IRC-Galleria

Minulla on otsassa, silmien välissä arpi. Sain sen pienenä,
kun leikin kummitusta. Vedin lakanan päähäni, mutta
unohdin leikata silmänreiät. Huhuilin kuin pöllö, kunnes kävelin pöydänkulmaan.

Tuo hetki palasi mieleen, kun katsoin aamulla itseäni peilistä – läheltä ja tarkasti. Punaiset silmät, tummat silmänaluset ja ajamaton sänki. Ei hyvältä näyttänyt.

Tuli eilen juhlittua. Olin Anja, Jussin ja Karoliinan kanssa CMX:n keikalla. He halusivat keikalle, minä halusin olla heidän kanssaan. Keikan jälkeen jäimme Jussin kanssa Foxiaan istumaan. Olimme ainoat asiakkaat koko ravintolakompleksissa.

Jäi hyvä mieli – etenkin kun ehdin vielä bussilla ilmaiseksi kotiin. Aamuyöllä suunnittelin valmistujaisjuhlieni tarjoiluja. Pitäisi hankkia boolimalja, kuohuviinilaseja ja ties mitä. Taitaa olla helpointa laittaa kertakäyttöastiat peliin.

Nyt odotan postia. Se on vapaapäivän kohokohta, kun makuuhuoneen ikkunasta näkee sinipukuisen miehen työntävän keltaista kärryä. Siitä viisi minuuttia niin välioven takana kolahtaa. Jännitys, kun ei vielä tiedä, mitä posti kuljetti, on jotain suurenmoista. Kävelee muutamat askeleet kohti ovea ja näkee päivän saldon. Yleensä joutuu tietysti pettymään, mutta ei se oikeastaan haittaa. Tärkeintä on, että sai taas hetken jännittää ja olla onnellinen – tietää, että oli tovin jonkun toisen ihmisen päämäärä.


Siinä on samaa tunnetta kuin teininä, jolloin elämän kohokohta oli puhelimeen saapuva tekstiviesti; ne muutamat sekunnit, kun ei vielä tiennyt lähettikö viestin äiti vai joku tyttö.

Minä en sopisi BB-taloon. Käyttäisin yksin kaiken lämpimän veden. Tänä aamuna suihkussa meni tunti.
Ei sieltä malta tulla ennen kuin on ihan pakko.

Minulla on ikkunalaudalla yksi kukka. Sain sen kesällä äidiltä. Olen ylpeä siitä, miten hyvin se on kasvanut. Minusta tulisi hyvä kukkakauppias. Anniinan bonsaipuu heräsi minun hoivissani eloon, vaikka kaikki luulivat sen jo kuolleen. Meillä kesähoidossa ollut Juulian rahapuukin vihersi kuin keskikesän nurmikko. Tuntui pahalta palauttaa se kesän jälkeen.

Lainasin kirjastosta Italo Calvinon postmodernin teoksen Jos talviyönä matkamies. Sitä on ihan mukava lukea, vaikkei siitä mitään ymmärräkään. Välillä tuntuu kuin siinä olisi kymmenen eri tarinaa – ja niinhän siinä tavallaan onkin. Henkilöt menevät sekaisin jo ensimmäisillä sivuilla. Rakenne on jollain tapaa rapsodinen. Erilliset osat kokonaisuudeksi muodostavat tekijät ovat Lukija – siis minä itse, ja Lukijatar, Ludmilla.

Odotan ajan kulumista, vaikka en edes tiedä miksi.

Illaksi menen töihin. Tästä kolme tuntia niin lähden.

Näin viime yönä aivan kummallista unta. Siinä taannoinen vanhojentanssiparini ajoi bussia, eikä suostunut uskomaan, että bussikorttini on oikeasti minun. Hän katsoi nimen kortin takaa, sitten henkkarini ja väitti etten minä olen siinä kuvassa. Hermostuin toden teolla ja huusin, että etkö tosiaan muka tunne minua. :) Oikeasti minulla on pitkä pinna. Hermostun vain unissa.

Minä ja Korpelan Markus olimme koulussa hyvä työpari, sillä molemmilla oli aivan äärimmäisen hyvät hermot. Vitsailimmekin aina, että meidän pitäisi lähteä mukaan Amazing Raceen. Olisimme varmasti olleet ohjelman historian tylsin pari.

