma.

Ensimmäiset neljä tuntia olivat varsin tapahtumaköyhiä: jatkuvaa pompotusta, pölyä ja kuumaa ilmaa. Välillä vähän isompia töyssyjä kuljettajan väistäessä ohittavaa tai vastaantulevaa autoa. Pari pysähdystä tienvarsikahviloille, joissa tankkasimme kylmää juotavaa. Tienvarrella riisipellot ja pienet aivan tien reunassa kiinni olevat kyläpahaset vaihtelivat epätasaisen tasaista tahtia. Suurin osa muusta liikenteestä oli jalan, "traktoreilla" tai mopoilla liikkuvia paikallisia, silloin tällöin vastaan tuli enemmän tai vähemmän korinsa menettäneitä rekkoja ja muutamia henkilöautoja.

Yhden maissa, Sisyfonin ja Poipetin puilivälin tienoilla tuli matkan kohokohta. Sillanrakennustyömaalla oli jotain ongelmia, joiden vuoksi tie oli poikki epämääräisen (=pitkän) ajan. Hetken odottelun jälkeen kuljettajamme käänsi auton vain hieman sitä leveämmälle, riisipeltojen, viidakonlämpäreiden ja talojen reunustamalle kujalle. Ajoimme kujaa muutamia satoja metrejä, kymmenien autojen jonossa. Sitten tuli pysähdys. "Bad tlaffic", totesi edestäpäin kävellyt paikallinen.

Odottelimme varttitunnin, kunnes selvisi, että samaa tietä tähän suuntaan oli tulossa bussi, joka ei sopisi ohittamaan meitä kapealla tiellä. Peruuttaa ei voinut, eteenpäin ei päässyt. Onneksi olimme lähellä t-risteystä, jonka toiselle risteäväle tielle pian risteykseen ajanut bussi saattoi peruuttaa. Jatkoimme matkaa tietä eteenpäin noin 200m jolloin tulimme sillalle.

Sillalla oli seuraava este. Riisisäkkilastissa ollut kuorma-auto oli kaatunut kapealta sillantöräältä jokeen. Kukaan ei ilmeisesti ollut loukkaantunut, koppi ja lavankaiteet olivat ehjiä ja pääosin vedenpinnan yläpuolella, mutta kuormuei oli kumossa ja sen kuormaa nosteltiin kuiville. Kuljettaja komensi kaikki kävelemään ja ohjasi bussin varovasti kapeasta väylästä. Kaatumatta. Parinsadan metrin kävely kapealla, yli metrin korkuiselle penkereelle rakennetulla tiellä toi meidät paikallisen temppelin pihaan, jossa kiipesimme takaisin bussiin.

Viimeinen tunti minibussissa meni jo rutiinilla, vaikka vihoviimeinen parikymmentä kilometriä tienpätkää olikin koko matkan surkein. Kun lopulta saavuimme Poipettiin, alkoi oikein kunnon monsuunikaatosade. Vettä tuli kuin saavasti. Vaihdoimme minibussista bussiasemalla turistibussiin, joka kuljetti meidät viimeiset kaksi kilometriä raja-asemalle. Turistibussi pysähtyi - tietenkin - toiselle puolelle alle 50 m halkaisijaltaan olevaa aukiota, jolla maastalähtötarkastus oli. Juoksimme aukion poikki kaatosateessa, rinkat selässä ja ainakin osa vaatteistamme säilyi kuivana - rinkassa suojassa ollut osa nimittäin.

Maastolähtöpapereita täytettiin jonossa betonikatoksessa. Oma jononi jähmettyi useiksi minuuteiksi. Pariskunnalla, mahdollisesti portugalilaiselle, tuntui olevan vaikeuksia tullimiehen kanssa. Vaihdoin jonoa ja pääsin silti ennen pariskuntaa nettikameran ja tullimiehen tarkastuksesta läpi. Seurasi 300 metrin pikapyrähdys katoksesta katokseen ja lopulta ilmastoituun Thaimaan maahantulotarkastukseen. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kun sain maahantulopaperit täytettyä sade päättyi. Kamputsean puolella jonon hännillä olleet kävelivät sisään kuivina ja raikkaina. Ei hoppu hyväksi.

