IRC-Galleria

Kesä -05 oli paras kesä ikinä... Silloin oli meno mahtava eikä murheille annettu tilaa.
Miksi kuitenkin sen kesän muistot tuntuvat riivaavilta ja kipeiltä?
Ajattelin, että ehkä kirjoittamalla saisin purettua kipua, mutta nyt kun yritän en pysty siihen. Ehkä niiden muistojen on tarkoituskin pysyä sisällä ja vain niiden ihmisten tietoisuudessa, jotka sen mahtavan kesän kanssani elivät. He kaikki ovat mahtavia ja niin mielettömän rakkaita yhä edelleen.
Vaikka se kesä oli ihanin ikinä en toivo, että voisin elää sen uudelleen. Pelkkä ajatuskin tuntuu inhottavalta. Sen piti mennä näin. Sen piti olla vain yksi kesä, joka jää jokaisen mieleen ja sydämeen.
Päivittäin ajattelen sitä.. Jos en muuten, niin viimeistään jokin lausahdus, biisi, tuoksu tai kosketus saa minut muistamaan.
Joskus viellä, ehkä, tulee se hetki kun tuntuu samalta kuin silloinkin...
Pojat rakkaat, olette tärkeitä ja varmaankin parasta, mitä mulle on koskaan sattunut.

Et ymmärrä,
ei sinun edes tarvitse,
ole vain,
niin kuin ennenkin.

Sait minut uskomaan,
luottamaan sisimpääni.

Muistutit minua siitä,
kuka minä olen.

Sanat eivät riitä,
teot eivät korvaa.

Olen kiitollinen,
kiitollinen sinulle.

Heitän ulko-oven auki,
juoksen pois,
kauas pois,
enkä koskaan palaa.

Oksat pistelevät,
jalkojeni pohjista
tippuu punainen,
niin punainen veri.

Kaadun nokkosten keskelle,
huudan,
ne polttavat,
ansaitsen sen.

On tekoni syntinen,
täysin unohtumaton,
ansaitsen kivun,
poltteen,
veren jalkojeni pohjista.

Jonakin päivänä,
ehkä,
kadun tekoani,
pyydän anteeksi.

Nyt vain nautin,
nautin virheistäni,
polttavasta kivusta,
likaisuudesta,
vapaudestani.

Taistelin itseni sylistäsi,
joka hellyydellään
tukahdutti minut,
kahlitsi sieluni.

Olit hyvä,
niin saatanan hyvä
ja minä,
minä vihasin sitä,
todella vihasin.

En kuule enää
huutoasi perässäni,
kuulen vain itkusi,
joka soi korvissani,
kuin vapauden kello.

Omistan jonkun pakkomielteen kiduttaa itseäni henkisesti repimällä vanhoja haavoja auki. Jos en tee sitä huomaamattani, niin viimeistään vain aikani kuluksi. Hyvä minä!
Kai mä olen jonkinlainen masokisti, sillä olo on vasta sitten hyvä, kun sattuu ja ahdistaa. Ihan sama, olen onnellinen näin.
Nyt kun jalka on iloisesti paskana ja elämä on tylsää, niin harrastan itseni kiduttamista erittäin ahkerasti, ellen sitten satu juoruamaan mesessä erään erittän rakkaan ja tärkeän ystävän kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin, mutta silti juttu kulkee ihan entiseen malliin. Hän on ihanin.
Riipaiseva musiikki, joka tuo pikantin lisän ahdistukseen, on tietysti myös olennainen osa tätä itseni viihdyttämistä. Silloin ei edes tarvitse keskittyä itsensä kiusaamiseen, vaan alitajunta hoitaa sen musiikin avulla.
Nyt kyllä näyttää pahasti siltä, että ajatukset kääntyivät positiivisille urille, sillä ajattelin ystävääni enkä kykene olemaan silloin möks kun ajattelen häntä. Perkele! Alkaa ihan hymykin nousta korviin :)
Kai tämä päivä tästä taas etenee omalla painollaan. Voi olla, että pääsen tallilla käymään ja rääkkäämään Anspelia ja Likkistä. MUAH! Odotan sitä innolla. Anne-ressu ei tiedä, mitä lupasi tehdä, mutta kyllä se hänelle selviää viimeistään sitten, kun on jo liian myöhäistä *ilkeää mielipuoli- naurua* :D

Istun hiljaa,
seurana muistot vain.

Kuin tuulen kuiske
kuulen jälleen äänen sen,
joka mulle lohdun suo,
luokses sun jälleen tuo.

Niin hiljainen on ääni sen,
kitaran sointi lämpöinen,
se mielen rauhoittaa,
siivet selkään painaa,
lentoon puhaltaa,
sävelten mukana uneen kuljettaa.

Nyt tarvitsis saada töitä, jotta saisi kämpän, johon mahtuu koko kolmen ihmisen perhe hyvin asumaan. Tällä hetkellä työksi kelpaa lähes kaikki, mistä tienaa kohtuullisen summan, jolla on mahdollisuus elää ja olla niin ettei tarvitsisi murehtia, onko varaa pistää voita leivälle.
Peruskoulun papereilla homma vaan on vähän hankalampi ja pitkä kokemus hevosten kanssa touhuamisesta ei auta kuin niiden parissa, mutta jotain on yritettävä.
Oppisopimuskin olisi parempi vaihtoehto kuin töissä käymättömyys.
Kunnianhimo ajaa tekemään työt kunnolla ja oppimaan uutta, joten asenne ainakin olisi kohdillaan, mutta kuten sanoin: homma ei ole siltikään helppo..

Kiitos, kun valvoit kanssani yön ja juttelit kanssani. Uni tuli sen jälkeen nopeasi ja voin vain todeta, että en ole nukkunut aikoihin näin hyvin.
Olo on taas PALJON paremi. Kiitos siitä. Tuskin tiedät edes itse, kuinka paljon arvostan sinua.
Kiitos ja kumarrus!

Olet tärkeä <3

Onnea kaikille valmistuneille ja niille myös, jotka lomalle pääsivät eilen/tänään :)

Kaikilla tuntuu olevan kaikki hyvin ja hyvä niin. Minä vain pohdin asioita.
Taas mä ajattelen liikaa ja se tuntuu vaikeuttavan elämääni entisestään. Miten mä saisin muutettua mahdottomat ajatukseni mahdollisiksi teoiksi?
Samaan aikaan haluaisin ottaa koko maailman syliini ja halata sitä parantaen kaiken, mutta samaan aikaan olen siihen niin kovin pettynyt ja tahtoisin vain ruoskia sen saamattomia ihmisiä, jotka luulevat hallitsevansa kaikkea.
Joku sanoo, että meitä on täällä aivan liikaan, mutta olen alkanut pohtimaan, että onko asia ihan niinkää..? Onko vain tietyn tyyppisiä ihmisiä liian vähän ja jotakin tyyppiä aivan liikaa? Vai ovatko vain väärät ihmiset päässeet politiikkaan ja kiinni vallan (syntiseen) kahvaan?