Aloin kirjoittaa hänelle runoa,
mutta en osannutkaan.

Mielessä pyöri vain Heikki Silvennoisen
Kummelista tuttu värssy:

”Ristikon takaa katson lammelle,
joutsenet lehahtivat lentoon,
kaartoivat ja katosivat taivaan rannan taa.
Vain yksi jäi, se olin minä.
Sinä tulit rannalle,
tunsin kipua avanteessa.
En tarvinnut enää siipiä,
sinä olit siinä, Vanessa.”

Ja Petter Sairasen lähes mestarillinen:

”Huomisen haaveet karsia voisit,
kertoa minulle missä sinä koisit,
yritän löytää aamunkoin,
mutta ilman sinua tuskin voin,
sinä olit minulle aina niin hyvä,
lie minussa vika, koitan järkiintyä.”

Yritä siinä sitten ajatella luovasti,
kun kaikki on jo sanottu.

Oikaisin metsän poikki kauppaan.
Oli satanut uutta lunta.
Pakkasilman tuoksu toi mieleen lapsuuden.
Kaikki ne tuhannet tunnit Keväjärven jääkiekkokentällä.
Olisi sen ajan huonomminkin voinut käyttää.

Ostin kolme tölkkiä jouluolutta ja pipareita.
Pidän pikkujoulut, jotka huipentuvat kolmosen huonoon komediaan.
Torstaina tulee täyteen puoli vuotta…

Ei ole minun sanoissani painoa samalla tavalla
kuin Neil Youngilla tai Nirvanalla.
Aamulla kuuntelin molempia ja jäin miettimään.

Mitä järkeä on palaa kerralla jos voi hiipua?
Olla mielissä vielä vuosien jälkeen – silloin tällöin.
Olla edes olemassa.

Onhan sekin parempi kuin ei mitään, onhan?

Taas on viikko kulunut. Viikonlopun lähestymisen tajuaa yleensä vasta siitä, kun Me Naiset -lehti kolahtaa postiluukusta. Se on samalla viesti siitä, että hiljalleen on taas orientoiduttava työntekoon. Kirjoitin koko aamun. Välillä kävin avaamassa oven remonttimiehille, jotka kävivät mittaamassa mitä lie vedenpaineita. Hävetti, kun kämppä oli niin kaaosmaisessa kunnossa.

Iltapäivällä iski levottomuus, joka ei poistunut ennen kuin pomputin eteisessä päälläni palloa puoli tuntia. Oli pakko lopettaa, kun hammasta alkoi vihloa. Pitäisi käydä hammaslääkärissä. Viime kerrasta onkin jo kaksi vuotta aikaa. Silloin suureellisen remontin hinnaksi tuli yksityislääkärillä yli tuhat euroa. Sen siitä saa, kun ei hoida hampaita ajallaan.

Olen tutustunut ja ihastunut uuteen bändiin. Sen nimi on Glasvegas. Kyseessä on vastikään samannimisen debyyttialbuminsa julkaissut skottibändi, jonka musiikkityyliä voisi pitää vaikkapa kokeellisena vaihtoehtorockina. Bändin jäsenten esikuvina ovat ensi levyn biiseistä päätelleen olleet ainakin brittibändit Oasis, The Cure ja Keane. Suosittelen uutuuslevyä lämpimästi kaikille – sen voi hankkia vaikka pukinkonttiin. :) Itse ainakin ihastuin välittömästä laulaja James Allanin aksenttiin.

Audioluolamiehenä arvostan musiikin kuuntelussa luonnollista, vääristymätöntä toistoa. Haluan että kokonaisvaikutelma on ennen kaikkea tarkka – sellainen, jossa mikään taajuusalue ei turhaan korostu. Siksi hankin alkusyksystä itselleni studio-olosuhteisiin tehdyt aktiivikaiuttimet. Kuten tiedetään, nälkä kasvaa syödessä; nyt haluaisin vastaavat myös olohuoneen koneeseen. Olen päätynyt Genelecin kaiuttimiin. Olen unelmoinut sellaisista jo vuodesta 2003, eli siitä asti, kun ensimmäisen kerran Genelec-merkkisiä kaiuttimia pääsin testaamaan. Kävin eilen Hifistudiolla valitsemassa itselleni sopivan mallin. Ne maksavat tietysti mansikoita hunajakuorrutuksella, mutta köyhänhän ei perinteisesti kannata ostaa huonoja. :) Täytyyhän minun hankkia itselleni kunnollinen syntymäpäivä-valmistujais-joululahja.