Portugalilainen pariskunta oli jotenkin ehtinyt edelleni passintarkastusjonoon. Ongelma olikin heidän passeissaan, ei tarkastajassa. Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme takaisin Thaimaassa.

Hetken harhailtuamme heikosti kyltitetyllä raja-alueella lyhytpartaista stetson-päistä joulupukkia muistuttava bussiyhtiön helppoheikki palautti meidät ruotuun kovaäänisellään: "Bus to Bangkok, you got tickets, come here, dangerous, don't step on grass, there glass!". Kamputseasta ostetut siirtolippumme kelpasivat, eikun kyytiin!

Kamputseassa köröttelimme seitsemisen tuntia kolmensadan kilometrin matkaan pölyisinä ja hikisinä. Thaimaassa pidempi matka taittui puolessa ajassa, kylmissään. Bussin ilmastointi oli säädetty viereisellä penkillä istuneen ranskattaren mielestä alle viiteentoista asteeseen. Itse veikkaisin noin 18 astetta. Viileätä silti yli kolmeenkymmeneen itseään viikkoja totuttaneelle.

Juttelin suuren osan matkaa kanadalaisen Jillim kanssa. Hän oli viettänyt Thaimaassa jo kuusi kuukautta opettaen englantia paikallisessa eliittityttökoulussa osana opetusharjoitteluaan. Kamputsean retki oli hänelle pelkkä visa-run eli rajan takana käynti uuden 30-päivän Thaimaan maahantuloviisumin saamiseksi. Jill kertoi paikallisista tavoista paljon sellaista mihin oppaat vain viittasivat epämääräisesti.

Perillä Bangkokissa rysähti. Bussi töytäisi moottoripyöräilijän kumoon pari sataa metriä ennen Khao San Road:ia. Kuljettaja pysähtyi hetkeksi kapean kadun varrelle, lähti sitten eteenpäin ja ajoi noin kilometrin päähän levennykselle, jolle pysähtyi poliisiauton kurvatessa viereen.

Kiipesimme ulos bussista, jonka joukko taksi- ja tuk-tuk-kuskeja oli jo piirittänyt: "This Bangkok. Get out. Taxi hotel!". Otimme rinkat, väistelimme kuljettajat ja kävelimme kohti Khao Sanin hotellikeskittymää. Parin sadan metrin päässä huomasimme hotellin, jonka sisäänheittäjä huomasi myös meidät.

Kävimme katsomassa miltä huone näytti (vuoteet, suihku, jääkaappi ja säädettävä ilmastointi), kysyimme hinnan (750 bht) ja jäimme yöksi. Käyntikortin lupaama upea näköala Kuninkaalliselta palatsilta jäi tosin hieman epäselväksi. Ikkunastamme näkyi pari metriä leveä ilmastointilaitteiden täyttämä "sisäpiha", eikä hotellin julkisivullakaan ollut kuin parin huoneen ikkunat. Ehkä näkymä tarkoitti sitä, miltä hotellin kapea julkisivu näytti palatsille päin.

Hotellihuoneissa Thaimaassa ja Kamputseassakin on muuten aina joko ilmastointi tai tuuletin. Parhaimmissa molemmat tai säädettävä ilmastointi. Rantamökki tai merelle avautuvat ikkunat ovat melkein kuin tuuletin. Pahimpia ovat huoneet, joiden ilmastointia ei voi säätää. On/off AC ei juuri lohduta, sillä jos saunanraikas ilma ei liiku, et nuku, mutta etpä nuku silloinkaan, jos kone pauhaa pakkasta tupaan. Energianhukka on tietysti oma lukunsa.

Aamu valkeni kuudelta, mutta herätys oli vasta kahdeksan maissa. Riisikasvispossu-aamiaisen jälkeen Bin kaasutteli meidät takaisin Angkoriin. Tänään ohjelmassa oli pari "korkeata" temppeliä eli Prah Khan ja Takeo sekä Ta Prohm eli "viidakkotemppeli".

Paremman kuvan naista saa netista, esim sivulta:
http://theangkorguide.com/

Upeita paikkoja. Hiekkakivesta rakennettuja eli pintamateriaali oli aika rapistunutta ja siella taalla sisakatot olivat pudonneet, mutta temppelien korkeus ("korkeat" temppelit oli rakennettu yhta korkeuksia tavoitteleviksi kuin Egyptin pyramidit) ja massiivisuus antoi kuvan siita, etta ne rakentanut kulttuuri ei ollut heikko tai kehittymaton.

