eli pahuuden olemuksesta
Tänä aamuna kohtasin sen vihdoin, pahuuden olemuksen. Saimme A. A. Milnen ikimainion "Nalle Puhin" luettua loppuun ja niinpä aloitimme eilen illalla Lea Pennasen "Piilomaan Pikkuaasin" lukemmisen. Elanor kuunteli tarinaa silmät loistaen, uskaltaen tuskin hengittää. Tarina sai selvästi hänet ajattelemaan. Avattuaan tänä aamuna silmänsä hän kysyi ensimmäiseksi: "Äiti, miksi Mukkelis Muuli on tuhma?"
Kysymys löi minut ällikällä. Miten kolmivuotias saattoikin osata kysyä juuri sen mielestäni kaikkein olennaisimman kysymyksen, joka kirjaan kätkeytyy? Pohdin pahuuden olemusta juuri eilen ystäväni kanssa. Hän kritisoi C. S. Lewisia lainaten varsin aiheellisesti sitä, että tarinoissa useimmiten pyritään selittämään sitä, miksi joku on paha, muttei sitä, miksi joku on hyvä. Aivan kuin hyvyys olisi vain keskenkasvuista pahuutta; naivia sinisilmäisyyttä, eikä omaan valintaan pohjautuva tietoinen päätös.
En halunnut rikkoa kolmivuotiaan illuusiota maailman hyvyydestä ja niinpä haparoin selitystä. "Se on vain satua", olisi ollut kurja vale, sillä pahuus ei ole satua. Vaikka Elanoria järkyttikin se, että Mukkelis Muuli saattoi noin vain vangita syyttömän hyvän Aasiruhtinaan, en voinut valehtelematta myöntää sitä todeksi, että sellaista tapahtuisi vain satumaailmassa. "Mitä mieltä itse olet?" kysyin. "Ehkäpä Mukkelis Muuli oli syönyt liikaa eläinsuklaata", Elanor ehdotti. "Sellaista pahanmakuista. Ehkä se teki sen tuhmaksi." Minua hymyilitti, mutta oli myönnettävä, että Elanorin ehdotuksessa saattoi olla totuuden siemen. Toisinaan pahan kohtaaminen myrkyttää ihmisenkin mielen, saa hänet menettämään uskonsa hyvyyden mahdollisuuteen ja oikeutukseen. "Ehkäpä kukaan ei ollut pitänyt Mukkelis Muulista?", ehdotin. "Ehkäpä se ei tiennyt, millaista on olla hyvä?"
Elanor katseli minua hetken hiljaa. "Joo", hän sanoi. "Ja ehkäpä ne pahat olivat syöttäneet sille pahanmakuista eläinsuklaata."
Pahanmakuisessa suklaassa piilee kaiken pahan alku ja juuri.