Iltapäivisin iskee tekemisen puute. Ehdotin äsken Markolle, että lähtisimme tutustumaan Kaakkurinkulman uusiin liikkeisiin: Verkkokauppaan, Euronicsiin ja muihin. Marko aikoi juoda kahvit ja harkita asiaa. Lapinmies on aina hidas ja harkitsevainen.

Tsekkiläistä tummaa olutta ja Desert Island Sessions -levy. Siinä minun perjantai-iltani viihdykkeet. Kävin tänään töissä valmistelemassa viikonlopun lähetyksiä. Minulla on tapana valmistautua huolellisesti ja tehdä asioita valmiiksi niin paljon kuin mahdollista. Tunnen toimittajia, jotka kävelevät studioon minuuttia ennen lähetyksen alkua ja improvisoivat kaiken parhaansa mukaan. Radio Inarin legendaarinen päätoimittaja Jarmo Siivikko tulosti uutiset vasta sitten kun parinkymmenen sekunnin mittainen uutistunnari lähti pyörimään. Sitten hän hiilautui rullapenkillä mikrofonin ääreen ja antoi palaa.

Huomenna on kahdentoista tunnin työpäivä ja sen perään vielä toimituksen pikkujoulut. Menemme illalliselle Torero-nimiseen ravintolaan. Minulla on sunnuntainakin töitä, joten joudun valitettavasti jättämään pikkujoulupöydän nestemäiset antimet rauhaan.

Selvisin lopulta Ouluun vasta eilisiltana. Junassa vieressäni istui nuori lääkäri, joka kehui koko matkan itseään. Oli matkalla Ouluun johonkin seminaariin.

En viihdy ikinä siellä, missä minun on pakko olla. Kun asuin Ivalossa, kaipasin koko ajan pois ja nautin niistä viikonlopuista, jotka sain viettää jossain muualla. Torniossa asuessani halusin viettää kaikki viikonloput Oulussa. Nyt antaisin mitä vaan, jos saisin asua Ivalossa tai edes Torniossa. Kai tämä on vain jonkinlaista olemassaolon ahdistusta. Pohjimmiltani olen varmasti ihan tyytyväinen.

Kello on nyt muutaman minuutin yli seitsemän. Täytyy olla varovainen tuon tsekkiläisen oluen kanssa. :) Joskus olisi kyllä mukava vetää oikein kunnon kännit – humaltua vain humaltumisen ilosta..

Ajaxin mansikka-arominen käsitiskiaine tuoksuu aivan liian hyvälle.
Siitä voi pimeässä erehtyä tekemään itselleen mehua.

Se uskomaton kirjoitusinto hiipui aivan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Nyt, monen viikon tauon jälkeen on hyvä taas vähän avautua. Kaikkia asioita ei voi, eikä haluakaan muistella. Ei elämä ihan hirveän hohdokasta ole ollut. Illat ja viikonloput menevät töissä. Ei minun maailmaani juuri nyt paljon muuta mahdu kuin Kärppä-pelit ja Oulun virallinen rock-viikonvaihde. :) Terveyden kanssa on ollut vähän niin ja näin. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. Johan tässä melkein vuosi pärjättiinkin ilman lääkitystä.

Toki jotain mukavaakin on tapahtunut. Kävin alkuviikosta Torniossa esittämässä opinnäytetyöni. Esitys meni hyvin, vaikka ei mikään yleisömenestys ollutkaan. Tuntui juhlavalta pitää kädessä ensimmäistä omaa kovakantista julkaisuaan. :) Tiistaina kirjoitin kypsyysnäytteen, joten sekin muodollisuus on nyt alta pois. Nyt vaan odotellaan, että arvostelut ehtivät valmiiksi ja posti kiikuttaa minulle todistuksen. Mitähän minä silläkin teen?