Lopuksi halusin nähdä aluetta runsaat tuhat vuotta palvelleen tekoaltaan, läntisen Baryonin, josta vettä oli johdettu viljelmille Angkorin valtakunnan alkuajoista asti. Tie, sileä ja hyväkuntoinen, kulki bambu- ja betonimajoista rakennetun asuinalueen ja kansainvälisen lentokentän vieritse.

Suorakaiteen muotoinen, käsivoimin kaivettu tekoallas oli muhkeat 8 * 2 km laajudeltaan ja keskisyvyydeltään 7 metriä. Keskellä oli keinotekoinen saari, jolla sijaitsi pieni temppeli. Angkorin itäpuolella oli toinen samanlainen, mutta jo umpeenkasvanut allas. Bin kertoi, että paikallisille Baryon on sekä kasteluveden lähde että virkistäytymispaikka. Lapsia ja aikuisia pulikoikin rannassa kymmenittäin huolimatta kello kahden paahtavasta kuumuudesta - tai ehkä juuri siksi :)

Bin ajoi meidät takaisin hienostohotellialueen vieritse kulkevaa tietä. Suuri osa hotelleista oli nimetty temppelialueen nimillä ja niiden edessä oli miltei poikkeuksetta nagoja, norsuja, demoneita tai muiden Angkorin patsaiden moderneja kopioita.

Iltapalan söimme lähes viimeisillä dollareillamme Banana Leafissa kävelykadulla, jolla huomiosta kilpailivat katukaupustelijat, eri puolilta kaikuva musikki ja isolle kankaalle heijastettu formulakisa. Räikkönen ei pärjännyt.

...silla en kadottunutkaan Kamputseaan, sielta oli vain hankala paasta nettiin ja sivuille, joilla oli yksikin kuva tai muuta isompaa ladattavaa...kuten vaikka yli kolme sanaa :)

Aamu "Vapaushotellissa" oli keskimääräistä parempi: ilmastointi piti huoneen sopivana, ei kylmänä, eikä kuumana. Retki rahanvaihtotoimistoon olikin sitten taas kuin vierailu saunaan. Huh.

Päätimme syödä aamupalan uudessa paikassa ja Binin tullessa hakemaan meitä nostimme rinkat tuktukiin ja hurautimme Shadow of Angkoriin. Saimme huoneen kolmannesta kerroksesta, aulasta johtavan käytävän päässä olevan ranskalaisen parvekkeen vierestä, huoneen ainoa ikkuna antoi käytävään noin metrin päässä parvekkeesta. Siis raitista ilmaa,mutta toisaalta myös meteliä kujalta.

Majoituimme nopeasti, kävimme syömässä aamiaisen ja sovimme Binin kanssa lähtevämme Angkoriin kahdelta. Aamupäivä kului aamiasta ja ruokakauppaa etsiessä. Kahden maissa hyppäsimme Binin kyytiin ja ajoimme Apsara-asemalle,temppelialueen portille, josta voi ostaa pääsylipun.

Osoittautui,että Binin oli ymmärtänyt väärin mitä halusimme tai muuten erehtynyt kellonajoissa, sillä alueelle pääsi yhden päivän lipulla edellispäivänä vasta klo 15.45 jälkeen ja kello oli vasta kaksi. Mikä neuvoksi? Pitkän neuvottelun jälkeen ostimme kolmen päivän liput (40 $). Halusimme viettää alueella ainakin tämän illan ja seuraavan päivän, jolloin olisimme joka tapauksessa joutuneet maksamaan 40$ kahdesta yhden päivän lipusta (kahden päivän lippuja ei myydä) tai odottamaan pari tuntia portilla ja pimeä tuli jo kuuden jälkeen.

Kävimme kumpikin lippukojulla kuvassa ja maksoimme nelikymppisemme. Lippuja rikkaampina jatkoimme matkaa kohti temppelialuetta ja Angkor Vattin temppeliä (Vatt on parhaiten säilynyt suurista temppeleistä ja antanut nimen koko alueelle).

