IRC-Galleria

Kierrän kehää.
Törmäilen.
Mustat hahmot huutaa mua nimeltä.
Nimeltä jonka olen itselleni antanut.
Hetken aina nään valkoisia välähdyksiä.
Haluun pelastaa.
Haluun tuhota.
Mihin katosit minä?
Mihin katosit?
Yritän olla juurtumatta takaisen pimeyteen.
Juuret ovat vahvat.
Huudan apua.
Valkoinen hahmo saapuu.
Se repäsee mut irti.
Tartun siihen kiinni.
Se tuhoutuu sitä nopeammin mitä enemmän kosken siihen.
Päästän irti.
Juuret ottaa musta taas kiinni.
Seuraava valkoinen hahmo taas ottaa musta kiinni.
Tuhoaa juuret ja halaa.
Haluaa mut, muttei saa.
Räjähtää sielmieni edessä.
Jään seisomaan.
Tunnen pimeyden imun.
Yritän juosta pimeyttä karkuun.
Uus hahmo on mua vastassa.
Nostaa syliin ja lupaa olla suojanani.
Juuret kietoituu meidän ympärille.
Se viskaa mut turvaan.
Katon kuinka juuret vie sen pimeyteen.
Kuinka ne tuhoo sen.
Älä jätä mua yksin...
Älä jätä mua yksin...
Älä jätä mua yksin...
Kaadun maahan.
Juuret ottavat musta otteen.
Ne kuristaa mua.
Vie alaspäin.
Ehkä kaikki loppuu silloin.
Ehkä en joutuisi kiertää kehää enään.
Mun elämä on ollu pelkkää taisteluu itseni kanssa.
Juuret työntävät alaspäin.
Suljen silmäni.
Ehk mun paikka ei ole täällä.
Avaan silmäni.
Yritän nähdä taivaalle.
Pimeys on peittänyt kaiken.
Mua pelottaa...
Pelasta mut...
Pelasta mut...
Pelasta mut...
En halua...
En halua...
En halua...
Tää on turhaa...
Uusi valkoinen hahmo tulee.
Suutelee mua väkisin ja lyö.
Repii mun ympäriltä juuret.
Käskee seuraamaan.
Vie mut pimeään luolaan.
Syöttää mulle väkisin lääkkeittänsä.
Se muuttuu verenpunaseksi korpiksi.
Nauttii mun kivusta ja pelosta.
Leikkii mun fobioilla.
Potkii mua päähän.
Sanoo sitä rakkaudeksi.
Haluan karkuun...
Haluan karkuun...
Haluan karkuun...
Kävelen pimeyteen.
Oon yksin.
Kukaan ei välitä.
Kuulen vain valheiden kaijun.
Rikkinäisiä lauseita, valheellisia sanoja.
Haluan turvaan.
Jokin hahmo lähestyy mua.
En jaksa enään välittää mitä mulle käy.
Se viettelee mut pimeyteen.
Se kuristaa mua.
Se on voimakas.
Hukun pimeyteen.
Kukaan ei kuule huutojani.

Herään lattialtani.
Katson kattoon.
Toivon vain, etten olisi koskaan syntynytkään.
Tunnen kuinka pahuus ympäröi mut.
Kuinka se haluu mulle pahaa.
Luulin päässeeni tästä eroon...
Auta mua...
Älä jätä mua yksin...
Kiltti...
Edes joku....
Mä anelen...
En haluu takas helvettiin...

Mun yksinäinen olo on lisääntynyt.
Tarviin jonku jolle puhua kaikesta.
Jonkun ystävän johon voi tukeutua
ja joka vastaa mulle aina
ja saa mun olon tuntee tärkeeksi.
Tarvitsen jonkun jonka luokse voin mennä itkemään
ja tarvitsen ihmisen joka voi kertoo mulle huolensa.
Koska mulle yks hyvä ystävä on isompi asia kuin kymmenen kaveria.

Oon huomannu, että mun hiuksista on tulllut mulle pakkomielle.
Hiukset pitää olla aina hyvin (ja nyt en halua kommentteja tyyliin "mutt sunhan hiukset on ruma harakanpesä" kiitos).
En voi lähtee mihinkään ellei mun hiukset oo hyvin.
Ne nostaa mun itsetuntoo niin paljon ja sillon ku hiukset on hyvin, kaikki on hyvin... Sillon ku ne ei oo hyvin, koko maailma sais painuu maan alle.
Ja kyllä, tiedän, että tämä on naurettavaa ja lapsekasta, mutta toivoisin, että ymmärrätte. Kaikilla on jostain edes pieni pakkomielle.
Samalla kun oon tyytyväinen hiuksiini voin pitää myös naamastani.
Ainoa asia on se, että vihaan kehoni ulkomuotoa. Noh, ei mua haukuttu ku koko lapsuus läskiksi, kotona että peruskoulussa.
Ehk sen takia mun hiuksista on tullu se pakkomielle?
Yleisin kysymys jonka esitän kavereilleni on "onko hiukset hyvin?".
Mutt surullisint on se, etten haluu mun pakkomielteestä eroon...
Miks päästää asiast, jonka avulla voit tuntee ittes kauniis ja haluttavaks, irti?
Tosin onha se aika ikävää ku edes joku hieman koskee hiuksiini, niin oon iha paniikissa ja valmis hyppää sen kurkkuun kii itkukurkussa ellei se heti ymmärrä ettei niihi saa koskee vaikka sanooki "älä koske niihi"...


