IRC-Galleria

Maa kuurassa ja jokapuolella leijuu mystinen, ajan seisauttava aamu-usva.. Aina yhtä sykähdyttävää tämä alkutalvi. :)

Alkoi kirjoittamisen tuska kasvaa niin suureksi että päätin ensihätään (pitkästä-aikaa) riipaista jotain tännekin. Sen kummempia puheenaiheita ei mielenpääällä tosin ole, mutta onhan se johonkin kehittynyt ennenkin. ^^ Kaikki on pitkästä aikaa hyvin. Monet mieltä painaneet asiat, tuskallisenraskaatkin sellaiset ovat vihdoin ohitse ja elämä on päässyt tasoittumaan, niinkuin siitä pitkänaikaa ehti haaveilla. Perusjutut ovat kunnossa ja enää on jäljellä kaikkia maan typeriä pikkujuttuja (minkä pirun harrastuksen sitä alottaisi?! Näkisipä ihmisiä enemmän ja pääsisipä käymään viimein parturissa, koska tälläkertaa taisin parannuksen sijaan tuhota tukkani totaalisesti!) eli siis kaikkea melko turhaa, jolle on kumminkin jotakin tehtävissä kunhan aikaiseksi saa. Tänään ajattelin käydä metsästämässä itselleni talvitakin, kun meinasi polkiessa jo aamusella palella. Löytäisi jonkun ihanan lämpöisen ja "turvallisen" mihin piiloutua pakkasilta. ^^ Pitää olla aina pikkuisen runsaampi varustus kylmillä, kun vilukissaprosentti on aika suuri meikäläisen kohdalla.

Ihanaa kun saa käyttää muhkeita kaulaliinoja ja lapasia ja kaikkia tuommoisia taas. Kyllä syksy ja talvi on vuodenaikoina niitä parhaimpia, vaikka rannalla lekottelu onkin mukavaa. Tykkään vaan ihan liikaa siitä kun ulkona tuivertaa ja itse saa olla sisätiloissa, viritellä lyhtyjä ja kynttilöitä, ottaa lasin viiniä viltin alla ja käpertyä sohvannurkkaan nauttimaan tunnelmasta. Tai se ultimaattinen rauha, kun saa hehkuvalla kuutamolla kävellä umpihangessa tai talvista tietä, ilman että missään näkee valoja, ainoina ääninä lumen putoaminen oksilta ja puiden hiljainen kuiske siitä että nyt on kylmää. Tähtitaivas miljoonine pisteineen yläpuolella saa jokakerta huokaamaan miten maailma voikin olla kaunis... *jää haaveilemaan, kunnes poksahtaa takaisin nykyhetkeen*

Pohjoisemmat geenit, minkäs niille mahtaa. :)

Tekisi mieli mökille. Siellä on talvisin juuri tuommoista. Winter wonderland. Porot teidenvarsilla saa jokakerta villiintymään.. Viimereissulla hunajan kanssa piti pysäyttää auto kokonaan, jotta sai otettua pari kuvaa kun pölähdettiin yhtäkkiä keskelle massiivisen sarvekasta porotokkaa. Tuli siinä pikkuisen turisti olo, mutta minkäs teet kun ne on niin kiehtovia eläimiä ja oli uusi kamera! :> Haaveilee jo siitä miten mukavaa olisi kun oiskin oma tontti ja talo mitä laitella oman näköiseksi. Sitten kun se olisi vielä vastaavanlaisiessa ympäristössä niin.. Tykkäisin, kovasti. Vielä vähänmatkaa sitten ei osannut muuta kuin etäisesti haaveilla muusta kun ehkä omasta kaupunnikämpästä. Mutta nyt jollainlailla haaveet on jalostuneet, mieli on rauhallisempi kuin aikoihin, eikä ne tuollaiset jututkaan tunnu enää niin hirvittävän etäisenkaukaisilta.

Se on aika hyvä tunne. :)


Se siitä fiilistelystä, nyt takaisin torstaipäivään Oulucityssä! :D
Makiaa loppuviikkoa siis. ^^

Ps. Huomenna on perjantai! \o/ WOOP.

Moijks. Tänään taitaa teksti kallistua vähän synkemmän puolelle, mutta hei.. Suddenly monday doesn't suck so much than usual. JA mukava kuulla että näitä höpötyksiä luetaan ja että nämä aiheet herättää ajatuksia. Ei mene ihan kuuroille korville samalla kun keventää omia aivojansa. :) Mukavaa.

Oon tässä pari viikkoa pohtinut (ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi että se on muodostunut jo pahaksi tavaksi tässäsuunnassa) sitä miten ihmiskunta on voinut lipsahtaa siihen, että nykyjään pystytään kivutta arvostelemaan, tuomitsemaan ja olemaan todella kamalia toinentoisilleen. Itse sain tuta palasen tuollaista käytöstä taannoin ja se pisti miettimään, miksi jotkut tuntee olevansa oikeutettuja nakkelemaan kanssaihmisiä kivillä tuntematta tätä lainkaan. :o Pahimmassa tapauksessa syyttäsuotta.. Onko joillakuilla niin paha olla itsensä kanssa tai niin rajoittunut kupla oman elämänsä ympärillä, että täytyy koettaa elää jo toistenkin elämiä? Jos joku julkisuuden edustaja törttöilee, on ihmisistä heti mukavaa alkaa ruotimaan kuinka sekin nyt on taas tehnyt sitä ja tätä. Taaskin, tietämättä lainkaan taustoja, tuntematta ihmistä tai hänen elämäänsä sen enempää.

Surullista.

Satuin törmäämään tekstin lopussa näkyvään linkkiin juuri yllämainitun tapauksen jälkeen. Oli hyvin jännä, miten se niin hyvin liittyi tapahtuneeseen. Kävin samantien huolella läpi listan kavereistani juuri tuolla sivustolla ja poistin kaikki puolitutut, hyvänpäivän kaverit ja muut "epäläheiset". Olen sen verran herkkä kuitenkin, etten tahdo saada niskaani kenenkään egonbuustausyritystä. Tahdon ympärilleni lämpimiä, empaattisia ihmisiä joilla vielä on halu Oikeasti tuntea muita ja kiinnostua heidän sielunelämästään ilman, että siitä tarvitsee itse kostua mitään. Missä on se semmoinen vanhanliiton kunnioitus ja arvostus? Tuntuu että surullisen moni haluaa ympärilleen jollaintavalla itselleen hyödyllisiä tyyppejä. Toiset tahtoo uusia kontakteja, joista voi hyötyä ammatillisessa mielessä (aikuisten ongelma). Toiset taas tahtovat ainoastaan olkapään, mutteivät halua ottaa omille harteilleen mitään. Joitakin kiinnostaa kaveripiirin ulkomuoto pinnallisessa mielessä.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Pyrin joka tilanteessa miettimään asioita toisten kantilta. Minun ei tarvitse ymmärtää joka ikistä juttua mitä ihmiset tekee, mutta kunnioitan sen verran, etten ala tuomitsemaan jotakuta, sillä se ei ole minun tehtäväni. Rakastan läheisiäni heidän itsensä vuoksi, sillä tiedän, että vaikka niitä huonojakin päiviä sattuu, heissä asuu silti lämmin sydän. Lohdutan, jos joku tarvitsee lohdutustani ja autan, jos sen kuopan reunat on liian jyrkkiä kavuta itse. En pelkää tehdä asioita ihmisten hyväksi omalla kustannuksellani, mutta on pakko myöntää, että nykyään joutuu olemaan tarkkana sen suhteen, kuka tahtoo jäädä "kiittämään" ja kuka etsii vain uutta kainalokeppiä. JOO, tykkään availla mummoille ja lastenvaunujen työntäjille ovia kaupunnilla ja muuta sellaista, sillä siitä tulee hyvä olo. On voinut tehdä edes pikkuisen paremman päivän jollekin. Ja ompa käynyt omalla kohdalla että vastavuoroisesti joku täysin tuntematon on kyennyt värittämään muuten niin synkkää päivää. :)

"Kusipäillä on aina helpompaa.." sillä ne ei välitä muista. Mutta tuskin he saavat osakseen kovinkaan paljon oikeaa välittämistä ja lähimmäisen rakkautta. Mieluummin kannan välillä muidenkin reppuja ja annan energiaa itsestäni, sillä uskon sen tulevan takaisinkin päin ja jos useampi tekisi niin, maailma olisi hemmetin paljon helpompi paikka elää. Ihmisten tarttis jaksaa tehdä enemmän sen eteen. Loppuun en voi ku todeta vastauksen sitaattiin kappaleen alussa:

"Kuspo on aina yksin." Kannattaa siis valita tarkkaan.



JA kannattaa myöskin katsoa tämä video :) on kunnon day-starter..

http://www.youtube.com/watch?v=8UouP8cRYZ8

Taas täytyy myöntää että ilma aiheita lähdetään liikkeelle tänäänkin. :D Katsotaan mitä tästä kehittyy, vai mitäänkö.

Viimeaikoina on taas sattunut ja tapahtunut miltei liikaakin. Yksi elämänvaihe päättyi ja seuraava ihan erilainen alkoi. Oli ihana muuttaa takasin tänne, missä on aina tuntunut eniten kodilta. Olen sen verran hämärä persoona, että sijainti merkitsee todella paljon. Nyt kun se seikka on kunnossa, ja ajattelin että siitä alkaa tasaisempi vaihe elämässä niin tuota..
..Jjoo, niin ei se mennyt ihan niinku muumeissa.
Älkää suinkaan käsittäkö väärin. Niinhän se on että aikansa kutakin ja tietyt päätökset on hyvä tehdä ettei kiikkutuolissa mieti että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. If you know what I'm saying here. Alkuhankaluuksista huolimatta nyt on kevämpi, valoisampi olo. Jaksaa taas nauraa ja silmäkulman pilkekin on tullut takaisin.

Mikähän siinä on että yleensä suuremmat elämänmuutokset pelottaa ihmisiä? Ollaanko me oikeasti niin herkkiä sellaisen tasaisen turvallisuuden suhteen.. Kai se on niin. Itellä ainakin. En sano etteikö nämä muuttuneet järjestelyt nyt tekisi ihan hyvääkin. Se vaan välillä mietityttää että onko ne omat päätökset sittenkään oikeita ja tuleeko asiat olemaan paremmin nyt ja ja ja..!?!?

Sitten pitää taas pysähtyä, vetää henkeä, rauhoittua ottaa yhteys tuohon pikku juttuun tossa vasempien kylkiluiden alla ja kysyä siltä. Mitä mieltä sinä olet?
Yhtäkkiä tuntuu että ainut mikä hätiköi on se kaikki muu siinä ympärillä. Ennekin on epäillyt sydämen arvostelukykyä sen suhteen jos se on kuiskinut että älä tee näin. Jokatapauksessa yleensä siinätilanteessa on jättänyt tekemättä ja kas.. Seuraavassa hetkessä elämä onkin heittänyt jonnekin todella hyvään suuntaan, jota ei olisi tullut, jos ei olisi kuunnellut. Kevyenä esimerkkinä (siis ja tähän aiheeseen liittyen muutenkin TOSI kökkönä sellaisena): kerran heräsin kämpiltä aivan normaaliin koulupäivään. Oli jotenkin tosi kummallinen fiilis. Tuntui ihan hirveän vastenmieliseltä ajatus lähteä koululle ja ihmettelin että mitähän hittoa muka. Tottakai olin menossa, oli täysi päivä tiedossa, eikä mitään syytä olla lähtemättä?! Jokatapauksessa se tunne seurasi koko aamun, ihan ku joku ois sanonut että elä nyt v**tu mene sinne! Se oli tosi outoa.. Noh, lähdin siitä tapani mukaan kävelemään ja kun pääsin koululle, selviää että kaikki tunnit on peruttu eikä luokastakaan kukaan ollut tiennyt asiasta. Vähänaikaa piti olla pikkasen "huhhuh..".