Vatt oli lähes yhtä upea kuin elokuvissa. Samaan aikaan upeampi. Paras kun katsotte kuvia kun saan ne tänne, sanat eivät oikein onnistu kuvaamaan fiilistä, joka oli kun kävelin pylvässaleissa, käytävillä ja kiipesin todella jyrkkiä portaita torneihin ja kivitasanteille. Paluumatkalla keskustemppelistä muutamia satoja metrejä pitkää kivilaatoitettua käytävää takaisin portilla alkoi tuulla ja salamoida. Kohtaus kuin suoraan jostain maailmanloppuleffasta :) Tuli kuitenkin vain pieni sadekuuro.

Jatkoimme tuktukilla kohti Angkor Thomia (useita kilometrejä halkaisijaltaan oleva umpeenkasvanut kaupunkialue, jossa oli useita eriasteisessa kunnossa olevia temppeleitä) ja sen kuuluisina rakennusta, Bayonin temppeliä. Bayon näytti olevan yhtä hyvässä kunnossa kuin Vatt, suuri osa katoista oli paikallaan ja seinät pystyssä, mutta käytännössä se oli romahtamispisteessä. Japanilais-saksalais-Kamputselainen yhteistyöhanke koittaa pelastaa rakennuksen quanon, sateen ja särkyneen sadevesiviemäröintijärjestelmän yhteisvaikutukselta.

Bayonin kuuluisin piirre ovat yli sata valtavaa kasvokuvaa, joita on veistetty sen pylväisiin ja seiniin. Kasvoja on kolmenlaisia. Ketä tai mitä ne esittävät, ei ole tiedossa, mutta teorioita on toki useita. Temppeli itsessään symboloi yhtä buddhalaisuuden myyteistä: Churning of the Sea Milk eli demonijumala Nagan pyörimistä alkumeressä. Loppu myytistä ei tähän sovi, googlatkaa! :)

Tässä vaiheessa Vattin luona alkanut sade oli kiihtynyt kunnon klo 15:sta monsuunisateeksi ja Bayonin sadevesiviemäröinnin heikkoudet tulivat esille. Vettä valui katon halkeamista solkenaan ja keräytyi lattioille. Vartin odottelu ei sadetta vähentänyt, joten vuorossa oli vajaan sadan metrin pikapyrähdys katokselle,jossa kerrottiin suurten opastaulujen muodossa aiemmin mainitusta restaurointiprojektista, kasvoista laadituista teorioista ja muusta Bayoniin liittyvästä. Sadetta jatkui kauan,kuten aiemmista asiantuntevista tiedoistani voi päätellä :)

Lopulta iski kyllästys ja ryntäsimme toiset 100 m myymäläkatoksille ja tilasimme annoksen lihaa ja riisiä. Nam. Syödessä sadekin lopulta päättyi, Bin löytyi eräästä toisesta katoksesta ja suuntasimme tutkimaan Thomin kahta muuta kuuluisaa osaa norsujen ja leprakuninkaan terasseja, jotka sijaitsivat parin sadan metrin päässä.

Terassit olivat sitä, miltä nimi kuulosti: leveitä kiviasiä korokkeita, joilla oli kaiteet. Nimet tulivat terassien sivuihin kaiverretuista korkokuvista. Toisessa norsujonosta ja toisessa joukosta taistelevia sotureita sekä muita hahmoja.

Joka paikassa terassien kaiteina ja muina aitoina näki nagoja (monipäisiä käärmeitä) sekä nagojen vartaloa kannattelevia ihmishahmoja, ensimmäisenä ja viimeisenä hahmona aina nelikasvoinen demoni. Toinen toistuva piirre olivat vahtileijonat sekä apsarat eli enkelit tai hovitanssijattaret.

Terassien jälkeen halusimme jollekin korkealle paikalle katselemaan auringonlaskua ja Bin teki työtä käskettyä. Kiipesimme noin 300 m korkealle hupuille,jonka laella oli monitasanteinen temppeli, josta näimme auringonlaskun, tosin pääosin se oli pilviverhon peitossa. Kävely mäen juurella hämärtyvässä illallassa, viidakon kaskaiden, lintujen ja sammakkojenkin aloittaessa metelinsä oli melkein yhtä mahtava kokemus kuin itse auringonlasku.

