Linja-autoaseman edessä, puisella penkillä, istuu nuori nainen.Vielä ei taida olla väärin jos häntä kutsuu tytöksi.Tytöllä on kauniit kasvot, joissa on enkelin piirteet.Kun häntä katsoo tarkemmin voi silmäkulmista nähdä kuluneet päivät, eletyt elämät.Nuori nainen on nähnyt enemmän kuin olisi ollut tarvis, hän oli elänyt säästämättä itseään, mutta oli osannut vaatia myös muilta.Hänen hennoissa luisissa sormissaan vapisee palava savuke.Hänellä on kuin lapsen kädet, pinet ja hauraat, pehmeän näkökiset, niin että niistä tekisi mieli ottaa kiinni.Tyttö naurahtaa, kun pieni poika juosten ryntää linnun kimppuun ja lintu lentää pois.Poika jää hämmentyneenä katsomaan linnun perään.Aivan kuin lintukin, oli tyttökin ennen lentänyt pois, paennut kiinni ottajaa, mutta nyt hän istui vain paikallaa, kuin olisi juurtunut katse tiukasti edessä, jossa keski-ikäinen mies hoiperteli vailla määränpäätä.Niinkuin mieskin, oli tyttöki hoiperrellut ees ja taas vailla paikkaa, minne mennä.Mies rysähtää kauemmas penkille ja tyttö miltei hätkähtää, katsoo alas ja pudistaa hiljaa päätään."Sillä on ongelma", tyttö ajattelee ja hänen tekisi mieli auttaa, mutta jää istumaan alas.Ei, tänään hän ei auta sitä miestä.Tytöllä on tunne, joka kertoo, että muualla häntä tarvitaan enemmän.Tyttö nousee ylös ja värähtää, hänen on tullut kylmä.Kerran vielä hän luo ympärilleen rauhallisen katseen ja tutkii ympäristönsä, sitten hän ottaa ensimmäisen askelen kohti uutta paikkaa, lähtee pois, mutta tällä kertaa hän ei pakene, ei hoipertele vailla määränpäätä.Nyt hän tietää, minne on menossa.