Huono kuva musta, mutta tossa näkee paremmin hiukset. Ja ne on livenä hiukan kivemmat viel ^^ Ainakin itseni mielestä~

Oon miettiny, ett pitäis alkaa sitä blogiiki kirjottaa, vaikka ei mun elämässä mitään erikoist koskaan tapahdu ^^' Mutt ainakin sinne vois päivittää simeistä asiaa :DD (ja omasta naamastani)

Mun pitäis tänään leikata mun hiuksiiki, mutt en tiiä ett uskallanko...
Mutt kampaajalle en todellakaa mene enään...
Ja vituttaa ett vaikka uusin tän sinisen värin eilen, niin mun hiukset on takaata ällön keltavihreet vaikka mun mielestä laitoin sinne paljonki sitä väriä :// Pitäis varmaan vetää koko pää viel yhellä värin poistolla :< Juurikasvuki on jo ihanissa mittakaavoissa...

Ja haluisin tehä sellasii pienii sarjakuvii omasta elämästä (koska oon niin saatanan itserakas ettei mitään rajaa ;DD). Mutt mulla ei oo piirtopöytää (koska se yks saatanan ämmä rikko sen) :<

Ja ja kaikkee jännää...
Ja huomen alkaa koulu...
Jotenki se ei tunnu siltä...

Ja päätin ett sitten ku mun hiukset kasvaa tarpeeks pitkiks niin hankin sivusiilin ja teen jonkun mustan raidan >:D
Mutt se sivusiili tulee olee sellane tosi pieni ^^

Mikä vitun vaikeus eduskunnalla on olla hyväksymättä homoavioliittojen oikeutta? On tää suomi niin tasa-arvonen....
Onko muka tasa-arvoa pitää erillaisia ihmisiä eri arvoisina?

Rakkaat päättäjät.
Palakaa helvetissä.

Rakkaudella minä.

Älkää ikinä yrittäkö nukkuu korsetti päällä... Muutaman tunnin yö unet =___=
Väsyttää mutta makaaminen sattuu...
Ja miksi en ota korsettia pois, vai?
No, en saa sitä yksinään tarpeeks kireelle ; ___ ;

Ps. facebook ei toimi koska huono nettiyhteys, mutta galleria päätti toimia moitteettomasti? o___e

Pss. Kusin eilen vanhat ja kusen ne tänäänkin. Yritän silti parhaani ^^'

Mä uskon kohtaloon.
Jokanen pienikin tapahtuma vie sun tarinas pidemmälle,
joka on jo valmiiks tehty ilman sun tietämistä.
Turha jäädä paikalleen, sillä jos jotakin on määrätty tapahtuvaks niin se tapahtuu.
Monet asiat ovat silti niin pienistä asioista kiinni.
Ja mitä parempi ihminen oot, sitä paremman lopun saat.
Kannattaa hypätä kaikkeen mukaan.
Ei kannata jäädä paikalleen pohtimaan vuosia asioita.
Elä niin miltä susta tuntuu.
Anna kaikkesi,
mutta varo loppuun palamista.
Pidä hauskaa,
mutta älä leiki muiden tunteilla.
Lopulta kaikki kuitenkin päättyy.
Pitää osata päästää irti,
mutta pitää osata taistella siitä mitä rakastaa,
mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Jokaisen ihmisen tarina on koskettava ja jokaiselta löytyy luurankoja kaapeistaan.
Kaikki ei ole todellakaan sitä miltä se näyttää.
Kukaan ei voi olla täysin hyvä sillä pahuus on tässä maailmassa vahvempaa.
Jokaisella käänteellä on merkitys.
Jokasella suhteella on opetus.
Jokasella ystävyydellä on tarina.
Jokasella ihmisellä on muistot.
Kukaan ei tiedä mihin tää maailma päättyy,
mutta jokanen voi vaikuttaa siihen vähäsen.
Kohtalo kai määrittää jokasen olennon elämän,
ja se on suunniteltu niin,
että jokanen joka tulee elämääs kuuluu kohtaloos ja sä kuulut niiden kohtaloon.

