IRC-Galleria

Päätin ryhtyä itsekin kulkemaan muistojen polkua. Sairastuttuani jouduin tekemään niin toistaiseksi vain kuvaannollisesti ja niinpä olen kuunnellut tänään kappaleita, jotka olivat uusia silloin kun olin lukioikäinen. Ne ovat nostaneet mieleeni useita uudenlaisia muistoja ja ajatuksia; minuuden, joka oli perin toisenlainen kuin se, jonka nykyiset ystäväni tuntevat.

Kukaan nykyisistä ystävistäni yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei tuntenut minua ollessani alle 20-vuotias. Miten paljon olenkaan muuttunut noista päivistä! Entisestä hiljaisesta, ujosta, syrjäänvetäytyvästä ja säikystä lukutoukasta on tullut yltiösosiaalinen ihminen. Rampauttavasta idealismista en siltikään ole vielä päässyt eroon.

Tänään olen miettinyt, miksi ihmiset antavat asioiden tulla välilleen? Miksi he antavat niille niin suuren arvon ja vallan elälmästään, että sallivat niiden repiä rikki ystävyyssuhteita, kumppanuuksia? Itselläni on toki myös tärkeitä arvoja, mutta silti ystävät ja läheiset ihmiset ovat minulle kaikkein kalleimpia. Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä, puolustanut turhaan arvoja ja taistellut. Teen sitä vieläkin toisinaan, mutta alan oppia, että se on turhaa. Loppujen lopuksi tärkeää on vain se, mitä Muumimamma tekee. Rakastaa, välittää, pitää huolta muista.

Tunnen ihmisiä, jotka muistuttavat minua suuresti. He ovat minulle tärkeitä ja läheisiä, mutta aivan yhtä läheisiä ovat myös monet sellaiset, jotka eroavat minusta. Toisinaan tunnen säikähdystä ja halua eristäytyä kun olen haavoittunut ja voin huonosti. Silti kerta toisensa jälkeen palaan ystävien luo, aluksi arasti. Heidän seurassaan tulen jälleen paremmalle tuulelle. Kuumeisena en kykene hahmottamaan ajatustani niin selkeästi, kuin haluaisin. Ehkäpä huomenna jatkan vielä ihmistenvälisistä eroista.