Matkalla alas törmäsimme pieneen kerjäläistyttöön, joka oli jo ylöstullessamme istunut tienvieressä. Olimme antaneet hänelle tuhat realia. Kamputsea on todella köyhä :/

Palasimme kaupunkiin öisen puistoalueen läpi tuktukilla. Binillä oli selvästi kiire, kärry huojui ja pomppi päällysteellä puidenrunkojen kiitäessä ohi.

Illallista löysimme vaihteeksi intialaisesta ravintolasta. Ateria oli ensimmäinen, jota saattoi kehua yhtä maukkaaksi kuin Thaimaassa. Mutta intialainenhan nyt on aina hyvää.

Aamuherätys klo 6. Auts. Aamupalaksi kylmä suihku (tosin täälläpäin se oli ainoa vaihto ja vedenlämpöä kuvasi apremmin "haalea") ja sitten nyssäköiden & vesipullojen kanssa hotellin pakulla venerantaan. Eilinen kuljettajamme oli käväissyt ennen kuutta ja luennoilla menoa jättämässä meillä pari tuoretta patonkia evääksi. Hotellin isäntä antoi läksiäisiksi kaksi puuvillaista (luullakseni) huivia ja toivotti tervetulleeksi toistekin. Hämmensi, muut pakuun hypänneet hotellivieraat eivät vastaavaa kohtelua nähdäkseni saaneet.

Saavuimme venerantaan hyvissäa ajoin ja etsimme katseellamme mainostauluissa ja matkalipuissa kuvattua virtaviivasta jokiristeilijää. Ei näkynyt, myöhemmin päivällä olin varma, ettei sellainen olisi kapealla ja erittäin mutkaisella reitille edes pärjännyt. Kiipesimme kyytiin parinkymmenen muun matkustajan, osin länsimaalaisen, osin paikallisen, kera. Vene oli noin 10 metrinen, pari metriä leveä, matalasyväyksinen jokivene. Laitoja myöten oli kapeat penkit ja ikkunoiden virkaa toimittivat kattoa kannattelevien palkkien välissä roikkuvat pressut, jotka tosin oli kääritty pääosin ylös.

Laiva lähti lipumaan kapeaa uomaa myötävirtaan kohti Siem Reapia. Kuljettaja, jonka hallintalaitteisto näytti suoraan vanhasta dieselrekasta repäistyltä, kiihdytteli venettä asumattomilla pätkillä reippaasti (vaikkei mitään päätähuimaavia nopeuksia savutettukaan). Rantaan tai lautoille rakennettujen talojen sekä muiden vesilläliikkujien kohdalla hän lipui laiskemmin.

Vältyimme törmäyksiltä, vaikkakin parilla todella kapealla ja täynnä serpentiinimutkia olevalla osuudella vastaantulleet veneet olikin pidettävä loitolla puoshaan virkaa tehneelle kakkosnelosesta vuollulla airolla. Sama väline toi lisää ketteryyttä tiukimmissa mutkissa.

Pysahdyimme matkalla muutamia kertoja lautoilla sijaitseville kahvila-huoltoasemille (lautta, katos, bensiinikanistereita, parhaimmassa tapauksessa kasikayttoinen pumppi), joella kelluvien ja sen rannalle rakennettujen talojen muodostamiin kyliin. Jaakahvia ja muita haaleita juomia oli kiitettavasti, joten mikas siina :)

Ensimmainen ihmeellisempi tilanne sattui kun paasimme lopulta "suurelle jarvelle", jonka rannat olivat ainakin parin kilometrin matkalta hyvin matalia ja taynna tolppien varassa seisovia kalastajien nukkumakoppeja ja valtavia satoja metria pitkia keppien varassa pystyssa olevien verkkomuurien ja niiden paissa olevien rysien muodostamia sokkeloita. Tapahtuma oli hyvin yksinkertainen: aluksen moottori alkoi yllattaen pyoria paljon aiempaa lujemmin ja kimeammin, kuljettaja mulkaisi taaksepain, karjaisi jotain apupojalle ja sammutti moottorin. Sitten han arahti jotain epaselvaa matkustajille ja alkoi polttaa tupakkaa. Aluksen takaosasta (istuin parin metrin paassa keulasta ja konetilan luukku oli kansirakennelman takana piilossa) alkoi kuulua vasarointia. Matkustajat arvailivat keskenaan mita oli tapahtunut. Vanhempi brittipariskunta, joka oli tullut saman aluksen kyydissa pari paivaa aiemmin Phon Phenista Siem Riepiin kertoi, miten alus oli hajonnut siellakin ja sama kapteeni oli lainannut heidan kannykkaansa soittaakseen paikalle kalastajaveneen hinaamaan heidat satamaan. Pian paljastui, etta aluksesta oli pudonnut potkuri ja apupoika vasaroi paikoilleen uutta. Hetken paasta matka jatkui kohti Siem Riepia.

