IRC-Galleria

Aivan kuin en jo nyt miettisi liikaa... Kävin eilen hyvin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko kysymys "miksi" luonteeltaan aggressiivinen. Itse en ole koskaan kokenut sitä sellaiseksi, sillä pidän siitä, että omia ajatuskuvioitani kyseenalaistetaan. Ehkäpä jatkuva pohdiskelu on suurin syntini. Oli hätkähdyttävä ja hyvin tervetullut ajatus, että tuon yksinkertaisen kysymyksen voi kokea toisellakin tavalla, hyökkäävänä, olemassaolon oikeutuksesta riisuvana.

Uusi näkökulma pakotti minut pohtimaan itseäni ja tomintani motiiveja. Kyselenkö tosiaan asioita aivan puhtaasta mielenkiinnosta vai pyrinkö huomaamattani vaikuttamaan toisten ajatuksiin, pakottamaan niitä haluamani kaltaiseen muottiin? Ajatus on pelottava, sillä enemmän kuin mitään muuta vihaan sitä, että joku pyrkii kahlitsemaan ajatuksiani, pakottamaan niitä haluamansa kaltaisiksi. En pane pahakseni sitä, että minulta kysytään asioita ja mielipiteitäni arvostellaan, sillä testaan mielelläni ajatusteni oikeellisuutta hyvässä keskustelussa. En kuitenkaan halua tehdä muillle asioita, joita en itsekään siedä.

Arvostan vapautta suuresti - ja nimen omaan pään sisäistä vapautta, ajatuksen vapautta ja oikeutta itseilmaisuun. Kysymys "miksi" vaatii selvästi lisää pohdintaa.

Enemmän kuin mitään muuta haluaisin tänä jouluna lahjaksi uusia ajatuksia.

Tänä aamuna minulla oli haikea olo. Yöllä oli ollut kuumetta ja herätessäni huomasin vaellelleeni koko yön muistonsirpaleiden keskellä. Oivalsin, miten paljon elämääni on mahtunut hyviä hetkiä ja rakkautta ja se sai oloni tuntumaan toisaalta haikealta, toisaalta onnelliselta; vähän kuin lapsuudesta tuttu pullan tuoksu tai joulupiparien maku. Muistumia ajasta, joka ei koskaan enää palaa, vaikka tietääkin, että uusia hyviä hetkiä voi yhä saada.

Elämäni kiiltokuva-albumi koostuu paljolti hetkellisistä välähdyksistä, jotka ovat täynnä rakkautta. Pienistä ilmeistä tai eleistä, ystävällisistä sanoista, ruoasta, johon liittyvät mielleyhtymät saavat sen maistumaan taivaalliselta, olipa se todellisuudessa millaista hyvänsä. Tällaisia hetkiä ei todellisuudessa voi ostaa rahalla ja juuri ne ovat niitä, joita kaipaan ja haluan. En tahdo kiiltokuva-albumiini illuusioita, en vääriä kuvitelmia tai harhaluuloja.

Ehkä tästä syystä keräilen kiviä, lehtiä ja puunkappaleita. Useat parhaista muistoistani liittyvät luontoon jollain tavoin. Mieleeni palaa aurinkoisia hetkiä lapsuudesta hiekkarannoilla, kiireettömiä uintiretkiä, metsäkävelyitä, sienestys- ja marjastusretkiä, larppeja... Kaikista niistä minulla ei tietenkään ole konkreettista muistoa; vain pölyntuoksuinen rakas häivähdys muistojeni lokerossa.

Näitä muistoja syntyy arvaamattomasti, odottamatta. Se lienee osa niiden viehätystä.

Tämän päivän opetus on ollut se, että toisinaan ihmisen tulee tehdä tavallisuudesta poikkeavia asioita, sillä se lisää suuresti onnellisuutta. Pelkästään toistamalla vanhoja tuttuja kuvioita saa kenties aikaan turvallisen ja tutun elämän, mutta silloin tällöin täytyy myös poiketa polulta ja etsiä uusia entuudestaan tuntemattomia ilmiöitä.