Yövyimme Tuomaksen kanssa Teemun tykönä. Maistelimme viiniä ja olutta, ja pelasimme pleikkarilla jalkapalloa. Maanantaina kävimme tutustumassa Tornion uuteen ostoskeskukseen. Se oli huikean hieno paikka. Nyt olen Ivalossa. Tulin tänne eilen bussilla. Vuotson kohdalla bussin ikkunan välistä alkoi puhaltaa kylmää ilmaa. Varpaat paleltuivat. En tajunnut tavaroita pakatessani, että täällä on jo näin kylmä. Totuus valkeni viimeistään siinä vaiheessa, kun kävelin viime yönä baarista kotiin nahkatakki päällä kymmenen asteen pakkasessa.

En saanut minkäänlaista kuninkaan vastaanottoa, vaikka olin sellaisen valmiiksi mielessäni euforisesti ajatellut. Kukaan ei ollut minua vastassa – baarissakin sain istua aivan yksin. Kukaan ei edes tuntenut minua. Ivalo ei ole paljon muuttunut. Linja-autoasema on eri paikassa ja Esso on vaihtunut St-ykköseksi. Siinäpä ne. Niin – ja Veken Pubi on nykyyän Pubi.fi. Sielläkin tuli eilen käytyä.

Nyt on jo hämärää. Tunnin päästä täysi pimeys. Tänään pääsen saunaan. Täytyy yrittää ottaa kaikki irti tästä ”lomasta”. Maananataina lähden takaisin Oulua kohti.

Eilen olin töissä, huomenna menen töihin. Päivällä odotan postia. En jaksa enää herätä keskellä yötä miettimään työasioita. Täytyy lopettaa joko työnteko tai nukkuminen.

Yöllä kuuntelin parvekkeella tuulen ääniä. Tuntui kylmältä. Ei näkynyt vielä tähtiä.

Tänään kävin Juhan kanssa ulkona syömässä. Yksin ei jaksa panostaa ruuanlaittoon, ei liioin siivoamiseen eikä oikein mihinkään muuhunkaan.

Nyt olen kotona. Katson puhelinta ja odotan, että joku soittaisi ja kutsuisi kylään. Jotenkin väsynyt mieli. Ei saa tehtyä mitään – ei edes ajateltua selkeästi. Tuntuu kirjoittaminenkin mahdottomalta.

Huomisen jälkeen on taas vähän vapaata. Saan palata rauhassa opinnäytetyöni pariin. Sen suhteen minulla on luottava mieli.

Onneksi on syksy, ja asioita, joista ilahtua.

Ei taida pakastaa vielä ensi yöksi?

Torstaina tuli tehtyä elämäni ensimmäinen urheilulähetys.
Se meni lopulta oikein hyvin, vaikka etenkin alussa jännitti aika tavalla. Suora lähetys tosin jännittää aina. Olen tehnyt radiohommia kohta kolme vuotta, mutta silti lähes joka päivä saan jännittää jotain. Tilanteet muuttuvat – tulee asioita joihin ei ehdi valmistautua. Ne ovat tiukkoja paikkoja, mutta toistaiseksi niistä on melkein aina selvitty kunnialla.

Minulla on ristiriitainen suhde esiintymiseen. Lapsena menin näytelmäkerhoon muiden mukana. Keksin itselleni rooleja, joissa ei tarvinnut puhua mitään. Pitkään valmistelemassamme Kalle Blomqvist -suurproduktiossa minun roolini oli kävellä esityksen alussa nahkatakki päällä pankkiin ja antaa virkailijalle kulunut, ruskea lompakko. Loppuesityksen seisoin kulisseissa ja kurkin lavasteiden takaa muiden uskomattomia roolisuorituksia. Näytelmäkerhon ensimmäisessä elokuvassa esitin johtajan apulaista, joka kohtauksen alussa tuo pöytään kipollisen karkkia. Se oli ainoa roolisuoritukseni koko elokuvassa. Kohtausta kuvattiin toista tuntia, ja jokaisen otoksen jälkeen karkkikulho oli täytettävä uudelleen, kun me näyttelijälupaukset, ahnaat pikkulapset söimme sen tyhjäksi aina kun kamera pysähtyi.

Yläasteen alussa ihailin luokkakaverini, joka soitti kitaraa. Halusin itsellenikin sähkökitaran, vaikka en siinä vaiheessa osannut soittaa muuta kuin Smoke on the Waterin yhdellä kielellä. Kinusin vanhemmiltani kitaraa niin pitkään, että lopulta heidän oli pakko suostua. Se tilattiin täältä Oulusta, sillä Ivalossa ei siihen aikaan ollut mitään musiikkiliikkeitä. Muistan edelleen hyvin sen päivän, kun kävimme Epin kanssa hakemassa kitarapaketin Ivalon postista. Se oli joulun aikaa, eikä pakettia saanut avata ennen aattoiltaa. Kotona kuitenkin työnsin käteni laatikon raosta ja tunnustelin kitaran pintaa. Se tuntui upealta: sileältä ja samalla jotenkin viileältä. Koskettelin kitaraa eri puolilta, löysin kaulan – kielet olivat paikallaan, mutta epävireessä. Mikrofonien metallipinta tuntui kylmältä. Aattoiltana avasin paketin, ja unelma rock-tähteydestä oli taas askeleen lähempänä. En ikinä sen jälkeen ole saanut tuntea niin aitoa iloa.

Jos omisti 90-luvulla sähkökitaran, ei matka omaan bändiin ollut pitkä. Soittelimme Epin kanssa aluksi kahdestaan. Teimme biisejä, jotka sitten äänitimme huoneessani kasettimankalla. Harmi, ettei niistä äänitteistä ole näihin päiviin säilynyt yhtään. Keväällä End of Sanityksi nimettyyn bändiin löytyi rumpali. Kuulin, että vanha tuttumme Kimmo Taskinen oli ostanut itselleen käytetyt rummut 300 markalla. Pyysin jollain välitunnilla Taskista mukaan bändiin. Kimmo innostui ja roudasi rumpusettinsä meidän autotalliin. Muistan, että ensimmäisten bänditreenien aluksi Kimmo kasasi rumpunsa aivan väärin. Hän laittoi lattia-tomin virvelin ja hi-hatin väliin, jolloin esimerkiksi peruskompin soittaminen kävi aivan mahdottomaksi. Pitkäraajaisen Taskisenkaan kädet eivät ristiasennossa yltäneet lyömään samanaikaisesti sekä virveliä että hi-hatia, kun välissä oli puolen metrin levyinen lattia-tomi. En kuitenkaan heti ensimmäisissä harjoituksissa kehdannut mainita asiasta Kimmolle, vaan annoin hänen soittaa niin kuin hän oli tottunut.

Jossain vaiheessa jokaisen itseään kunnioittavan bändin on tehtävä ensimmäinen keikkansa. Meillä tuo legendaarinen hetki osui 90-luvun loppuun. Puhuimme Epin kanssa paikallisen baarinpitäjän ympäri, ja ilmeisesti säälistä hän antoi meidän esiintyä baarinsa ulkoterassilla eräänä heinäkuisena lauantaina. Teimme Epin tietokoneella valtavan määrän keikkamainoksia, joita sitten levitimme ympäri kyliä. Jälkeenpäin ajateltuna itsensä promoaminen oli aika rohkea veto, sillä yhteissoittomme kuulosti siinä vaiheessa todella karmealta. Luotimme siihen, että jokainen baarin asiakas on niin humalassa, ettei kiinnitä mitään huomiota meidän soittoomme. Keikkapäivä koitti ja Kaarinan baarin pienehkö ulkoterassi täyttyi ihmisistä. Paikalla oli ainakin vanhempani, isoveljeni, Kimmon vanhemmat ja Epin sisko sekä muutama muu utelias mainoksen nähnyt – ja kaikki selvin päin. Keikka oli kaikesta huolimatta menestys. Minä lauloin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -kappaleen, ja eläydyin niin vahvasti, että unohdin kokonaan soittamisen. Keikan jälkeen nautimme hurmiossa palkaksi saamiamme pullakahveja. Kehuimme toisiamme ja suunnittelimme jo seuraavia keikkoja. Usko omaan tekemiseen kasvoi. Tulevaisuus rock-artistina näytti kaikin puolin valoisalta. End of Sanityn ensimmäinen keikka oli muuten myös ensimmäinen ja samalla viimeinen musiikkitapahtuma koko Kaarinan baarissa.