Siem Riep on sisamaakaupunki, mutta puoleenvaliin sita johtavan kanavan suulle (tai toisinpain) on rakentunut suuri kelluva kaupunki, jossa suuret veneet, lotjat ja lautoille rakennetut talot muodostavat oikein kaupungin. Kelluvissa kouluissa on jopa verkkoseinaiset liikuntasalit, jotka on rakennettu noin sadan nelion lotjille. Myos poliisi-, palokunta-, apteekki- ja teatterilautat loytyvat :)

Ajoimme kylan ohi kanavalle, joka oli kapea ja taynna eri suuntiin ajavia turisti- ja matkustajaveneita. Toiset suurempia, toiset pienempia. Kerran kolaroimme hieman vastaantulijan kanssa, mutta kaikki tuntuivat olevan tottuneita sekasortoon. Tilannetta ei parantanut se, etta osa kelluvasta kaupungista oli levittaytynyt kanavan toiselle rannalle. Lopulta paasimme satamaan tai siis siihen kohtaan kanavaan, jossa se mataloitui niin paljon, etta veneille ei enaa voinut jatkaa matkaa. Veneen kolahtaessa rantaan muiden vastaavien veneiden valiin veneeseen ryntasi valittomasti lauma tuk-tuk-kuskeja (Kamputsean tuk-tukit eroavat hieman Thaimaan vastaavista, joissa on vaunu, johon on hitsattu kiinni moottoripyoran eturengas ja moottori; Kamputsealaisissa on vaunu, jossa moottoripyora on kiinni vetokoukulla, toivon, ettei koukku peta kovassa vauhdissa). He kyselivat kaikilta "Did you see your name?". Ideana siis se, etta jos matkustaja oli ennalta sopinut kyydista jonkin hotellin kanssa, kuljettajan oli turha yrittaa puhua turistia mukaansa, usein hotelliin, jonka kanssa kuskilla oli sopimus korvauksesta aina kun han toi turisteja.

Meilla oli, kiitos Charlien, sopimus hanen "ystavansa", Binin, kanssa siita, etta Bin ei kiusaa meita typeryyksilla ja me palkkaamme hanet koko ajaksi. Hyppasimme Binin kyytiin, jaoimme matkalla kaiken ruokamme ja hieman rahaa alastomille pikkulapsille, jotka kerjasivat rannalle ruokaa. Vanhempiensa kaskysta, luulen, mutta alkuosa matkasta kulki todella surkean slummin lapi, joten uskon, etta lapsille ja heidan vanhemmillaan oli oikeasti hata.

Varsin pian pomppuinen tie ja slummi vaihtui koyhaksi, mutta lahes Thaimaan veroiseksi esikaupunkialueeksi. Siem Riep oli selvasti Battambangia ja muuta Kamputseaa varakkaampaa seutua. Bin kysyi minne haluaisimme ja kuultuaan, etta kohteemme oli Freedom Hotel, totesi, aivan oikein, etta se oli syrjassa keskustassa. Meista oli kuitenkin tullut epaluuloisia, joten ajatimme itsemme hotellille, joka oli sinansa ok, mutta varsin hengeton ja kaukana vanhan torin vilinasta NH6-tien varrella.

Sovimme Binin kanssa, etta tapaamme aamulla kello kymmenen ja lahdemme tutustumaan kaupunkiin, vaihdamme ehka hotellia, ja iltapaivalle suuntaamme Angkor Wattiin. Uima-allaspulahdusta, vedenhakuretkea, iltapalaa ja pettymysta hotellin palveluihin (Internet-koneet menivat kiinni klo 21) myohemmin nukahdimme.