IRC-Galleria

Hmm en saanutkaan unta :( liikaa asioita mielenpäällä taasen. Huomenna tosin lähden reissulle pohjosiin :) se on kiva juttu. Tuli melko yllätyksenä ja olin sillai no mikäjottei kun porukat esitti ajatuksen. Silti vaan mieltä painaa.. Tosin ne jutut poikkea näistä, suurimmaksi osaksi.

Mietinpäs taas (ylläri) ja tämä on harmittava tosiseikka, ettei ihmiset vaan enää näe toisiaan. Kuinka paljon meissä kaikissa (tai ainakin useimmissa) on enemmän ihmistä pinnan alla, kuin siinä nähtävissä.. Juttutuokio ihan kahdenkesken teekupposen äärellä kotona, tai vain jossain hiljasessa paikassa voi paljastaa jonkun aivan toiseksi, kun siitä olisi ikinä huomannutkaan ilman sellasta oikeaa silmiin katsomista. Ihmisillä on niin monet eri kasvot.. Yleensä ne on kasvot, jotka peittää kivut, murheet ja pelot. Sellaiset "perus hei-moi" kasvot. Ketään ei pitäisi leimailla niiden kasvojen perusteella. Ne voi olla yllättävänkin hauraat. Tapa selvitä normaalista päivästä. Tapa pitää itsensä kasassa, mukana toimimassa. Kuinka harvoin joku kysyy toiselta oikeasti "Mitä kuuluu?" Kuinka harvoin joku ihan oikeasti haluaa kuulla toista ja ottaa harteillensa hieman tämän taakoista. Näinä päivinä ihmisillä tuntuu olevan liian kiire ja "Aivan siis liikaa hei omiakin murheita!" Toinen murenee vieressä. Näkyy merkkejä halkemista, jotka on kohta liian suuria korjattaviksi. Toisilla meistä on onneksi paljon ystäviä ja läheisiä, mutta älkää ikinä erehtykö pitämään niitä itsestäänselvyyksinä ja jotenkin yleisenä ominaisuutena jokaiselle, sillä näin ei ole. Miksi ihmiset pelkää ottaa osaa toisen vaikeuksiin? Tuntuu ettei nykyihminen halua sotkeutua mihinkään negatiiviseen, aivan kuin se voisi tarttua. Itse koitan kysellä miltei tahallani kanssaihmisiltäni kuulumisia välillä, mutta myönnettäkööt että välillä ujottaa. Silti yritän olla tukena kaikille jotka sellaista tässä lähipiirissä tarvii, ja toivon että voin olla avuksi ja saada sen leuan nousemaan edes vähäsen. Ehkä se huolenpito tulee jossainvaiheessa takaisinpäin.. Tai sitten ei, mutta ei se niin justiinsa ole. Kukaan ei meistä huolta pidä, ellei me toinen toisistamme. Joskus täytyy oikeasti pysähtyä kun hetken vilahtaa murheentapainen ja katsoa silmiä syvemmälle, hymyn tuolle puolen ja miettiä mahtaako ne kasvot hymyilläkään niin paljoa silloin, kun kukaan ei katso.

Miettikää vain, kuinka useasti näette ihmiset ympärillänne ja kuinka paljon oikeasti tunnette kanssaihmisiänne. Joskus kysymys "Mitä kuuluu?" ja oikea kiinnostus toisen kuulumisiin voi pelastaa tämän aamun, päivän, jaksamisen tai joskus paljon enemmänkin.