Syksyllä bändiin löytyi basisti. Samoihin aikoihin pääsimme tekemään ensimmäistä studioäänitettä. End of Sanityn Tuomion tuulet -demo on ehkä hirveintä, missä olen koskaan ollut mukana. Sitä ei kerta kaikkiaan pysty kuuntelemaan – ei vaikka siihen suhtautuisi minkälaisella nostalgialla tahansa.
Myöhemmin keikkoja tuli paljon lisää ja samalla kasvoi myös soittotaito. Muistan, että meillä oli aina jotenkin erityisen suuri itseluottamus. Paljon suurempi kuin mihin meillä olisi ollut edellytyksiä esimerkiksi soittotaitomme tai saavutustemme puolesta. Jonkinlainen uho kuului kai musiikkityyliimme. Rajarockissa 2001 meillä jo niin suuri ego, että saimme oman pukuhuoneen, kun toiseen huoneeseen joutui ahtautumaan viisi bändiä. Soitimme illan viimeisenä bändinä. Se oli kai uramme huippuhetki. Muutaman kuukauden päästä Taskinen lähti bändistä, eikä uutta rumpalia löytynyt. Vuoden vaihteen jälkeen lähti alta myös treenikämppä, kun pojat viettivät siellä liian riehakkaita penkkareitaan. Kunnan nuorisotoimi ei asiasta ilahtunut, ja niin End of Sanity ajettiin taivasalle. Myöhemmin bändivirityksia ja esiintymisiä tuli lisää, mutta samanlaista nuoruuden intoa ja tunteen paloa ei enää löytynyt.

Olen usein sanonut, etten pidä esiintymisestä. Silti olen jostain syystä aina tunkenut itseni tilanteisiin, joissa joutuu olemaan esillä. Lukion jälkeen halusin jatkaa näyttelemistä, ja sainkin siihen muutamia tilaisuuksia. Seuraavaksi menin radioon töihin. Se tuntui minulle niin luontevalta ilmaisutavalta, että viihdyin siellä alun perin suunnitellun kuukauden sijaan kaksi vuotta. Jossain vaiheessa lähdin mukaan politiikkaan, missä niin ikään joutui olemaan esillä. Sitten aloin opiskella viestintää, joka varsinkin aluksi oli pelkkää esiintymistä. Nyt olen taas töissä radiossa.

Minusta tässä kaikessa on hirveä ristiriita. Haluaisin kokeilla välillä jotain muuta. Voisin mennä vähäksi aikaa vaikka urheilukauppaan töihin. Siellä kai näkisin, olenko minä lopultakin vaan riippuvainen esillä olemisesta.

Onko outoa tarttua kotibileissä kitaraan ja vetää fiiliksellä Bon Jovin It’s My Life, jos ei kerran pidä esiintymisestä?

Kuuntelin kun pojat puhuivat bussissa elokuvista. “En mä jaksanu sitä kattoo, ku se on sellasta tekotaiteellista paskaa”, kommentoi toinen. Minua alkoi ärsyttää suunnattomasti. Vihaan sanaa tekotaide. En voi ymmärtää sitä, että joku on ottanut oikeudekseen keksiä moisen termin. Kenellä on oikeus tuomita toisen työ tekotaiteeksi? Jokaisella taitelijalla on omat motiivinsa tehdä teoksia. Kukaan ei varmasti pyri tekotaiteeseen.

Taide on kokonaisuudessaankin ongelmallinen käsite. Mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Olen varma, että kukaan ei mieti säveltäessään, valokuvatessaan tai vaikkapa kirjoittaessaan tekevänsä juuri taidetta. Taide-käsite liitetään teoksiin aina niiden ulkopuolelta. Onko olemassa jonkinlainen raati, joka päättää, mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Riittääkö määritelmän saamiseksi riittävän suuret pyrkimykset vai ovatko konkreettiset näytöt tärkeämpiä? Määrittääkö esimerkiksi maalauksen tai valokuvan kohde sen, onko kyse taiteesta? Onko t-paitaan painettu yksityiskohtainen jäljennös valokuvasta taidetta? Onko P. Laihon maalamalla Lato-taululla suurempi taiteellinen arvo kuin A. Harjun maalaamalla Lato-taululla?