Oon alkanu miettii, ett miksi ihmiset vihaavat toisiaan niin herkästi?
Varsinkin jos ei ole käynyt mitään.
No itsekkin alan helposti inhoomaan ihmisä, mutta vihaan vain yhtä.
Monesti kyse on enakko luuloista.
Ja rasismista.
En ymmärrä miksi jotain ihmisryhmää täytyy syrjiä vain sen takia, että se on musta, emo, ernu, homoseksuaali, pyörempi tai jotain muuta vastaavaa. Siis erillainen mitä suurin osa on.
Ymmärrän syrjimisen siinä vaiheessa jos sille on oikeesti joku syy, esim. se ihminen on vaaraksi sun mielenterveydelle tai se on narsisti, ei se, että se vaikka karsastaa tai sen käsi liikkuu hassusti sun mielestä.

Ja iha tiedoks kaikille homofoobikoille. Olin mäkin ennen tosi homofoobinen, mutta sitten tulin itsekkin kaapista. Yleensä ne kaikki pahimmat homofoobikot on itse niitä jotka tuntee vetoa samaan sukupuoleen mitä itsekkin on, mutta yrittää vaan sen kieltää vihan avulla. Elikkäs, millon te tuutte kaapeistanne ulos? ;)

Oon huomannu, että ihmiset on nykyään tosi pinnallisia itsekeskeisiä paskiaisia.
Ei se mitään. Mäkin oon.
Monesti huomaa, kuinka toisella on paha olla, mutta toinen valittaa ei niin isoista asioista sille.
Itse syyllistyn myös siihen.
Angstaan niille joilla on paljon paskempi olla, koska ne on ainuita jotka kuuntelee eikä tuomitse.
Jokanen kilpailee siitä miten paljon enemmän ne saa rakkautta ja huomiota.

Ihmiset tuomitsee melkein kaiken heti.
Jos kertoo huolistaan ja ajatuksistaan, niin heti haukutaan huomiohuoraks. Jos ei kerro/puhu mitään, leimataan heti säälittäväks hissukaks.
Jos sanoo olevansa ruma, niin ihmiset itkee kuinka se on kaunis ja pitäis uskoo itteensä enemmän. Jos joku pitää itteensä kauniina, niin ihmiset pitävät sitä itserakkaana ja puhuvat sen seläntakana kuinka ruma se "oikeasti" on.
Jos kirjoittaa blogiin surullisia ajatuksia ja tekstejä, niin heti ajatellaan, että henkilö on itsetuhoinen ja masentunu. Jos joku kirjoittaa iloisia asioita blogiinsa, niin se taas leimataan ylipirteeksi ja ärsyttäväksi.
Jos joku pukeutuu massasta poikkeevasti se on heti outo ja ällöttävä. Jos joku pukeutuu samanlailla kun muutkin, niin heti on kauhee massalissuhuora.
Jos kuuntelee erillaistamusiikkia mitä muut, niin on heti ihminen joka ei ymmärrä musiikkia. Heti jos kuuntelee samaa musiikkia mitä suurin osa ihmisistä, niin on heti matkija jolla ei ole aivoja.

Miks kaikki pitää yleistää?
Ollaan kaikki erillaisii ja omalla tavalla erityisii...

Mä odotan että mun stressi tekijät lähtee pian.
Ja oon päättänyt alkaa syömään säännöllisesti (jos kaapissa olis sitä ruokaa useemminki).
Ehk alan käymään miiteissä ja yritän tavata ihmisii joihin vois olla kiinnostava tutustua.
Oon huomannu, ett oon alkanu luottaa melkeen tuntemattomaan jätkään koska se on niin samanlainen luonteeltaan kuin minäkin.

Mun elämä on nykyään sitä että nukun ja syön ja yritän epätoivoisesti jotain.
Oon huomannu, että yritän väkisin saada ihmisiltä huomiota ja rakkautta (ärsytän kohta kaikki hengiltä).

Mun pitäis säännöllistää mun ruokailut koska välillä syön jääkaapin melkeen tyhjäksi tunnissa ja välillä tajuan etten ole syönyt mitään pariin päivään.

Mun itseluottamus on onneksi vakaammalla pohjalla kuin aikaisemmin, sillä olen saanut muokata itseeni sellaseks ku haluan olla.

Katsoin myös vanhoja koulukuviani.
Kasin ja ysin välissä kuvissa näytti siltä että olisin lihonnut yli kymmenen kiloa. Se oli pelottavaa katsoa.
Oon onneks laihtunu ysistä, mutta mun paino on taas nousussa.

Myös ku vertailee lukion ykkösen ja lukion kakkosen kuvia, huomaa, että musta oli tullut masentuneen emon näköinen, vaikka olinkin paljon onnellisempi kuin koskaan aijemmin.

Mutt joo. Mulla oli masennusta ala-koulusta asti (en ihmettelis jos olis jo aikasemminki), mutta olen saanut voitettua sen. Protessi on vain viellä käynnissä ja tarvitsen ihmisä ympärilleni. Mä oon vaan siiitä huono, että työnnän kaikki pois luotani, ellen luota niihin täydellisesti. Ja mä melkein aina annan luottamuksen sellasille jotka rikkoo sen. Se satuttaa ja sulkeudun lisää.



Jos joku oikeesti haluu mut ystäväkseen, niin näyttää vain että on luottamuksen arvoinen c: