Tänään ajattelin mustasukkaisuutta; sitä, mikä siitä kuuluu olennaisesti rakastamiseen ja missä vaiheessa se muuttuu sairaalloiseksi. Tunne on minulle erityisen mielenkiintoinen siksi, että se on niin täysin vieras. Olen toki tuntenut mustasukkaisuutta lievinä, ohimenevinä häivähdyksinä, mutten usko, että olen koskaan kokenut sen todellista voimaa. Itselleni halu omistaa rakastamani ihmiset on vieras. En halua rajoittaa kenenkään vapautta; en ajattelun sen paremmin kuin ruumiinkaan osalta. Tästä syystä pyrin myös kysymään kysymyksiä ennemmin kuin antamaan valmiita vastauksia.
Mitä on mustasukkaisuus? Lauluissa ja populäärikulttuurissa se liitetään raatelevaan, pakkomielteeksi muodostuneeseen rakkaudentunteeseen, jossa toisesta ihmisestä tulee ennemminkin oman minuuden jatke kuin itsenäinen yksilö, jonka seurassa on miellyttävä viettää aikaa. Itse olen kokenut mustasukkaisuutta erityisesti hetkinä, jolloin minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat kertoneet muista läheisistään. Olen huomannut kadehtivani sitä, etten voi jakaa samaa rakastavaa kokemusta heidän kanssaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme eri yksilöitä. Onkohan se mustasukkaisuutta?
Oman kokemukseni perusteella voisin määritellä mustasukkaisuuden haluksi jakaa toisen ihmisen elämä täydellisesti. Useimpien ihmisten kohdalla se pysyy varmastikin samanlaisena ikävänä tunteena rintakehässä; hetken kouraisuna, joka muistuttaa siitä, että toiselle on sallittava muitakin ihmissuhteita, kuin se yksi, joka hänellä on minuun. Tuo tunne on kuitenkin ohikiitävä.
Minun on vaikea edes kuvitella miltä tuntuisi, jos tuntisin sitä jatkuasti.
Uusimmat blogimerkinnät
- Tuntematon 02.04.
- Odottamaton 23.03.
- Kotikutoista 20.03.
- Ohjelma ei vastaa 18.03.
- Take a bow 06.03.
- Kauneuden kauheudesta 06.03.
- Pusukuutio 06.03.
- Feeling orange 06.03.
- Erittelyjä 04.03.
- Makaaberin kauneudesta 02.03.