Tänään pakatessani hellästi pois sekalaisten joulukoristeidemme kokoelmaa odottamaan ensi vuotta sattui käsiini enkelilyhty. Ostin sen alun perin, koska jokin sen naivistisessa, hieman kömpelössä ulkomuodossa kiehtoi minua. Se oli viaton, ujosti hymyiilevä pieni enkeli kantamassa metallista lyhtyä.
Tyttäreni ihastui siihen välittömästi. En tiedä miksi hän rakastaa enkeleitä niin aidosti; en itse ole tietoisesti sitä hänelle opettanut, mutta silti niin on päässyt tapahtumaan. Nähdessään rakkaan enkelilyhdyn keittiön pöydällä ennen joulua ilahtui tyttäreni niin, että nosti sen syliinsä ja yritti kantaa sen olohuoneen pöydälle kunniapaikalle - tuhoisin seurauksin. Hän kompastui keittiön kynnykseen ja lyhty räsähti lattialle särkyen paloiksi.
Tyttäreni kykeni surultaan tuskin käsitätmään tapahtumaa - puhumattakaan hyväksymisestä. Hän itki pitkään lohduttomasti pyytäen minua korjaamaan lyhdyn. Ensin olin vihainen ja ajattelin heittää sirpaleet roskiin, mutta sitten, vähän kerrassaan mieleni lauhtui. Kokosimme palaset ja ryhdyimme korjaamaan niitä yhdessä.
Lopputulos ei ehkäpä ole aivan uuden veroinen: kipsillä paikkailtu, siipien juuresta murtunut; vaan sitäkin rakkaampi.
Kuka minä olen sanomaan, milloin enkeli on särkynyt korjaamiskelvottomaksi?
Uusimmat blogimerkinnät
- Tuntematon 02.04.
- Odottamaton 23.03.
- Kotikutoista 20.03.
- Ohjelma ei vastaa 18.03.
- Take a bow 06.03.
- Kauneuden kauheudesta 06.03.
- Pusukuutio 06.03.
- Feeling orange 06.03.
- Erittelyjä 04.03.
- Makaaberin kauneudesta 02.03.
Selaa blogimerkintöjä
-
▼
2007 (43)
- ▶ huhtikuu 2007 (1)
- ▶ maaliskuu 2007 (10)
- ▶ helmikuu 2007 (11)
- ▶ tammikuu 2007 (21)