Sattumaako? Ehkä, mutta kyllä tuollaiset tuntemukset ennenkin on luotsannut elämässä ja aina vielä enemmän kun niihin on uskaltanut luottaa. Kyllä ihmisellä on se vaisto, sitä täytyy vaan uskaltaa kuunnella. Nytkin, vaikka hirvittää ja jännittää mitä tuleman pitää, niin joku sanoo tuolla sisällä että näin on oikein. Ja tähänkin asti on tultu vaikeuksien läpi monien mahtavien asioiden saattelemana, niin eiköhän nämä hommat suju tästä eteenpäinkin. Asioilla on tapana järjestyä. Joskus on vaikea luottaa ja sitä miettii päänsä puhki kaikkea turhaa ja huolii ja kaikkea. Mutta sitten kun huomaa taas että hyvinhän ne hommat lutviutui, niin kaduttaa miten hukkasi taas aikaa uppoamalla päänsä sisään ja unohti nauttia täysin siemauksin. Niissä tilanteissa pitää vaientaa päänsä, kaikki erisuuntiin hyppivät ajatuksensa ja kysyä tuolta pikkujutulta, minne sen mielestä kannattaisi mennä. Kyllä se tietää, jos sen antaa rauhassa, käskemättä kertoa.


If you are lost.. Just listen to your compass.



Good day folks!

Eipä ole pitkään aikaan tullut mitään kirjailtua tänne.. Sain pienen muistutuksen siitä eilispäivänä ja tässä sitä taas ollaan. Nyt ei tosin ole mitään mahtavia aiheita, mutta voin koittaa kehitellä jotain tajunnanvirta höpöttelyjä siinä kun tämä teksti etenee.

Kirjoittelusta mieleen tuli, että harmittaa vähäsen kun olen niin huono saattamaan mun pitempiä, tarinamuotoisia juttuja loppuun. Ne vaan alkaa aina niin mukavasti ja tuntuu että ne menee pilalle jos niitä alkaa tahallaan jatkamaan.. Meidän äiti totesi tuossa kun olin kotohuudeilla viikonverran, että "Voi ku sinä oot niin monitaitoinen", sen jälkeen kun olin leikkinyt hortonomia puutarhasaksien kanssa, väsännyt pari hienoa korttia ja toiminut onnistuneesti grillimestarina isolle poppoolle. Toisinaan tulee mieleen että perhana kun ei osaa mitään "kunnollista". Siis semmoista mistä olisi oikeesti hyötyä. Oon vaan hemmetin hyvällä maalaisjärjellä, sekä syy- ja seuraussuhteen tuntevalla nupilla varustettu ideanikkari. Osaan sukeltaa hyvin, kirjottaa, tehdä käsillä vaikka ja mitä, kokata, puutarhahommailla, leikata ja laittaa hiuksia, korjata antenninjohtoja (ja vaikka mitä muuta), unelmoida, kuunnella ja antaa neuvoja.. Listaa voisi jatkaa vaikka minne saakka. Sitten tulee se epävarmuus että perhana; Eihän tuosta listasta löydy mitään mikä antaisi kunnolla suuntaa esim ammatinvalintaan? :o Buh.. Olen huono lukemaan kokeisiin ja omaksumaan semmoista teknistä tietoa suoraan kirjan sivuilta. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä ja tarjoan ihmisille paljon viihdettä kun sätkyilen julkisilla paikoilla minua päin lentänyttä ötökkää. Olen jatkuvasti stressaantunut ja välillä tuntuu, että mahdanko löytää sitä paikkaani tässä maailmassa ja saavuttaa ne haaveet, mitä joka ikinen päivä kauniisti päässäni maalailen. Odotan kokoajan jotakin, mutten tiedä mitä. Olen melko yksinäinenkin.

Aika jännää sinänsä, että en tiedä lainkaan, mitä tapahtuu huomenna, ensiviikolla.. Vuoden päästä? Mutta ei se haittaa. Jossainvaiheessa sitä lakkaa miettimästä niin paljon kuinka tulisi toimia, että olisi mahdollisimman muotinmukaisesti menestyvä ihminen. Minä ainakin kyllästyin siihen jo hetki sitten. En ehkä tykkää hämähäkeistä, mutta ei mun tarvi. En osaa lukea kokeisiin, siitäkin todennäköisesti selvitään. Olen kävelevää tilannekomiikkaa sillointällöin, mutta eikös se ole vaan ihan piristävää? Parasta kun lakkaa miettimästä liikaa, pitää kiinni haaveistaan ja muistaa välillä ihailla perhosia. Jollei tämä maa tarjoa koulutusta suoraan yleisen malaisjärkeilyn alalle niin ehkäpä alan yrittäjäksi. Pointti tässä oli nyt se että ei se ole niin justiinsa jollei osaa jotain hirmu konkreettista ja ole lupaava ydinfyysikon tai aivokirurgin alku. Kunhan muistaa osata elää ja ihmetellä. Kyllä se pallo pyörii ilman että sitä miettii.



Tai hetkinen.. Ei kannata alkaa yrittäjäksi.
Ruvetkaa mieluummin onnistujiksi. :)

Kirjoitteluni siirtyy enemmän tai vähemmän omalle blogisaitille:

http://vastahanka.blogspot.com/

Viihtykää!

Hmm en saanutkaan unta :( liikaa asioita mielenpäällä taasen. Huomenna tosin lähden reissulle pohjosiin :) se on kiva juttu. Tuli melko yllätyksenä ja olin sillai no mikäjottei kun porukat esitti ajatuksen. Silti vaan mieltä painaa.. Tosin ne jutut poikkea näistä, suurimmaksi osaksi.

Mietinpäs taas (ylläri) ja tämä on harmittava tosiseikka, ettei ihmiset vaan enää näe toisiaan. Kuinka paljon meissä kaikissa (tai ainakin useimmissa) on enemmän ihmistä pinnan alla, kuin siinä nähtävissä.. Juttutuokio ihan kahdenkesken teekupposen äärellä kotona, tai vain jossain hiljasessa paikassa voi paljastaa jonkun aivan toiseksi, kun siitä olisi ikinä huomannutkaan ilman sellasta oikeaa silmiin katsomista. Ihmisillä on niin monet eri kasvot.. Yleensä ne on kasvot, jotka peittää kivut, murheet ja pelot. Sellaiset "perus hei-moi" kasvot. Ketään ei pitäisi leimailla niiden kasvojen perusteella. Ne voi olla yllättävänkin hauraat. Tapa selvitä normaalista päivästä. Tapa pitää itsensä kasassa, mukana toimimassa. Kuinka harvoin joku kysyy toiselta oikeasti "Mitä kuuluu?" Kuinka harvoin joku ihan oikeasti haluaa kuulla toista ja ottaa harteillensa hieman tämän taakoista. Näinä päivinä ihmisillä tuntuu olevan liian kiire ja "Aivan siis liikaa hei omiakin murheita!" Toinen murenee vieressä. Näkyy merkkejä halkemista, jotka on kohta liian suuria korjattaviksi. Toisilla meistä on onneksi paljon ystäviä ja läheisiä, mutta älkää ikinä erehtykö pitämään niitä itsestäänselvyyksinä ja jotenkin yleisenä ominaisuutena jokaiselle, sillä näin ei ole. Miksi ihmiset pelkää ottaa osaa toisen vaikeuksiin? Tuntuu ettei nykyihminen halua sotkeutua mihinkään negatiiviseen, aivan kuin se voisi tarttua. Itse koitan kysellä miltei tahallani kanssaihmisiltäni kuulumisia välillä, mutta myönnettäkööt että välillä ujottaa. Silti yritän olla tukena kaikille jotka sellaista tässä lähipiirissä tarvii, ja toivon että voin olla avuksi ja saada sen leuan nousemaan edes vähäsen. Ehkä se huolenpito tulee jossainvaiheessa takaisinpäin.. Tai sitten ei, mutta ei se niin justiinsa ole. Kukaan ei meistä huolta pidä, ellei me toinen toisistamme. Joskus täytyy oikeasti pysähtyä kun hetken vilahtaa murheentapainen ja katsoa silmiä syvemmälle, hymyn tuolle puolen ja miettiä mahtaako ne kasvot hymyilläkään niin paljoa silloin, kun kukaan ei katso.