Populaarikulttuuri perustuu toistoon. Haluamme katsoa samat elokuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Valitsemme omat suosikkikirjailijamme, joiden uudet teokset ostamme heti kun ne ilmestyvät. Seuraamme vuodesta toiseen samoja saippuasarjoja, jotka toistavat itseään ja mukailevat aiemmin esitettyjä menestyssarjoja. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Kuitenkin samasta syystä valtaosa ihmisistä odottaa esimerkiksi elokuvalta tiettyjä asioita. Ihminen on oppinut, että elokuva on yhtä kuin suljettu tarina jostain todellisuutta vastaavasta aiheesta. Elokuvaa katsotaan kuin todellisuutta, jossa on selkeä tarinallinen kaari. Avainsana on illuusio, joka rakentuu katsojan ja elokuvan välille. Kaikki poikkeamat tässä illuusiossa, suljetussa rakenteessa ja tarinan jatkuvuudessa koetaan virheiksi. Kun elokuvan päähenkilö ryhtyy vaikkapa kesken kohtauksen puhumaan katsojalle, katsoja hämmentyy. Illuusio on rikottu eikä paluuta enää ole. Moni sulkee tässä vaiheessa television tai kävelee ulos elokuvateatterista. “Tekotaiteellista paskaa”, on tavallisin tuomio. “Älä katso kameraan, se rikkoo illuusion”, sanoo jokainen harrastelijanäyttelijää ohjaava. Moni ei malta katsoa uudestaan elokuvaa, joka ei ensimmäisellä kerralla täysin avaudu. Useimmat pitävät epäloogisuutta virheenä. “Tuskin se ohjaaja itsekään tietää, mistä tämä elokuva kertoo”, on monen tuskastuneen kommentti. Ehkä ei tiedäkään, mutta mitä väliä sillä on? Elokuvahan ei ole todellisuutta - eikä siten myöskään millään tavalla loogisuuteen pyrkivä taidemuoto.

Elokuvan klassista kaavaa on rikottu elokuvan historian alusta asti. Järjestelmällisesti sitä alettiin tehdä vasta 1950-luvulla Ranskassa. Samoihin aikoihin syntyi käsite Uusi aalto. Katsojan vieraannuttamiseen perustuvaa kerrontaa alettiin kutsua modernismiksi. Modernistinen elokuva kotiutui Suomeen huonosti. 1960-luvun radikaali sukupolvi - etupäässä Risto Jarva ja Jörn Donner - kuitenkin innostui mannereurooppalaisesta tyylistä ja kokeili itsekin tehdä kerronnaltaan poikkeavia elokuvia. Nuoret ohjaajat halusivat uudistaa koko elokuva-käsitteen uuden aallon periaatteiden mukaan. Huonosti kuitenkin kävi. Useita “kokeellisia” elokuvia tuli kyllä tehtyä, mutta samaan tahtiin katosi yleisö elokuvateattereista. Eivät melodraamaan ja rillumarei-elokuviin tottuneet suomalaiset ymmärtäneet mitään kunnianhimoisten ohjaajien pyrkimyksistä muuttaa maailmaa elokuvan avulla. Jarva luovutti 70-luvun puolivälissä ja siirtyi tekemään suomalaisiin aina paremmin uponneita komediaelokuvia. Donner sen sijaan vähät välitti suuren yleisön mielipiteistä, ja jatkoi vastavirtaelokuvien tehtailua aina 2000-luvun alkuun saakka.

Jälkikirjoitus:
Minun mielestäni tekotaidetta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa kateutta ja ymmärtämättömyyttä. On ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että heidän käsityskykynsä ylitetään. Yhteenvetona tästä kaikesta: älä paljasta ymmärtämättömyyttäsi ja tuomitse tekotaiteeksi sellaista, josta et pidä tai jota et täysin käsitä. Älä edes silloin, vaikka teos ei millään tavalla sinua koskettaisi, sillä ethän voi tietää, miten muut saman teoksen kokevat.