Vietin viime yön erään hyvin mielenkiintoisen keskustelun parissa, mikä piti minut valveilla pitkälle yli kolmeen - onneksi. Tosiaan, onneksi, sillä se johti poikkeukselliseen aamuun ja toiseen mielenkiintoiseen keskusteluun, joka puolestaan sai minut ajattelemaan itsenäisyyttä, riippuvuutta ja itsemääräämisoikeutta sekä niiden rajoja. Juuri sopivaa pohdittavaa Suomen itsenäisyyspäivän aamuna.

Mikä tekee ihmisestä vapaan? Itse en voisi kuvitellakaan olevani vapaa, jos joutuisin myymään oikeuden omaan ruumiiseeni tai sen suoritteisiin, alistamaan itseni jonkun toisen määräys- tai käskyvallan alle, ainakaan yli sen tavanomaisen rajan, joka yleensä liitetään työssäkäyntiin. Jossain määrinhän voidakseen tehdä menestyksellisesti työtä joutuu ihminen alistamaan itsensä työnantajan määräysvaltaan, mutta yleensä tämä ei puut henkilökohtaiseen koskemattomuuteen tai ajattelun vapauteen.

Entäpä, jos omasta vapaudestaan luopuu vapaaehtoisesti? Menettääkö silloin vapautensa? Missä suhteessa esimerkiksi oman ruumiinsa myyminen ja naimisiinmeno vastaavat toisiaan?

Tänään mietin kauneutta, omaa kauneuden määritelmääni. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, ettei mikään valmis koskaan kelpaa minulle sellaisenaan; etten niele mitään pureskelematta sitä ensin, tutkimatta sitä, kääntelemättä sitä puolelta toiselle. Itse mainosalaa opiskelleena lienen juuri se toivoton tapaus, jossa mainostajien kauneusihanne puolialastomien naisvartaloiden myötä tyrkytettynä herättää lähinnä inhonsekaista sääliä.

Minulle kauneus on rakkautta.

Kauneus on sitä, mikä muistuttaa minua siitä, mikä on tärkeää, ja niin muodoin minulle rakasta. Se herättää ajatuksia, pakottaa pohtimaan, muistamaan oman ihmistyytensä ja rajallisuutensa. Kauneus on epätäydellisyyttä, särö siinä kilvessä, jonka ihminen luo suojakseen itsensä ja maailman välille. Kauneus on se sekunnin murto-osan pituinen hetki, jolloin sielu paistaa katseesta alastomana, haavoittuvaisena.

Miksi naamioimme itsessämme tämän todellisen kauneuden? Se on se, joka koskettaa toista ihmistä, saa hänet rakastamaan tai vastaamaan rakkauteen. Tämä kauneus on jotain sellaista, jonka avulla lienee vaikeaa myydä yhtäkään esinettä. Kaikki ne kuvat, joita meille tyrkytetään jatkuvassa viestinnän virrassa, ovat vain halpoja kopioita, tämän kauneuden heijastumia, silmänlumetta, silmänkääntötemppu.

Smoke and mirrors.

Tänään minusta on jotenkin tuntunut siltä, kuin olisin alkanut elää uudelleen pitkän tauon jälkeen. Uuden ammatin hankkiminen jännittää, mutta silti on pakko yrittää.

Tänään on roolipelikampanjani "Talven kutomaa" 7. pelikerta. Jännittää hieman, saa nähdä mitä pelaajat pitävät, sillä pelikerrasta tulee epätavallinen. Toivottavasti pitävät.

Tänään on Gulhothin vuosittaisten sukkajoulujen aika. Pitäisi vielä paketoida sukat. Ystävien näkeminen on aina yhtä mukavaa.

Illalla: Sukkajoulut menivät tosi mukavasti. Tuli taas naurettua ja syötyä liikaa. Ihan tavallista Gulhoth-menoa.