Miettikää vain, kuinka useasti näette ihmiset ympärillänne ja kuinka paljon oikeasti tunnette kanssaihmisiänne. Joskus kysymys "Mitä kuuluu?" ja oikea kiinnostus toisen kuulumisiin voi pelastaa tämän aamun, päivän, jaksamisen tai joskus paljon enemmänkin.

Hiljaa laskeutui hämäryys ikkunan toisella puolen. Jossain kauempana talojen jouluvalot tuikkivat pimeään. Miltei jokaisen talon edusta oli koristeltu ja yhdessä lumen kanssa loistaessaan näkymä oli sillähetkellä maailman kauneinta katsella...


Hengentuotos..

Hmm oon ihan varma että mun takana seisoi äsken joku. Kukahan se oli.. Oon täällä kämpilläni ja istun vaan tässä naama nurkkaa kohti. Se meni pois melkeen samantien. En etes jaksanu kääntyä ku tiesin etten näkisi kuitenkaan mitään.

Jäin miettii kun keskusteltiin tässä eräs ilta (yö oikeestaan) rikostoverin kanssa maailman säännöistä. Tai siis pikemminkin siitä ettei sellaisia ole.. Ihmiset on vain itse keksinyt kaikki kirjottamattomat "lait" jotka nyt sitten määrää meidän olemista ja toimintaa ja ajattelua. Se on hölmöä. Ja mitä kaikkea me tehdään ja toteutetaan ajattelematta lainkaan ettei se välttämättä ole niin. Ite ajattelen hyvinkin usein aina kun mielessä pyörii lause "Nokun pitää ja täytyy sitä ja tätä.." että Miksi? Kuka niin sanoo? Tämä tällainen liittyy erittäin läheisesti aiheeseen "itsepä teet elämäsi ja muodostat maailman, jossa elät" (mistä olen joskuskin avautunut). Ne säännöt on typeriä. Kuka sanoo ettei voi tehdä jotain tai toteuttaa jotain, koska se tuntuu oikealta? Luulen että maailman sääntönä on vain se että pitäisi pyrkiä olemaan hyvän puolella ja kunnioittaa toisia. Samassa maailmassahan me elellään, eikä kellään ole oikeutta tehdä vahinkoa toisen elämälle. Mutta ehkä tuonkin "säännön" lopun voisi vääntää muotoon "tai olla tekemättä pahaa tietentahtoen". Miten oikeastaan ihmisen ajattelu voikin olla niinnniiin mustavalkoinen, että se luulee maailman pyörivän jonkun kaavan mukaan? Ei kukaan voi sanoa tarkkaan mitään, kun ei niitä sääntöjä ole maailman alussa tälle pallolle laadittu. Me ollaan loppujenlopuksi melko pieniä sanomaan universumin totuuksista, ihmeellisyyksistä taikka säännöistä yhtään mitään. Lähetään nyt vaikka siitä että kukaan ei voi sanoa satavarmasti mitään, sillä kaikki on mahdollista. Minä olen varma että joku kävi kääntymässä tuossa mun seläntakana hetki sitten. Sen tietää, kun ei olekaan yksin. Ihminen aistii sellaiset asiat, jos se osaa näin kuvainnollisesti sanottuna "kuunnella". Ihmiset käyttää normaalissa elossansa 10% aivoista, kukaan ei tiedä mitä siihen loppuun sisältyy. Miksei se olisi mahdollista.. Vähän sama kun siskon kanssa juteltiin kunnon eläinaisteista. Istuin joskus 10 vuotiaana olkkarin matolla tekemässä läksyjä, kun yhtäkkiä alko ällöttää sikana ja tuli vaan kesken mietteiden ihan puskista ajatus et hyi jos ois hämähäkki jossain. Muutaman sekunnin päästä huomaan liikettä hihalla ja giganttinen seinälukki kiipeää hiljaksiin olkavartta ylös. Ja sitten tuossa ruotsintunnilla ihmeteltiin leppistä, joka löytyi luokan ikkunalaudalta. Tauon jälkeen en es muistanut koko ötökkää enää ja joku puolet oli kulunut tuntia taas kun kesken ruotsin ajattelunpäjähti ajatus että LEPPIS! Missä se on! Ja käännyin naapuripöydän puoleen huomaten samassa että se kipitti mun hupulla.. :D Hauskaa.. Minun kototalo on ainakin täynnä kaikkia kummallisia hiippailijoita. Monesti se on todistettu ja välillä käy niin creepyjä kummallisia juttuja että huhhuh. Mutta tuo vaan avartaa. :) Kaikkia ihmeellisyyksiä on ja aina välillä niitä putkahtelee esille ja sitten kaikki on ihan kummissaan. Ettehän te atomeita tai happeakaan nää, ja silti ne on olemassa. Ihmisen pitäisi uskoa itseään enemmän ja uskoa tuntemuksian ja tunteitaan. Niinkuin Paulo Coelho sanoo:


"Kuuntele sydäntäsi.
Se tietää mitä tehdä,
sillä se on osa maailman sielua."

VASEMMALTA-OIKEALLE -AJATTELU.

Olipas taas aikaa (ja milloin ei olisi) vähän pohdiskella kaikenmaailman juttuja. En muista mistä moinen ajatusketju sai alkunsa, mutta ootteko huomanneet tän länsimaisen vasemmalta-oikealle -ajatusmaailman? Kaikki ajatellaan orjallisesti vasemmalta oikealle.. Tai en minä tiiä, toivottavasti en oo ainut joka niin tekee. :D Mutta enikeis, vähän esimerkkejä:

A) KIRJOTUS. Kaikki tietää ja siitäkkait toi koko homma on lähtöisin. Spekuloinnit sikseen..

B) TIETOKONEET. Katoin ikkunankautta siinä edessäni istuvan pojan läppäriä ja mietin, kuinka tylsää on että aina, kun avaa kansion ja siellä on listattuna mitä tahansa niin se on siinä vasemmassa reunassa kiinni.. Ikkuna kun kivasti toisti sen sillee erilailla että ne jutut oli oikeessa reunassa. Musta se oli niin piristävän vastoin kaikkia sääntöjä että ohhoh.

C) MAINOKSET. Jos on vaikka joku liikenneturvamainos ja siinä on kävelijä tms, niin se harvoin kulkee kuvaruudun poikki oikealta-vasemmalle.. Niin se on. JA...

D) Tää nyt sitten on vissiin jonkun länsimaisen aivopesun tulos mutta ite ainakin jos pitä ajatella just joku kävelemään tai pallo joka pomppii jonnekin niin se tasan mene vaemmalta oikealle niissä mielikuvissa.. Aika älytöntä.

Esimerkkejä on tuhansia.

Mneekö kaiki jutut jossain lähi-idässä tai arabimaissa (vai missä ne nyt kirjottaakin päinvastoin) ni kaikki sen mukaisesti? Että niillä mainoksissa mennään vaan niinku <

---

tonnepäin? Ja vaikka se teksti täälläpäin meneekin niinkuin se nyt menee, niin miks kirjojen pitää olla aina vas-oik päin lukuisia? Eikö se nyt ole ihan sama mitenpäin ne sivut kääntyy kun kaikki tajuaa idean..? Ei voi tietää. Siis aivan sama mulle, mutta kaikkee sitä onkin. :P


Jep.. Tässävaiheessa kummastutan jo itteenikin. Oon hiljaa.

Thank god it's Christmas soon.

Hukkuis vähän. Alakulon ja tulevan tenttiviikon kanssa riittää tappelemista, mutta siinäkkait tämä kulkee. Onneksi on muutama valopilkku tässä ympärillä.

:o

Remember the times
When we used to run..
To the fields, trough forrests
With nothing left undone.

You were the big example
I wanted to be like
Eventhough there were times
when you didn't know
how to do everything right.

Remembering all these things
makes me kinda sad
But not that they'd be unpleasant
It's just that I miss you so bad.
I may have even cried sometimes
When I remember your face.. hair..
So kind and gentle eyes.

I guess I've known
how to be horrible
And mean too

But that one thing,
I didn't tell..


Is that I love you.