IRC-Galleria

Klo 15.20 olin kertakaikkisen puhki, mutta ponnistin niin kovaa aina, kun tuli supistus niin, että jalat tutisi. Toinen kätilö tuli tässä vaiheessa avuksi. Aikki sanoi, että tekee tilaa leikkaamalla jos näyttäis sitä tarvitsevan vielä heten kuluttua. "Et leikkaa!", mä sanoin, "mut jos leikkaat, et hitossa kerro mulle!" Epiduraalin vaikutus on lakannut jo ajat sitten ja tunnen, miten vauvan pää painaa, mutta on silti hankalaa uskoa, että se oikeasti tulee sieltä.
Klo 15.30 Aikki toteaa: "No tää lapsi ei ainakaan ole kalju, vitsit mikä tukka!". Ihan ihmeissäni kysyn Panulta, että onko sillä tukkaa ja Panu sanoi, ettei katso sinnepäin, niin ei näe. Minä käsken, että "NO KATO JA KERRO!". Aikki toteaa, että "kun katot alaspäin, näät sen tukan itsekin". Pakkohan se oli kattoa ja HUI - sielä oli tukkaa näkyvissä! Tässä kohdin tajusin, että mun pitää odottaa supistuksen tullessa, että vauva alkaa liukua itse ulospäin, jolloin vasta alan ponnistaa ja vauva tulee paremmin ulos. Pikkuhiljaa vauva valui ulospäin kunnes vihdoin tunsin, että NYT SE TULEE! "Älä ponnista tulee itellään", Aikki sanoi ja niinpä huohotin ja hengitin ja huusin ja tunsin, että nyt repee kyllä joku paikka ja "hui!" huusin, kun vauva ryöpsähti ulos kokonaan. Samantien kuului itku-kurlutus ja repesin holtittomaan itkuun itsekin ja vauva nostettiin rinnan päälle. "Se on tosi pieni!", huusin itkun seasta. "Tyttö tuli!" Mustaa tukkaa oli vaikka muille jakaa. "Ihan Violan näköinen". Voi sitä helpotuksen ja itkun määrää. "Mä tein sen ihan ite,mua ei leikattu", hoin itkunsekaisena. Panu pussasi ja kertoi, miten ylpeä on musta. Aikki kehui mun suoritusta ja toinen kätilökin kiitteli, että sai olla mukana: "Näin sujuvaa ja kaunista syntymää näkee harvoin". Vauva oli kun suihkusta tullut. Parasta oli se, kun kukaan ei vienyt vauvaa tällä kertaa multa pois. Kukaan ei ottanut meidän yhteistä aikaa. Kaikki olikin hyvin. Oli hiljaista ja tajusin sen: "Meitä on nyt neljä". Kuinka kaunis vauva voikaan olla. Panu oli kun Naantalin aurinko. "Meillä on kaksi tyttöä". Samassa Panu kuiskasi mulle uuden tulokkaan nimen korvaan. Sanoin että niin, hän näyttääkin juuri siltä :) Ei yhtään tikkiä, muutama pieni repeämä, jotka kirvelevät vessassa käydessä. Meinasin itkeä onnesta, kun jäätiin kolmistaan synnytyssaliin, kun kätilöt poistuivat hakemaan meille aamupalaa. Näin sen kuuluikin mennä: ilman draamaa. Nyt saadaan olla rauhassa ja tutustua uuteen tulokkaaseen. Hauska sattuma, meillä oli sama synnytyshuone kuin viimeksi, mutta nyt jäimme sinne kaikki yhdessä tutustumaan vauvaan. Jotenkin yhtäkkiä oli tullut hämärää ja me kolme katseltiin toisiamme ihan hiljaa. Sama huone, jossa oli oltu jo monta tuntia, näytti nyt yhtäkkiä täysin erilaiselta. Miten yhteen huoneeseen voi mahtua niin paljon pieneen hetkeen. Kipua, huutoa, rakkautta, itkua. Me koimme ne kaikki yhdessä alusta asti. Etukäteen stressasin osaanko rakastaa toista vauvaa niinkuin ensimmäistä. Asia valkeni minulle kuin tuleva pakkasiltainen taivas. "Rakastan sua, kultapieni", kuiskasin vauvan korvaan, kun innosta sekaisin oleva isä soitteli kaikille mahdollisille.